14. LUKU.
Ulkopolitiikka 1906-1914.
I. Läheinen Itä.
"Me olemme vajoamassa siihen suureen rämeeseen takaisin, josta olemme kohonneet, samaan rämeeseen, joka on saattanut valtakunnan Mukdeniin ja Tsushimaan."
Valtakunnanneuvoston jäsen N. v. Cramer 1911.
Japanin sodan surullisen lopun jälkeen ei mikään vakava valtiomies Venäjällä ajatellut kostoa Mukdenista ja Tsushimasta. Entisen halveksimisen sijaan oli astunut valtava kunnioitus ja se pelko, että Japanin yleinen mielipide, jonka mielestä sodan tulokset olivat aivan liian vähäpätöiset, pakottaisi Tokion hallituksen uuteen hyökkäyssotaan vallankumouksen johdosta heikontunutta tsaarivaltakuntaa vastaan. Portsmouthin rauhansopimuksen 11. artikla myönsi Japanille kalastusoikeuden Venäjän ranta-alueilla Japanin-, Ohotskin- ja Beringin-meren rannikoilla, mutta jätti yksityiskohtien määräämisen myöhemmän sopimuksen varaan. Siitä pidettiin 1906 ja 1907 Pietarissa neuvotteluja, jotka Japanin pitkälle-menevien vaatimusten tähden kävivät jännittyneiksi. Englannin ja Ranskan välityksen johdosta saatiin uhkaava keskustelujen katkeaminen vältetyksi ja 28 p. heinäk. 1907 tehdyksi "kalastus- ja kauppasopimus", joka taloudellisesti jätti Japanin haltuun venäläisen rantamaan Korean rajalta aina Jäämereen asti.
Portsmouthin sopimuksen määräys Venäjän armeijan poistamisesta Mandshuriasta täytettiin jo ennen määräaikaa, koska sotajoukot äänekkäästi vaativat päästäksensä kotiin. Maaliskuun 22 p. 1907 viimeiset venäläiset sotamiehet lähtivät Harbinista. Kiinan valtiollinen herruus Mandshuriassa oli palautettu. Vain pieni itäkiinalaisen rautatieyhtiön käskyn alainen ratavartiosto jäi maahan. Venäjä tarvitsi lepoa, lausui ulkoministeri Isvoljski 14 p. lokak. 1907, ja tahtoi Kaukaisessa Idässä noudattaa rauhan- eikä seikkailupolitiikkaa.
Epäluottamuksesta Japania kohtaan hallitus 1908 alkoi rakentaa kallista ja taloudellisesti arvotonta Amur-rataa, saadakseen aikaan sotilaallisesti turvatun yhteyden kaukaisen Ussuri-alueen kanssa. Vasta 3 p. lokak. 1916 rata tuli valmiiksi, kun Habarovskin luona rakennettiin silta Amurin poikki. Japanin hyökkäyksen pelko oli osaltaan syynä myöskin hallituksen myöntyväisyyteen Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909. Senjälkeen se innokkaasti pyrki Japanin kanssa lujaan sopimukseen saadakseen tulevaisuudessa selkänsä vapaaksi. Lokakuussa 1909 Kokovtsov matkusti Harbiniin, missä hän, niinkuin oli sovittu, tapasi markiisi Iton. Molempien valtiomiesten mieskohtaiset keskustelut katkaisi äkkiä erään korealaisen murhateko, joka surmasi Iton kostaaksensa isänmaansa puolesta. Aloitettuja neuvotteluja jatkettiin Pietarissa, ja ne johtivat venäläis-japanilaiseen sopimukseen 4 p:ltä heinäk. 1910. Tämä sopimus antoi Venäjälle toivotun selkänojan tulevassa sodassa Saksaa vastaan sekä uuden maa-alueen Itä-Aasiassa Kiinan kustannuksella.
Mukdenin taistelu oli Pekingissä haihduttanut vanhan kunnioituksen muka sotaisesti mahtavaa Venäjää kohtaan. Kiinan hallitus teki joukon vaatimuksia, jotka tarkoittivat Kiinan ylivallanoikeuksien tosiasiallista tunnustamista Mandshuriassa ja Kuldshan alueella, ja sai Venäjän hallitukselta sitovia lupauksia, jotka 27 p. huhtik. 1909 määriteltiin. Mutta tuskin Venäjän ja Japanin välinen sopimus oli allekirjoitettu, niin lehti kääntyi. Venäjä teki nyt vaatimuksia. Se vaati noin 500,000 neliökilometrin suuruisen Urjanhain maakunnan luovuttamista, joka sijaitsi ylisen Jenisein ja Selengan jokialueessa, Ylä-Altain sekä Sajan-vuoriston rajoittamana. Oikeudellisen perustuksen siihen antoi vanhan Moskovan diplomatian menetelmän mukaisesti muuan historiallinen legenda. Kasakat olivat muka noin vuonna 1620 ratsastaneet Altain poikki ja laskeneet Urjanhain paimentolaiset Moskovan tsaarin valtikan alle. Yhdistämisen taloudellinen välttämättömyys johtui siitä, että venäläiset tutkimusretkeilijät olivat siellä löytäneet kulta-, asbesti- ja kuparikerrostumia. Vuonna 1911 Kiinassa syntyneet häiriöt, Mandshu-dynastian kukistaminen ja tasavallan julistaminen helpottivat Venäjän etenemistä ja tuottivat sille sitäpaitsi vielä toisen Kiinan maakunnan herruuden. Urgassa olevan Venäjän pääkonsulin Korostovetsin toimesta julistivat näet sinne kokoutuneet pohjoisen Mongolian paimentolaisruhtinaat joulukuussa 1911 maansa vapaaksi ja riippumattomaksi ja lähettivät lähettiläitä Pietariin pyytämään Venäjän suojelusta. Se myönnettiin heti. Kjahtasta saapui Urgaan varta vasten valmiina pidetty kasakkarykmentti ratsastavine tykistöineen. Kiinalaiset viranomaiset eivät uskaltaneet tehdä vastarintaa ja poistuivat maasta. Helmikuun 19 p. 1912, mongolien uudenvuodenpäivänä, Urgan kutuhtu, yksi noista kymmenestä Dalai-Laman nimittämästä mongolien yli-apotista, huudettiin hallitsijaksi.
