15. LUKU.
Venäjä maailmansodassa 1914-1916.
"Se on slaavien pyhä sota germaaneja vastaan."
Nikolai II 1914.
Saksan sodanjulistus, jonka perustelua ei saanut ilmoittaa, loi innostuneen ja yksimielisen Venäjän. Voimakkaan isänmaallinen mieliala vallitsi duuman istunnossa 8 p. elok. 1914. Se lausui julki täyden luottamuksensa hallitukseen ja sotaministeri Suhomlinoviin, joka ylpeästi vakuutti, että armeija oli vallan valmis torjumaan salakavalan vihollisen hyökkäystä, joka himosi maailmanherruutta.
Sodalla oli ohjelmanmukainen menonsa. Lyhyessä ajassa Itä-Galitsia ja puolet Itä-Preussista oli miehitetty. Ennen joulua toivottiin, valloittamalla Budapest, Wien ja Berliini, saatavan sota onnellisesti lopetetuksi. Näistä odotuksista Tannenbergin taistelu teki äkillisen lopun. Virallinen sotakertomus ei puhunut tappiosta mitään. Vasta kun Saksan sotajoukot lokakuussa tunkeutuivat aina Varsovan edustalle saakka, yleisö kuuli erään "Gindenburchin" olemassaolosta, jonka kerrottiin saaneen kasvatuksensa Pietarissa ja siellä urkiskelleen. Siperian jääkärirykmenttien saapuminen oikeaan aikaan pelasti Varsovan ja herätti taas luottamusta voiton saamiseen. Puolalaistenkin mieliala muuttui nyt toisenlaiseksi, jotka tähän asti hyvinkin oikeutetulla epäluulolla olivat suhtautuneet ylipäällikön julistukseen elokuun 14 p:ltä, joka lupasi Puolan uudestaan-syntymistä tsaarin valtikan alla, vapaana uskossaan, kielessään ja itsehallinnossaan. Huhut kertoivat tulevasta itsenäisyydestä ja tiesivät jo mainita sen Petrogradin — siksi sanottiin nyt Pietaria — kultasepänliikkeen, joka valmisti Puolan kuningaskruunua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille. Mutta kun ei kuulunut mitään uutta venäläistä sotavoittoa, vaan liikuntosota muuttui asemasodaksi ja sotasensuuri ankarasti kielsi sanan "autonomia", niin venäläisystävällinen virtaus taas antoi sijaa odottavan puolueettomuuden politiikalle, joka oli vallan selvä katsoen siihen, että puolalaisten täytyi pakosta taistella puolalaisia vastaan kolmessa eri sotajoukossa.
Sen hyvänsävyisyyden, jota venäläinen sotamies usein ryöstönhalun ohessa oli aikaisemmissa sodissa osoittanut, koetti ylin sodanjohto sanoin, kirjoituksin ja kuvin hävittää, tehdäkseen hänet "raakaa vihollista" kohtaan kovaksi ja hurjaksi.[21] Se onnistui. Venäläisten miehittämä Itä-Preussi oli hävitetty autioksi ja ryöstetty puhtaaksi. Pahimmin olivat menetelleet kasakat, jotka tosin pitivät Venäjän rajamaitakin vihollismaana. Upseeritkin, varsinkin muonavarojen hankinnassa palvelevat, ottivat osaa ryöstöihin. Toiset katselivat olkapäitään kohauttaen sotamiestensä menoa, jotka muuttivat sotasaaliinsa rahaksi ja sitten koettivat onneansa heille siihen saakka tuntemattomassa korttipelissä.
Hallituksen politiikan suosima ja sodan kautta kiehumapisteeseensä yltynyt kansallisuuskiihko vietti voittojaan. Kun Itävalta-Unkarin armeijan slaavilaiset sotamiehet joukoittain menivät vihollisen puolelle, niin oletettiin itsestäänselväksi asiaksi, että Venäjän sotajoukon saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet seuraisivat tätä esimerkkiä. Natsionalistinen sanomalehdistö ja taantumukselliset puolueet vaativat sentähden, että heitä oli rangaistava heidän viakseen luulotellusta taipumuksesta uskollisuutensa rikkomiseen — yhtäkään tapausta ei voitu todeta — riistämällä maat heidän omaisiltaan ja karkoittamalla ne kotipaikoiltaan. Äärimmäisen oikeiston äänenkannattaja, Markov, kuulutti Kurskin semstvokokouksessa 31 p. jouluk. 1914 vielä lisäksi erään Etelä-Venäjän saksalaisten siirtolaisten tekemän rikoksen, jonka hän vasta nyt oli paljastanut: suuren Stolypinin murhan. Itse Venäjän armeijassa ei yleensä vainottu saksalaisia upseereja ja sotamiehiä heidän kansallisuutensa tähden, koska esimiehet pitivät arvossa heidän luotettavuuttaan ja urhouttaan ja sentähden mielellään lähettivät heidät vaaranalaisimmille paikoille. Sitävastoin juutalaisia, jotka poikkeusmääräysten perustuksella asettivat Venäjän sotajoukkoon suhteellisesti suurimman miesluvun, kaikissa rykmenteissä kohdeltiin sotamiehelle arvottomalla tavalla.