Eräs venäläis-japanilainen sopimus 8 p:ltä heinäk. 1912 järjesti Kiinan valtioalueen jaon: Etelä-Mandshuriaan rajoittuva Länsi-Mongolia tehtiin Japanin, Pohjois-Mongolia Venäjän yliherruuden alaiseksi, kun taas kiinalaisten talonpoikien osaksi jo asuttama Etelä-Mongolia toistaiseksi jäi Kiinalle. Venäläisen suojelusherruuden yksityiskohdat määritteli eräs 3 p. marrask. 1912 Urgan kutuhtun ja Pietarin hallituksen kesken tehty sopimus: Venäjä otti huolekseen valtion sotilaallisen suojelemisen ja sai vastineeksi kauppaoikeuksia ja yksinoikeuden rautatierakennuksiin. Seuraavana vuonna tapahtui Urjanhain anastaminen.
Se luja ystävyys, joka nyt sitoi toisiinsa nuo äskeiset vastustajat, sai ulkonaisen ilmaisunsa, kun prinssi Katsura, sittemmin pääministeri, teki vierailun Venäjälle, jossa tsaari suurin kunnianosoituksin otti hänet vastaan Pietarissa 21 p. heinäk. 1912.
II. Sopimus Englannin kanssa.
Määräävinä Venäjän ja Englannin väliselle suhteelle uudempina aikoina ovat olleet kahden skotlantilaisen kirjailijan mielipiteet. Toinen oli David Urquhardt, joka viime vuosisadan 30-luvulla perusteli vihamielisyyttä Venäjää vastaan Britannian valtakunnan valtiollisena välttämättömyytenä. Toinen, joka muutti vastakohtaisuuden valtiolliseksi ystävyydeksi, oli sir Donald Mackenzie Wallace. Venäjän tuntijana, josta hän on kirjoittanut oivallisen kirjan, Nikolai II:n seuralaisena hänen Intian-matkallaan 1890 sekä Timesin ulkomaanosaston johtajana hän tunsi monen maan olot ja monen kabinetin salaisuudet. Kun vuoden 1906 alussa määräävät Pietarin hovipiirit menetetyn sodan ja vallankumouksen vaikutuksen alaisina puolustivat suostumista Saksan tarjoamaan liittoon, tarttui Wallace sangen taitavasti asiaan estääkseen venäläis-saksalaisen lähenemisen ja muuttaakseen Englannin tähänastisen vastustajan mukautuvaksi liittolaiseksi. Algeciras'in konferenssin aikaan hän eräässä salaisessa kahdenkeskisessä keskustelussa voitti Venäjän lähettilään Cassinin venäläis-englantilaisen sopimuksen aatteelle, jonka kärki oli tähdätty Saksaa vastaan. Tätä ajatusta hän sitten kehitti keskusteluissa ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerin ja Edvard VII:n neuvonantajan, Sir Arthur Nicolsonin kanssa, joka myöhemmin Pietarin-lähettiläänä toteutti sen, mitä Algeciras'issa oli suunniteltu. Oli kaksi tosiasiaa, joilla Wallace todisteli venäläisille valtiomiehille Venäjän politiikan uudestaan-orienteerauksen välttämättömyyttä: ensimmäinen oli englantilais-japanilainen sopimus 12 p:ltä elok. 1905, joka jatkoi näiden valtojen välistä liittoa kymmeneksi vuodeksi ja sen ohessa määräsi, että sodan sattuessa Japanin joukkojen oli autettava puolustamaan Intiaa. Sillä oli hälvennetty tuo vanha kauhukuva, joka oli uhannut Englantia Paavali I:n ajoista asti — venäläisten joukkojen marssittaminen Intiaan. Toinen tosiasia oli Saksan kasvava vaikutusvalta Turkissa sekä tämän maan puolustusvoimien vahvistaminen saksalaisilla upseereilla ja Bagdadin radan rakentamisella.
Kokeneena ammattimiehenä Wallace osasi voittaa Venäjän yleisen mielipiteen sopimusajatuksen puolelle. Hän vahvisti Venäjän edistysmielisten yhteiskunta-ainesten vallitsevaa mielipidettä, että Saksa oli itsevaltiuden ja taantumuksen tyyssija, Englanti sitävastoin kansanvaltaisen vapauden, sivistyksen ja edistyksen maa. Hän antoi niiden siitä vetää sen johtopäätöksen, että läheneminen Englantiin oli johtava Venäjän sisällisen politiikan muutokseen, kun taas liitto Saksan kanssa vain oli vahvistava tsaarin itsevaltiutta ja taantumusta. Vanhoillismieliselle hovipuolueelle taas Wallace teki päivänselväksi, minkä siveellisen kannatuksen venäläinen taantumus liitolla vapaan Englannin kanssa oli voittava. Ja molemmat, vapaamieliset ja taantumukselliset, Wallace hurmasi tulevaisuudenkuvalla, joka oli kaunis kuin uni: kultakupuinen Hagia Sophia Bosporon rannalla koristettuna kahdeksanhaaraisella oikeauskoisella ristillä ja venäläinen poliisimestari käskevänä kulkemassa keisarikaupungin mäkisiä katuja.
Englantilaiset kohteliaisuudet kiehtoivat ovelasti mieliä. Kun maaliskuussa 1907 eräs venäläinen laivasto-osasto laski Portsmouthin satamaan, niin se otettiin vastaan tavattomilla kunnianosoituksilla. Toista duumaa pyydettiin lähettämään Englantiin lähetyskuntaa vaihtamaan mielipiteitä brittiläisten parlamentinjäsenten kanssa. Mutta kun duuma 16 p. kesäkuuta hajoitettiin ja Englannissa suurta suuttumusta herättäneellä vallankaappauksella annettiin taantumuksellinen vaalilaki, niin vapaamielinen kabinetti alihuoneessa ilmoitti, että brittiläinen hallitus ei halunnut sekautua Venäjän sisäisiin asioihin.