Yleinen oli se luulo, että venäläinen sotamies oli paljoa sopivampi ja paremmin varustettukin talvisotaretkeen kuin saksalainen. Kun lunta oli satanut paksulta ja pakkanen oli rakentanut sillat jokien ja järvien yli, odotettiin Pietarissa malttamattomasti marssia Berliiniä vastaan. Sitä ei kuulunut. Huolestuneet poliitikot hankkivat asiasta lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että sotaministerin laiminlyönnin tähden ampumavarojen ja saappaiden puute esti kaiken etenemisen. Moite oli epäoikeutettu. Ei mikään maailmansodan sotapäällikkö ollut ennen sen alkamista pitänyt mahdollisena sellaista tykistöammuksien joukkomenekkiä kuin minkä uudenaikainen kenttätaistelu toi mukanaan. Oikeutettu sitävastoin oli toinen syytös, joka tehtiin Suhomlinovia vastaan, se, että hän oli lähettänyt rintamalle enemmän sotamiehiä kuin oli kiväärejä. Asia meni niin pitkälle, että pataljoonia aseettomina komennettiin taistelukentälle, jossa ne vasta niiltä joukko-osastoilta, joiden sijaan ne astuivat, taikka kaatuneilta saivat kiväärejä. Hätäytyneet isänmaanystävät puhuivat jo sotaministerin "petoksesta" ja viittasivat hänen loistaviin rauhanaikaisiin tuloihinsa, joista hän tai hänen rouvansa sai kiittää salaisia keskusteluja kruunun tavaranhankkijain kanssa.
Huolestunut mieliala sai ilmaisunsa duuman salaisessa istunnossa, joka 6 p. helmik. 1915 oli uudestaan kutsuttu kokoon. Suhomlinov antoi rauhoittavia tietoja, jotka myöhemmin näyttäytyivät vääriksi. Edustajat lausuivat hänelle vielä kerran luottamuksensa. Myöskin erinäiset väärinkäytökset, joihin hallitusvirastot tai muonituskenraalit olivat "lisätyn suojelustilan" tai sotatilan turvissa tekeytyneet syypäiksi — oikeudenloukkaukset, ryöstöt, kieli- ja uskonsorto —, otettiin muutamien edustajien aloitteesta puheeksi. Salaisessa istunnossa ilmennyt lievä sodankäynnin arvostelu vaihtui julkisessa istunnossa suuriääniseen yltiöisänmaallisuuteen. Puhemies Rodsjanko laski avajaispuheensa perustukseksi profeetta Jesaian sanat: "Jumala on kanssamme, kuulkaa se, te pakanat, ja laskekaa aseenne." Jo Nikolai I oli 14 p. maalisk. 1848 lausunut tämän varoitussanan Länsi-Europalle ja siellä herättänyt kummastusta. Kaikki myöhemmät puheet henkivät voimakasta voitontahtoa. Edistysmielinen Karaulov lausui kasakkain nimessä, että "rauha oli tehtävä vain Berliinin raunioilla ja Wilhelm II:n haudalla". Helmikuun 11 p. duuman istunnot lykättiin marraskuun 15 p:ään. Kaikki luulivat varmasti, että sota silloin olisi voitokkaasti päättynyt.
Helmikuun 11 p. Hindenburg aloitti Masurin talvitaistelun, joka suurin tappioin ajoi kymmenennen armeijan ulos Itä-Preussista.