Päävaikeudet liittokeskusteluissa tuotti Persia, joka vuodesta 1828 oli ollut Venäjän vasallivaltio. Englanti pyysi maan eteläosaa itselleen. Pietarin kabinetti myöntyi siihen vihdoin ja luopui kauan suunnitellusta hankkeestaan perustaa Bender-Abbasiin Persian-lähden rannalle venäläisen sotasataman.
Elokuun 31 p. 1907 Isvoljski ja Nicolson Pietarissa allekirjoittivat venäläis-englantilaisen sopimuksen, joka tarkasti ja täsmällisesti määräsi molemminpuoliset etupiirit Aasiassa. Se jakoi Persian kolmeen osaan, joista pohjoinen, siinä pääkaupunki Teheran, jäi Venäjän yliherruuden alaiseksi, eteläinen taas joutui brittiläisen suojelusherruuden alaiseksi. Keskiosa, jossa oli pääasiallisesti erämaita, jätettiin puolueettomana vyöhykkeenä persialaisille itselleen. Edelleen sopimus velvoitti Pietarin hallituksen tulevaisuudessa suorittamaan valtiolliset neuvottelunsa Afganistanin emiirin kanssa kiertoteitse, Lontoon ulkoasiain viraston välityksellä. Siten tuo oikeudellisesti riippumaton vuorimaa tosiasiallisesti tuli brittiläiseksi vasallivaltioksi. Edelleen tsaarillinen hallitus luopui kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Tibetin kirkkovaltion hallitsemiseen nähden. Sillä ruhtinas E. Uhtomskin haaveelliset tuumat olivat häipyneet.
"Brittiläinen hallitus ei viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ole tehnyt tärkeämpää ja seurauksiltaan kauaskantoisampaa sopimusta." Niin arveli silloin lordi Curzon, entinen Intian varakuningas ja Edvard VII:n uskottu. Myöhempi aika on osoittanut oikeaksi tämän arvioinnin. Venäläis-englantilainen sopimus oli alkusoittona maailmansotaan, jonka varalle salaiset pykälät — niinkuin tiettyä jokaisessa sopimuksessa on sellaisia — sisälsivät historioitsijalle tähän saakka tuntemattomia välipuheita.
III. Persia.
20. vuosisadan alussa muodostui Persiassa kansallinen uudistuspuolue, joka ottamalla käytäntöön europpalaisia hallintomenetelmiä tahtoi taloudellisesti ja valtiollisesti uudistaa despoottisen mielivaltahallituksen rappeuttaman maan ja samalla luoda sen niskoilta venäläisen yliherruuden. Viimemainittu nojautui erääseen persialaiseen kasakkabrigadiin, jota komensi venäläinen eversti Ljahov. Uudistuspuolue sai kannatusta Englannin hallitukselta, jonka toimesta "kuningasten kuningas", shahi Musaffer-Eddin vastahakoisesti 1916 antoi valtakunnallensa valtiosäännön. Lokakuun 7 p. 1906 hän avasi medshilis (oikeuden huone)-nimisen eduskunnan valtaistuinpuheella, joka sisälsi sangen paljon kauniita lupauksia. Venäjän vapaamielinen sanomalehdistö piti valtiosäännön voimaansaattamista Persiassa Venäjän vapausliikkeen seurauksena ja shahin lupauksia vakavasti tarkoitettuina. Venäläis-englantilainen sopimus 31 p:ltä elok. 1907 palautti Venäjän menetetyn vaikutusvallan Pohjois-Persiassa entiselleen ja riisti kansalliselta uudistuspuolueelta brittiläisen hallituksen siihenastisen kannatuksen. Uusi shahi Muhamed Ali oli itsevaltainen ja venäläismielinen. Medshilis pani juhlallisesti vastalauseensa venäläis-englantilaista sopimusta vastaan, joka pilkkoi maan, ja samoin eräitä hallitsijan toimenpiteitä vastaan. Yksissä neuvoin Venäjän lähettilään Hartvigin kanssa ja vedoten Koraaniin shahi antoi käskyn, että parlamentti oli hajoitettava. Hallituksen käskyn pani täytäntöön eversti Ljahov, joka 24 p. kesäk. 1908 niin kauan granaateilla ampui "oikeuden huonetta", että edustajat joko olivat kuolleet tai lähteneet pakoon. Siitä alkoi jatkuvan sekasorron aika, joka Venäjän hallitukselle antoi toivotun tilaisuuden sotilaalliseen sekautumiseen. Vuosina 1909-1912 vallattiin Etelä-Kaukasiaan ja Kaspian-meren takaiseen alueeseen rajoittuvat maakunnat ja niissä Tabrisin, Asterabadin ja Meshedin kaupungit sekä Kaspian-meren rikas rantakaistale ja siinä Enselin satama, ja ne muutettiin venäläisiksi sotilas-alueiksi. Paikalliset kapinat venäläisiä miehitysjoukkoja vastaan kukistettiin verisesti. Niin oli vähää ennen maailmansotaa uusi suuri maa liitetty Venäjän valtakuntaan.