Hallituksen vastaus tähän tappioon oli laki 15 p:ltä helmikuuta saksalaista kansallisuutta olevien vihollismaan ja Venäjän alamaisten maaomaisuuden pakkoluovuvutuksesta. Koska se oli laadittu kiireessä ja oli epäselvä ja lainopillisesti kestämätön, niin annettiin sittemmin joukko täydennyslakeja, aina duuman ollessa hajalla 87. hätäpykälän nojassa. Ne kovensivat vain ensimmäisiä määräyksiä. Niinpä täydennyslaki 28 p:ltä heinäk. 1916 kumosi alkuperäisen lain poikkeusmääräyksen sotaan osaa ottavien vanhempien hyväksi. Hallinnollista tietä tämä jo ennen oli tapahtunut. Rintamalla taistelevat saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet eivät, huolimatta kaikista rukouksista, rykmentinkomentajalta saaneet siitä mitään todistusta, eikä heitä siis pidetty sotaan osaa ottajina. Kiihkokansallinen sanomalehdistö vaati saksalaista kansallisuutta olevien valtionkansalaisten lähettämistä Volgan takaiselle alueelle ja Siperiaan, ja tätä alettiin 22 p. tammik. 1915 tehdä Puolassa ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä kovuudella Volhyniassa ja Podoliassa. Tuloksena oli seuraava asiaintila: saksalaista kansallisuutta olevat venäläiset sotamiehet, jotka taistelussa vihollista vastaan uskollisesti täyttivät velvollisuutensa tsaaria ja valtakuntaa kohtaan, olivat virallisesti kavaltajain kirjoissa. Rangaistukseksi siitä heiltä riistettiin heidän maaomaisuutensa ja heidän omaisensa karkoitettiin. Sodan päätyttyä heidän tuli seurata omaisiansa maanpakoon. Heidän omaisuutensa luvattiin venäläisille talonpojille ja lain mukaan myöskin niille vihollisvaltojen alamaisille, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Sillä asetettiin tähänastiset kunnia- ja oikeuskäsitteet päälaelleen. Tätä hallituksen politiikkaa kiihkokansallinen sanomalehdistö tervehti viisaana ja oikeana sekä taantumukselliset puolueet valtiota säilyttävänä tekona, joka oli tyydyttävä venäläisen talonpojan vaarallista maannälkää. Niin ei käynyt. Arvohenkilöt, duumaedustajat, keinottelijat, joilla oli hyvät suhteet, saivat pilkkahinnasta osan saksalaisten siirtolaisten maasta, jonka he sitten voitolla myivät toisille.
Samanlaatuisia siirtokauppoja tehtiin valloitetussa Galitsiassa. Käskynhaltijan, kreivi Bobrinskin ystävät ja hengenheimolaiset hankkivat itselleen Itävallan kruununtiloja, myydäkseen ne sitten sodan jälkeen muutaman tuhannen prosentin voitolla. Tämä keinottelu näytti olevan vallan vaaraton. Huhtikuun 22 p. 1915 Nikolai II Lembergissä juhlallisella puheella toimitti "vapautetun Puna-Venäjän liittämisen yksimieliseen mahtavaan ja jakamattomaan Suur-Venäjään". Ne olivat suurimman voitonriemun päiviä. Venäjän joukot olivat menneet Karpaattien yli ja uhkasivat Budapestia. Joka hetki odotettiin tietoa siitä, että liittolaislaivasto oli tunkeutunut Dardanellien läpi. Maihinnousujoukkoa koottiin Odessaan Konstantinopolin miehittämiseksi. Mitä tarmokkaimmin tehtiin työtä Itä-Galitsian venäläistyttämiseksi ja käännyttämiseksi oikeauskoiseen oppiin. Vuoret ja virrat, kaupungit ja kylät saivat venäläiset nimet. Oikeuslaitos, hallinto ja koulu venäläistytettiin; kaikki ukrainalaiset kirjakaupat, sanomalehdet, sivistysyhdistykset ja kansankirjastot lakkautettiin; vastustelevat ukrainalaiset vietiin venäläisiin vankiloihin, niiden joukossa myöskin ukrainalaisen kirjakielen luoja, Lembergin professori Hrushevski. Pahemmin vielä kuin Puolan tsaarikunnassa venäläinen virkavalta mellasteli uudessa rajamaassa.[22]
Käskynhaltija Bobrinskin kutsusta oli hänen hengenheimolaisensa Eulogius, Venäjän kansan liiton jäsen ja Volhynian arkkipiispa, pappeineen ja santarmeineen samonnut valloitettuun maahan parantaakseen sen uskontoa. Kreikkalaisunieeratuille[23] papeille annettiin valittavaksi joko kirkostaan luopuminen tahi lähtö Siperiaan. Maasta raahattujen sielunhoitajien sijaan tuli sitten oikeauskoisia pappeja orvoksi jääneisiin seurakuntiin juurta jaksain hävittämään unionin[22] kerettiläisyyttä. Kreikkalais-unieeratun kirkon metropoliitta, kreivi Andreas Szeptycki, vietiin ensin vangittuna Kurskiin ja suljettiin sitten "jatkuvan uppiniskaisuuden tähden" pyhän synodin käskykirjeellä 21 p:ltä syysk. 1916 Susdalin kerettiläisvankilaan. Vasta tsaarivallan kukistuessa hän ja muut vangit saivat vapautensa takaisin.