IV. Läheinen Itä.
Sen lasikuvun alla, minkä Pietarin diplomatia 1895 oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, kiehui ja kuohui arveluttavasti. Turkin maakunnassa Makedoniassa riehui lakkaamaton pikkusota bulgarialaisten, serbialaisten, kreikkalaisten ja valakialaisten partiojoukkojen kesken sekä näiden yhteinen taistelu Turkin hallintoa vastaan. Nuorissa Balkanin valtioissa kansalliskiihko kasvatti suurvaltasuunnitelmia, jotka pyrkivät synnyttämään sotaisia selkkauksia. Hetairian vanha haave, kreikkalaisen keisarikunnan palauttaminen Konstantinopoli pääkaupunkina, innostutti kaikkia helleeneja köyhimpään korintinviljelijään asti. Belgradissa taas vilkkaalla mielikuvituksella varustetut poliitikot hahmottelivat tulevan Suur-Serbian karttaa, joka ulottuisi Dravasta aina Adrian-mereen ja Gross-Glocknerilta aina Olympoon asti Salonikin lahden rannalle. Sofiassa taas haudottiin tuumia vanhan Bulgarian tsaarikunnan uudestaanherättämiseksi, semmoisena kuin se oli ollut Simeon suuren aikana (888-927), ja siihen oli kuuluva Makedonia, Rumelia ja Tsaargrad pääkaupunkina. Bukarestissa vihdoin hallitus ei estänyt mielipiteenmuokkaamista Suur-Romanian aatteen hyväksi, joka ulottuisi Dnjesteristä Tonavaan ja Mustasta merestä Teissiin. Ja Albanian asekuntoiset lammas- ja naisrosvot lopuksi haaveilivat oman valtion ja oman kirjakielen luomista oltuaan kolmetuhatta vuotta kaikkea kulttuuria vailla. Venäjällä oli mielenkiinto Balkanin ja Tonavan-monarkian — "tilkkuvaltion", joksi sitä pilkaten sanottiin — slaavilaisia heimoveljiä kohtaan uudestaan herännyt eloon. Taantumukselliset pitivät kiinni vanhasta, slavofiilisesta panslavismista, ja vapaamieliset omistivat itselleen uuden, kadettisen panslavismin, jonka olivat perustaneet Pogodin nuor., Miljukov, ruhtinas Eugen Trubetskoi y.m., ja jolle oli annettu nimi uus-slaavilaisuus. Molemmat suunnat pyrkivät vuodesta 1908 alkaen yleis-slaavilaisissa kongresseissa toteuttamaan aatetta kaikkien slaavilaisten kansojen valtiollisesta yhteenliittymisestä — olkoonpa sitten keskitetyssä tai liittovaltion muodossa. Nopeasti ja helposti päästiin yksimielisyyteen tshekkien kanssa. Ensimmäisessä slaavilaiskongressissa Pragissa heinäkuussa 1908 ja sitä seuraavassa Pietarissa toukokuussa 1909 tshekin kansan edustajat toivat kuuluville yhtenäisyytensä Venäjän kanssa. Tri Kramarzilla, tshekkiläisen riippumattomuuspuolueen johtajalla, oli toisen kongressin päätyttyä valtiollinen keskustelu Stolypinin kanssa, ja senjälkeen tsaari otti hänet vastaan. Mitä täällä kahdenkesken päätettiin, tuli vasta 1914 sodan aikana ilmi: tshekkiläisten pataljoonien meno suljetuin rivein venäläisten puolelle. Niinkuin menneellä vuosisadalla raukesi nytkin kaikkien slaavilaisten yhtyminen Puolan kysymykseen. Pragissa ja Pietarissa oli venäläis-puolalainen sovinto vielä ollut mahdollisuuden rajoissa, mutta seuraavat kongressit todistivat Moskovan ja Varsovan välisen sovittamattoman vastakohtaisuuden. Pääsyynä siihen, ettei sovintoa taaskaan saatu aikaan, oli Stolypinin kiihkokansallinen politiikka. Sofian slaavilaiskongressista 1910 Puolan kansan edustajat pysyivät poissa. Seuraavaan, v. 1911 Belgradissa pidettyyn he kyllä tulivat, mutta pyysivät, että Venäjän tsaarihymniä ei soitettaisi. Eikä sitä soitettukaan. Sen sijaan kajahti vapauslaulu: "Vielä ei ole Puola mennyttä!"
Englannin kanssa tehty sopimus antoi Pietarin diplomatialle mahdollisuuden ryhtyä jatkamaan vanhoja Läheisen Idän valloitustuumia. Valtiolliset suhteet olivat näköjään sangen suotuisat. Kruununprinssi Borisin käännyttyä oikeauskoiseen kirkkoon Sofiassa ja kuningasmurhan tapahduttua Belgradissa 11 p. kesäk. 1903 Serbia ja Bulgaria taas olivat tulleet Venäjän kuuliaisiksi vasallivaltioiksi. Vain Romanian kuningas Kaarle vastusti Pietarista tulevia houkutteluja ja piti kiinni kolmiliitosta. Fokshani-Galatsin linjan linnoitukset oli rakennettu Venäjää vastaan. Turkin hajautuminen sulttaani Abdul Hamidin despoottisen hallituksen aikana tapahtui huimaavan nopeasti. Siitä huolimatta Isvoljskin (1906-1910) sekä senjälkeen Sasonovin johtama Balkaninpolitiikka kärsi sarjan vastoinkäymisiä, niinkuin kerran Aleksanteri III:n politiikka.
Kesäkuun 9 p. 1908 tapahtui Tallinnan edustalla merellä Nikolai II:n ja Edvard VII:n välinen kohtaus, jolloin sovittiin yhteisestä menettelystä Makedoniassa. Sitten Isvoljski Mährin metsästyslinnassa Buchlaussa pääsi Itävalta-Unkarin ulkoministerin, vapaaherra A. v. Aerenthalin kanssa yksimielisyyteen seuraavista kohdista: Venäjä suostuu Bosnian ja Herzegovinan miehityksen muuttamiseen lopulliseksi anastukseksi, Itävalta puolestaan lupaa puoltaa sen vuoden 1856 Pariisin sopimuksen määräyksen kumoamista, joka Venäjän sotalaivoilta kielsi vapaan kulun Bosporon ja Dardanellien läpi. Silloin nuorturkkilaisen puolueen voitollinen vallankumous heinäkuussa 1908 teki tyhjäksi Venäjän aikeet ja sai samalla Balkanin kysymyksen taas astumaan etualalle. Lokakuun 5 p. 1908 ruhtinas Ferdinand Tirnovossa, joka kerran oli ollut Bulgarian tsaarikunnan pääkaupunkina, julistautui riippumattomaksi Bulgarian tsaariksi. Hän astui tämän askeleen sovittuaan siitä Aerenthalin kanssa, mutta saamatta siihen lupaa Pietarista, missä sentähden oltiin hänelle kovin vihaisia. Samana päivänä Wienin hallitus julkaisi tiedon Bosnian ja Herzegovinan anastuksesta. Näiden kansallisesti puhtaasti serbialaisten maiden, jotka muodostivat pääsyn Adrian merelle, liittäminen kaksoismonarkiaan nosti Serbiassa oikean kansallisen suuttumuksen myrskyn. Belgradin hallitus vaati vastikkeeksi "käytävän" rannikolle, mutta sai Wienissä jyrkän kiellon. Senjälkeen se asetti armeijansa liikekannalle ja kääntyi apua pyytäen Pietariin. Lokakuun 30 p. tsaari otti puheilleen Serbian pääministerin Pashitshin ja kruununprinssi Yrjön, joka sotaisilla puheillaan oli Wienissä herättänyt epämieluisaa huomiota. Venäjän sanomalehdistö alkoi puhua uhkaavaa kieltä, sanoen anastusta sietämättömäksi rikokseksi Berliinin kongressin määräyksiä vastaan, joita Venäjä muka aina oli uskollisesti noudattanut. Se seikka, että 1885 Aleksanteri III:n nimenomaisesta käskystä oli kumottu kongressin määräykset Batumin vapaasatamasta, oli Venäjän sanomalehdistölle yhtä tuntematon kuin Isvoljskille. Aerenthal virkisti hänen muistiansa, huomautti hänelle Buchlaun sopimusta ja viittasi erääseen salaiseen välipuheeseen vuodelta 1878, jossa Venäjä oli sitoutunut olemaan tekemättä minkäänlaisia vastaväitteitä Bosnian ja Herzegovinan mahdollista anastamista vastaan.