Huonoimmin kävi Galitsian lukuisalle juutalaisväestölle. Pilkallisesti nauraen virkamiehet ilmoittivat heidän esimiehilleen, että Galitsian juutalaiset "heidän kotimaansa vapauttamisen kautta Itävallan ikeestä" olivat saavuttaneet yhdenvertaisuuden Venäjän juutalaisten kanssa. He eivät saaneet enää omistaa eivätkä vuokrata maata, eivät vapaasti liikkua eivätkä edes kokoutua, he eivät saaneet enää pitää sabbatia pyhänä eivätkä edes viettää jumalanpalvelusta synagogassa ilman poliisin lupaa, he saivat vain olla kiitollisia, että yleensä säästettiin heidän henkensä.
Venäjän sotajoukot, upseerit yhtä vähän kuin sotamiehet, eivät olleet osallisina ukrainalaisen väestön sortamiseen. Talonpojat ottivat alussa maahan hyökkäävän vihollisen varsin ystävällisesti vastaan, sillä he uskoivat venäläisten tulevan pelastajina puolalaisten herruudesta. Miehitysviranomaisten toimenpiteet selvittivät heille pian heidän erehdyksensä. Juutalaisia venäläiset sotajoukotkin kaikkialla ryöstivät ja rääkkäsivät, sillä heitä pidettiin pettureina ja roistoina. Rangaistukseksi siitä tai vain ajanvietokseen kasakat hirttivät useita.
Toukokuussa 1915 alkava saksalainen hyökkäys muutti sotaisen aseman. Galitsiassa alkoi venäläisten suuri maastalähtö, joka kohosi ylimmilleen, kun Lemberg 20 p. kesäkuuta tyhjennettiin. Virkamiehet, santarmit, papit, kauppiaat ja keinottelijat riensivät pettyneinä takaisin kotimaahansa. Heidän kanssaan kulkivat ne galitsialaiset talonpojat, joille Eulogius palkaksi heidän kääntymisestään oikeauskoisuuteen oli luvannut saksalaisten kerettiläisten maat Volhyniassa. Mukanaan lähtijät kuljettivat paljon ryöstettyjä talouskaluja sekä panttivankeja ja epäluulonalaisia: maapäivien jäseniä, kaupunkineuvoksia, tuomareja, tehtailijoita, lääkärejä, opettajia, pappeja, insinöörejä ja ylioppilaita. He täyttivät myöhemmin tuhansin Kiovan vankilat, kunnes heidät päästettiin vapaiksi tai mielipiteidensä tähden lähetettiin Siperiaan.
Vielä raaemmassa muodossa tapahtui hallituksen määräämä tyhjentäminen vihollisen uhkaamissa rajamaissa, Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla. Ensimmäisinä, jo aikoja ennen vihollisten tuloa, juutalaisten täytyi päistikkaa tyhjentää uhatut alueet ja jättää omaisuutensa sikseen. Pilkaten ja häväisten heidät kokoutumispaikoissa sullottiin karjavaunuihin, vietäviksi itään päin, tietämättä minne. Ylemmät rautatievirkamiehet pitivät isänmaallisena tekona lisätä noiden pakollisten pakolaisten kärsimyksiä sulkemalla vesihanat rautatieasemilla. Ainoat, jotka voivat antaa noille Venäjän alamaisille apua heidän omaa esivaltaansa vastaan, olivat ulkomaiden konsulit. Missä sellaisia oli, siellä heitä pyytämällä pyydettiin pelkästänsä näyttäytymällä ilkitekopaikalla palauttamaan virkamiehet laillisuuden rajoihin. Pelättiin heidän kertomuksiaan ulkomaille, missä oli sangen kierot käsitykset Venäjän oloista sodan aikana. Niinkuin pilkaksi rääkätyt juutalaiset saivat kirjeitä Amerikassa olevilta sukulaisiltaan, jotka onnittelivat heitä saamastaan yhdenvertaisuudesta.