Kärsimättömästi kolmas duuma odotti Isvoljskilta suurta sanaa. Vasta 25 p. joulukuuta hän jokseenkin nolona ilmestyi Taurian palatsin puhujalavalle. Alistuvana hän sanoi, että Venäjä aikaisempien sopimusten perustuksella ei voinut tehdä vastaväitettä molempien slaavilaisten maiden anastusta vastaan. Hänen oli kuitenkin onnistunut saada Itävalta-Unkarin, Ranskan, Italian ja Saksan suostumus Venäjän sotalaivojen kulkuun Bosporin läpi. Englanti yksin ei ollut siihen suostunut.
Mieliala Venäjällä pysyi sotaisena. Innostuttiin "pienen, tilkkuvaltion ahdistaman Serbian" puolesta, joka kuumeentapaisesti varustautui hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan. Kun myöskin venäläisiä joukkoja keskitettiin Galitsian rajalle, niin Wienin hallitus 17 p. maalisk. 1909 kutsui kokoon reservit. Saksan hallitus antoi täsmällisen selityksen, että se tulisi tekemään liittolaisvelvollisuutensa, siinä tapauksessa että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Maaliskuun 20 p. Pietarissa oli ministerineuvoston ylimääräinen istunto. Se totesi yksimielisesti, ettei Venäjä vielä ollut sotilaallisesti siinä asemassa, että se menestyksen toivossa voisi käydä sotaa Itävalta-Unkaria ja sen kanssa liitossa olevaa Saksaa vastaan. Serbian täytyi siis, Venäjän pulaan jättämänä, täyttää kaikki Wienin hallituksen vaatimukset, niiden joukossa myöskin se, että prinssi Yrjön, joka ärsyttävillä puheillaan oli saattanut isänmaansa onnettomuuden partaalle, oli luovuttava kruunusta.
Se "veretön ja häpeällinen tappio", minkä Venäjä Gutshkovin lausunnon mukaan oli kärsinyt Balkanin-politiikassaan, synnytti valtavan vihan Saksaa vastaan, joka muka keinotekoisesti piti pystyssä luhistuvaa Tonavan-monarkiaa ja samoin Bosporon "sairasta miestä". Preussilainen kenraali v. der Goltz otti 1909 muodostaakseen uudestaan Turkin armeijan saksalaisen mallin mukaan. Vähässä-Aasiassa järjestettiin viisi uutta armeijakuntaa, joiden strategisena selkärankana oli saksalaisten insinöörien rakentama Bagdadin rata. Sotilaalliset uudistukset eivät kuitenkaan voineet estää Ottomanisen valtakunnan häviötä, jota vuodesta 1908 hallitsi nuorturkkilainen puolue. Kiihkokansallisessa sokeudessaan tämä yritti tehdä keskitetyn kansallisvaltion 14 eri kansan asumasta Turkista. Siinä nuorturkkilaiset jäljittelivät kaikkia venäläisen rajamaapolitiikan huonoja menetelmiä.
Huolimatta Balkanin-politiikkansa huonosta menestyksestä Isvoljski 23 p. syysk. 1910 nimitettiin lähettilääksi Pariisiin, mikä nautinnonhimoisen Pietarin ylhäisön mielestä merkitsi ylennystä. Ulkopolitiikan johtajaksi Stolypin teki lankonsa Sergei Sasonovin. Hänen toimestaan Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka 13 p. maalisk. 1912 tekivät salaisen liiton Turkkia vastaan, joka silloin oli sodassa Italian kanssa. Vihollisuuksien tuli alkaa syksyllä elonkorjuun jälkeen. Sotasaaliin jaosta syntyvät ristiriitaisuudet tsaarin oli määrä ratkaista. Kun syyskuun lopussa suurvaltain kabinetit saivat tiedon Balkanin sotahankkeista, niin ne Belgradissa, Sofiassa, Cettinjessä ja Ateenassa kehoittivat säilyttämään rauhan ja status quon. Myöskin Sasonov liittyi eräässä 8 p. lokakuuta lähettämässään nootissa tähän rauhankehoitukseen. Samana päivänä Montenegro erään Venäjän Belgradinlähettilään sähköteitse antaman viittauksen johdosta julisti sodan Turkille. Muut vallat seurasivat esimerkkiä, pantuaan armeijansa liikekannalle, ja saivat lyhyessä ajassa voiton toisensa jälkeen. Bulgarian armeija tunki aina Konstantinopolin porteille asti. Venäläisiä joukkoja kokoutui vuoden 1913 alussa Karsiin, marssiakseen Turkin Armeniaan. Berliinin ulkoasiainministeriö esti Venäjän sekautumisen tekemällä Pietarissa ilmoituksen, että rajan yli meneminen saattaisi Europan rauhan vaaraan. Englannin välityksellä tehtiin 30 p. toukok. 1913 rauha sotaa-käyvien valtojen kesken. Mutta ei yhtäkään sen määräyksistä pantu toimeen, koska voittajat joutuivat toisiansa vastaan riitaan saaliinjaosta. Venäjällä oli oikeus ja valta ratkaista se sovintotuomiolla, mutta se ei sitä tehnyt. Kesäkuun 30 p. puhkesi Bulgarian sota Serbiaa, Montenegroa ja Kreikkaa vastaan. Sasonov ei ainoastaan jättänyt Sofian hallitusta diplomaattisesti pulaan, vaan sai vielä Romanian 11 p. heinäkuuta hyökkäämään ahdistetun Bulgarian selkään, mikä aiheuttikin sen sotilaallisen luhistumisen. Bukarestin rauha 10 p. elokuuta, joka päätti toisen Balkanin-sodan, merkitsi Venäjän ulkopolitiikan epäonnistumista. Slaavilaisten Balkanin-valtioiden liiton sijasta Venäjän johdossa Sasonovin onneton ja salakähmäinen politiikka oli bulgarialaisissa synnyttänyt kiihkeän suuttumuksen heimolaisiansa serbialaisia sekä Venäjää vastaan.
V. Venäjä ja Länsi-Europpa.
Vastoin Venäjän yleisen mielipiteen odotuksia Ranska ei liittoutuneelle Venäjälle antanut mitään aseellista apua sodassa Japania vastaan. Vain ankkurivapaus ja hiiltenotto-oikeus saatiin itään päin kulkevalle Roshdestvenskin laivastolle alttiisti Ranskan satamissa Madagaskarissa ja Taka-Intiassa eikä vähemmin Saksan Svakopmundissa. Samaa ystävällistä puolueettomuutta, jota puolta vuosisataa ennen Preussi oli Krimin-sodan aikana noudattanut tsaarivaltakuntaa kohtaan, osoitti sille Saksan valtakunta kenties vielä suuremmassa määrin vuosina 1904-1905. Näin oli Venäjän mahdollista lähettämällä sotajoukkoja pois ja tyhjentämällä Varsovan asevarastot sotilaallisesti heikontaa länsirajaansa, tarvitsematta pelätä sotaan valmiin naapurivaltakunnan hyökkäystä. Venäjän sivistyneen yleisön enemmistö osoitti kuitenkin Saksaa kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja piti japanilaisten ensimmäisiä voittoja yksinomaan saksalaisten juonien aiheuttamina. Sodan päätyttyä onnettomasti se Saksan selkeästi todistetussa ystävällisessä puolueettomuudessa näki mitä ilkeintä kavaluutta. Jollei Saksa, niin päätettiin, olisi hallitukselle antanut puolueettomuutensa vakuutusta, niin hallitus syyskesästä ratkaisemattoman Shahon taistelun jälkeen olisi tehnyt hyväksyttävän rauhan Japanin kanssa, ja Venäjältä olisi säästynyt Mukdenin ja Tsushiman häpeä. Mutta näin Saksa, teeskennellen vilpitöntä ystävyyttä, oli kietonut hallituksen yhä pahemmin itäaasialaiseen seikkailuun ja aiheuttanut yhä uusia turhia ihmis- ja varojen uhreja sotilaallisesti heikontaaksensa Venäjää. Sitä seikkaa, että saksalaiset Svakopmundissa antoivat hiiliä Roshdestvenskin laivastolle, venäläiset meriupseerit 1912 sanoivat "saksalaisten pirulliseksi juoneksi, houkutellakseen Venäjän laivaston Europasta pois perikatoa kohti".
Sellaisia käsityksiä, jotka edelleen leviten tiivistyivät selviöiksi, ei Berliinin ulkoasiainministeristön sanomalehtiosasto vastustanut, koska se ei katsonut Venäjän yleisen mielipiteen vaikuttavan politiikkaan. Astuen preussilaisen kabinettipolitiikan totuttuja latuja, toistaen vanhoja, Pietarissa pilkattuja ja Berliinissä uskottuja korupuheita hallitsijahuoneiden ja siis myös heidän kansojensa perinnäisestä ystävyydestä, ulkoasiain ministeriö hoiti hyviä suhteita Venäjän hoviin ja taantumuksellisiin piireihin. Preussin puolalaispolitiikan muuttamista, joka soti Preussin valtiosäännön määräyksiä vastaan kaikkien valtion kansalaisten yhdenvertaisuudesta, vältettiin Caprivi'n erottua kanslerinvirasta tarkasti, ettei olisi herätetty Venäjän hallituksen suuttumusta. Sillä etu- ja sortoyhteisyys Puolan kansaa kohtaan oli ulkoasiainministeriön mielestä yhtenä venäläis-saksalaisen ystävyyden takeena. Määräävät preussilaiset aatelispiirit kunnioittivat, niinkuin kerran Fredrik Wilhelm IV:n aikana, Venäjässä kaikkien vanhoillisten periaatteiden tyyssijaa ja kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta selkoa näiden periaatteiden toteuttamistavasta. Berliinin ulkoasiainministeriössä ei ollut varoja, ei tietoja ja ennen kaikkea ei ollut tahtoa vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen, jota Englanti teki suurenmoisella tavalla ja täysin tuntien olot ja henkilöt. Sellaista monimutkaista työtä pidettiin kokonaan tarpeettomana, koskapa Venäjän valtakunnan perustuslakien 12. artiklan mukaan ei Venäjän kansa, vaan tsaari "määrää Venäjän valtakunnan ulkopolitiikan suunnan". Nikolai II:n rauhanvakuutuksiin uskottiin lujasti ja varmasti ja jätettiin tahallaan huomioon-ottamatta tsaarin yhä uudistuneet sanansarikkomiset ja hänen horjuva politiikkansa, mihin vaikuttivat vastuuttomat neuvonantajat, suuriruhtinaat, seikkailijat, henkienmanaajat ja "pyhät vanhukset", jotka sanoivat olevansa yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Vallan perusteettomia toiveita liitettiin Nikolai II:n saksalaiseen puolisoon, joka, samoin kuin kerran Preussin prinsessa Charlotte Venäjän keisarinnana, oli joutunut oikeauskoisen kirkon jumalanpalvelusmenojen niin mahtavasti mieleen vaikuttavan lumouksen alaiseksi ja samalla alttiiksi pappisvaltais-kiihkokansallisille vaikutuksille.
Wilhelm II:n ystävyydenvakuutuksiin, hänen herkkätunteisiin mielenpurkauksiinsa joka hallitsijakohtauksessa, Nikolai II vastasi kylmällä, torjuvalla kohteliaisuudella. Tallinnan redillä kesällä 1902 tapahtuneen kohtauksen jälkeen lähtevä saksalainen laivasto-osasto lähetti venäläiselle lippulauseen: Atlantin valtameren amiraali tervehtii Tyynen valtameren amiraalia. Sitä pidettiin venäläisten puolelta lapsellisena julkeutena, ja siihen vastattiin merkkilauseella "onnellista matkaa". Hallitsijain tavatessa toisensa Potsdamissa 4 ja 5 p. marrask. 1910 Wilhelm II koetti saada uudistetuksi vuoden 1887 "jälleenvakuutussopimuksen". Sasonov lupasi sen suullisesti, mutta kieltäytyi myöhemmin Pietarissa antamasta sille kirjallista muotoa, perustellen kieltäytymisensä sillä, että tsaarin sana muka riitti. Niinsanottu Potsdamin sopimus, jota Saksan puolivirallinen sanomalehdistö ylisti maailmanrauhan vakuudeksi, sisälsi kirjallisessa muodostelussaan vain Venäjän suostumuksen Bagdadinradan jatkamiseen ja Saksan luopumisen vaikutusvallastaan Persiassa. Molempien hallitsijain viimeinen kohtaus tapahtui Baltischportissa heinäkuun 4:nnestä 6:nteen p:ään 1912. Siellä vaihdettiin vain kohteliaita korupuheita. Kuutta päivää myöhemmin tsaari laski perustuskiven sotasataman rakentamiseksi Tallinnan lahteen, joka oli oleva tukikohtana Saksaa ja Ruotsia vastaan tehtävää hyökkäystä varten, koska Libaun lahti oli hylätty vaaranalaisen asemansa tähden. Vähää ennen, kesäkuun 19 p., Sasonov ja meriministeri Grigorovitish duuman maanpuolustusvaliokunnassa olivat perustelleet uuden laivastoesityksen hyväksymistä sillä, että suhteet Saksaan olivat niin kireät. Keisarikohtauksen johdosta Saksan valtiokansleri Bethmann Hollweg matkusti Pietariin ja Moskovaan ja sai siellä sen käsityksen, että Venäjän hallituksella oli rauhalliset aikeet. Samana päivänä kuin hän lähti Venäjältä, allekirjoitettiin venäläis-ranskalainen laivastosopimus Saksaa vastaan. Pian sen jälkeen, 9 p. elokuuta, saapui Ranskan ministeripresidentti Poincaré panssarilaivalla Condé Kronstadtiin vierailulle tsaarin luo ja matkusti sitten Pietariin ja Moskovaan. Vakaumuksensa Venäjän hallituksen sotaisista aikeista hän virallisessa ilmoituksessaan Ranskan sanomalehdistölle elokuun 16 p:ltä lausui julki seuraavalla tavalla: "Koskaan eivät ne siteet, jotka yhdistävät Venäjän ja Ranskan kansat, ole olleet lujemmat kuin nyt." Sotaministeri Suhomlinov suostui mukautumaan Ranskan pääesikunnan vaatimukseen ja entistä enemmän keskittämään Venäjän sotajoukot Saksan rajalle. Vastineeksi Poincaré lupasi täyttää Venäjän pääesikunnan pyynnön ja vaikuttaa kolmivuotisen sotapalvelusajan voimaan-saattamiseksi Ranskassa. Se tapahtuikin seuraavana vuonna. Syksyllä 1912 suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, jota aiottiin Venäjän armeijan ylipäälliköksi tulevassa sodassa, matkusti Nancyhin Ranskan armeijan harjoituksiin Saksan länsirajalla.
Venäjää oli, sen pyrkiessä hankkimaan itselleen vapaan pääsyn valtamerelle, Tshilin mutkassa siitä estänyt Japani ja Persian lahden rannalla Englanti: silloin hallitus käänsi katseensa Norjan Vestfjordiin (Länsivuonoon). Tänne oli perustettu Narvikin kaupunki Kirunan ja Gellivaaran runsasten malmi- ja kuparikerrostumien laivauspaikaksi. Oli rakennettu rautatie, joka yhdisti nämä kaupungit Pohjanlahden rannalla olevaan Luulajaan, ja joka Bodenissa, 110 kilometrin päässä Suomen rajalta, yhtyi Pohjois-Ruotsin rataan. Jo Kuropatkin oli mietinnössään vuodelta 1900 esittänyt, kuinka välttämätöntä oli Norjan rannikolta hankkia Venäjän laivastolle jäätön satama. Oikeusperuste siihen saatiin eräästä historiallisesta legendasta, jota Venäjän sanomalehdistö vuodesta 1908 kertoili lukijoilleen historiallisena tosiasiana: keskiajalla muka Moskovan suuriruhtinaat Ruijassa, nykyisessä Ruotsin Länsipohjan maakunnassa, sekä siitä etelään päin aina Trondhjemin takaa olivat kantaneet veroa. Venäjän pääesikunta ryhtyi kaikkiin valmistuksiin Länsipohjan valloittamiseksi. Suomen pohjoisrata ulotettiin Tornioon saakka ja tänne rajalle koottiin rautatierakennusaineita radan jatkamiseksi Ruotsin puolella. Suuripiirteinen urkkimisjärjestelmä totesi, kuinka paljon karjaa kukin talonpoika Pohjois-Ruotsissa omisti, mitkä sillat olivat kyllin kantokykyisiä tykistöä kuljettaakseen j.n.e. Ruotsin hallitus vastasi näihin sotavalmistuksiin rakentamalla Bodenin uudenaikaiseksi sulkulinnoitukseksi, johon maailmansodan puhjetessa Ruotsin puolustusvoima nopeasti koottiin. Tannenbergin taistelu teki tyhjäksi Venäjän valloitustuuman toimeenpanon.
VI. Sotalaitos.
Se suuri pääoma sotilaallista mainetta, jonka Venäjä sotajoukkojensa urhoollisuudella vuosina 1812-1815 oli itselleen hankkinut, oli maaliskuussa 1905 Mukdenin kentillä menetetty. Sen sijaan että ennen Venäjän sotavoimaa oli arvioitu yli arvonsa, ruvettiin sitä nyt Länsi-Europassa ylpeästi halveksimaan. Pääesikunta tunnusti, että oli välttämätöntä perinpohjin uudistaa armeija käyttämällä hyödyksi Japanin sodassa saatuja kokemuksia. Mutta johtavana miehenä, joka pani sen toimeen, ei ollut mikään sotilas, vaan oppinut pankkimies ja kunnianhimoinen poliitikko, Aleksanteri Gutshkov. Taistellessaan buurien sotajoukossa ja ollessaan punaisen ristin päävaltuutettuna Mandshurian sodassa hän oli koonnut sotaisia kokemuksia. Vuoden 1907 lopussa hän tuli duuman valtakunnanpuolustusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Isänmaallista rohkeutta hän osoitti 9 p. kesäk. 1908 sotilaskulunkiarviosta pitämässään puheessa, jossa hän häikäilemättömästi paljasti venäläisen hallinnon vanhan mätähaavan, sen, että vastuuttomat henkilöt hoitivat suuren vastuun alaisia toimia. Hän mainitsi komentavien suuriruhtinasten nimiä, jotka eivät pätevyydeltään olleet virkavelvollisuuksiensa tasalla. Toistaiseksi hänen uudistussuunnitelmansa raukesivat virastojen väliseen kateuteen sekä ylhäisten sotilasten itserakkauteen, jotka eivät tahtoneet antaa siviilimiehen opettaa heille heidän ammattialansa asioita. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä kärsi Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909, ja jonka syynä oli sen sotilaallinen valmistumattomuus, mursi viimein virastovastarinnan. Vuosina 1909-1912 pantiin vihdoin Gutshkovin aatteiden mukaisesti sotaministeri Suhomlinovin johdossa toimeen perinpohjainen armeijanuudistus. Sen pääsisällys oli seuraava: 1. Vannovskin perustamat reservibrigaadit, jotka Japanin sodassa olivat näyttäytyneet vallan kelvottomiksi, muutettiin linjarykmenteiksi, joten sotavoimaa lisättiin kuudella uudella armeijakunnalla. 2. Ranskan mallin mukaan esikuntaupseerien ikäraja määrättiin, ja upseerikunnan laatua parannettiin perustamalla erikoiskouluja sekä palkankoroituksella, jotta estyisi kykenevien sotilasten pako paremmin palkattuihin siviilitoimiin. 3. Vapaaehtoisten palvelusaika pidennettiin 1 3/4 vuodeksi, jotta saataisiin paremmin valmistautuneita reserviupseereja sodan sattuessa. 4. Koroittamalla vuotuista rekryyttienottoa aina 580,000 mieheen saatiin armeijan rauhanaikuinen miesluku 2,300,000:n suuruiseksi; pidentämällä asevelvollisuutta aina 43. ikävuoteen asti ja perustamalla nostoväkijoukkoja luotiin yli 8 miljoonan suuruinen sotavoima. 5. Venäjän armeijan perinnäinen puutteellisuus teknillisessä ja taktillisessa suhteessa supistettiin vähimpään määrään ottamalla käytäntöön uusia tykkejä, lisäämällä konekiväärejä sekä opettamalla japanilaista tapaa tykistön ja vallitusneuvojen käyttämiseksi kenttäsodassa. Useita vanhastaan piintyneitä epäkohtia sitävastoin uudistus ei kyennyt kitkemään pois, niinkuin muonituslaitoksen epärehellisyyttä, virastojen välistä kateutta ja ylempien upseerien puuttuvaa toverillisuutta. Mutta yleensä Venäjän armeija 1913 oli paljoa parempi kuin sen maine Saksassa. Höltynyt kuri oli erottamalla vallankumouksen saastuttamat ainekset palautettu. Venäläisten esikuntaupseerien mielestä Venäjän armeija uudistuksen johdosta oli tullut melkein saksalaisen veroiseksi, mutta oli itävaltalaista paljoa etevämpi.
Sotalaivastoa niinikään uudistettiin ja lisättiin, sittenkuin Gutshkovin oli onnistunut saada aikaan laivastolaitoksen siihenastisen johtajan, suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitshin virkaero. Hän oli, niinkuin yleisesti oli tunnettua, vuosittain käyttänyt osan laivaston varustamiseen määrättyjä varoja rakastajattariensa hyväksi. Kolmas duuma myönsi isänmaallisella innostuksella vaaditut miljoonat Itämeren-laivaston uudistamiseen, joka Tsushiman taistelussa oli tuhottu, lukuunottamatta kolmea Manilaan paennutta risteilijää ja vanhuutensa tähden Kronstadtiin jätettyjä sotalaivoja. Mustanmeren-laivastoa, joka ei ollut voinut ottaa osaa sotaan Japania vastaan, lisättiin vielä melkoisesti rakentamalla uusia laivoja Venäjän veistämöissä. Niiden oli määrä ampua hajalle Bosporon sulkulinnakkeet ja siten raivata maallenousujoukolle tie Konstantinopoliin. Merihallintoon juurtuneita epäkohtia, sotalaivojen rakentamisessa ja ostossa tapahtuvia kavalluksia ja miehistön keskuudessa vallitsevaa vallankumouksellista henkeä uusi meriasiainministeri Grigorovitsh ei saanut poistetuiksi.
Sotahallinnon täytyi mukautua siihen, että ranskalaiset esikuntaupseerit tilaisuuden sattuessa ottivat toimittaakseen venäläisten sotajoukonosastojen tarkastuksia. Kun kesäkuussa 1914 Itä-Preussin rajalla pantiin toimeen sotaharjoituksia, niin ulkomaisten vieraiden puheet venäläisessä upseerikasinossa päättyivät suosionosoituksilla vastaanotettuun huutoon: "à Berlin!"