Kun sitten vihollinen todella ilmestyi, niin 18. ja 45. ikävuoden välinen miespuolinen väestö sai käskyn poistua ja lähtiessään tuhota laihot, työkalut ja tehdaslaitokset. Velvollisuus isänmaata kohtaan vaati, niin sanoi Novoje Vremja 2 p. heinäk. 1915, jättämään viholliselle vain erämaan. Puolan sanomalehdistö antoi tunnussanan: pysykää kotimaassa! Mutta se ei voinut estää sitä, että Varsovan tyhjentämisessä Lembergin kohtaukset uusiutuivat. Poislähtevät venäläiset virastot ottivat tuhansia valtiollisia vankeja mukaansa, niiden joukossa 12-vuotiaita poikia ja tyttöjä, joita epäiltiin venäläisvihollisesta mielialasta. He saivat huonon hoidon Moskovan täpötäysissä vankiloissa. Puolalaiset lehdet eivät voineet estää sitä, että sotajoukot peräytyessään polttivat kyliä, kauppaloita ja tehtaita, että kasakat piiskallansa ajoivat tuhansia talonpoikia maantielle, vaeltamaan itää kohti. Monta kertaa vihollisen odottamattoman nopea ilmestyminen pelasti väestön joutumasta kuljetetuksi vieraaseen maahan. Saksalaisten marssi Kuurinmaahan synnytti valtavan pakolaisaallon, joka vyöryi Riikaa kohti. Kun sotajohto siihen aikaan ei pitänyt kaupungin puolustamista mahdollisena, niin kenraalikuvernööri Kurlov 5 p. heinäkuuta käski viedä pois kaikki, kirkonkellot, muistomerkit, pankit, tehtaat ja metalliesineet. Viiden viikon kuluessa kuljetettiin 14,000 rautatievaunussa 400 teollisuuslaitoksen koneet ja tarveaineet ympäri koko Venäjän, missä niitä osaksi käytettiin uuteen työhön, osaksi ne ruostuivat ja hävisivät lukitsemattomissa varastohuoneissa, omistajiensa tietämättä niitä sieltä hakea. Samassa lähti noin 100,000 työmiestä ja virkailijaa Riiasta, jonka teollisuus yhdellä iskulla oli tuhottu.
* * * * *
Lokakuulaisten, edistysmielisten ja kadettien puoluejohtajat kokoutuivat kesäkuun alussa salaiseen neuvotteluun Pietariin. Ammattimiesten mielestä Venäjän armeijan lakkaamattoman peräytymisen pääsyynä oli tykistöammuksien puute, johon Suhomlinov oli syypää. Poliitikkojen mielestä sotaministerin velvollisuutensa-laiminlyönti oli välttämättömänä seurauksena hallitusjärjestelmästä, jonka kykenemättömyys oli aiheuttanut sotilaallisen romahduksen. Vain hallitusjärjestelmän perinpohjainen muuttaminen englantilaisen parlamentarisuuden mallin mukaiseksi voisi poistaa epäkohdat ja tuottaa voiton, jonka sotajoukon miesluvun suuremmuus takasi. He päättivät sentähden viipymättä herättää henkiin yhdyskuntia, joiden oli määrä sotajoukolle hankkia puuttuvat varat ja jotka samalla sisältäisivät uuden hallituksen idun, joka, senaikuisen hallituksen joko vapaaehtoisesti tai pakosta väistyttyä, heti voisi ottaa käsiinsä valtion johdon. Kaupan ja teollisuuden edustajien kongressin muodossa he kutsuivat kokoon eräänlaisen parlamentin, joka 8 p. kesäkuuta noin 5,000 jäsenen suuruisena kokoutui Pietarissa. Jo kolmantena päivänä poliisi hajoitti sen, sillä liian myrskyisesti se oli vaatinut duumaa heti kutsuttavaksi kokoon isänmaan pelastamiseksi "raa'asta" vihollisesta ja "kykenemättömästä" hallituksesta. Kesäkuun 15 p. Miljukov, Gutshkov, Jefremov, ruhtinas Lvov, Tshelnokov y.m. ilman hallituksen suostumusta perustivat seuraavat yhdyskunnat:
1. Ylisotateollisuuskomitean Pietariin, jonka johdossa perustettavien maakunnallisten sotateollisuuskomiteain oli määrä valmistaa kaikki sotatarpeet.
2. Semstvo- ja kaupunkiliiton, joiden molempien yhdyskuntien yhteinen valiokunta piti istuntojaan Moskovassa. Tämän "semgoran" (lyhennys sanoista "semski i gorodskoi sojus") viralliseksi tehtäväksi oli suunniteltu laajaperäinen avustustoiminta sairaiden ja haavoitettujen sotilaiden hyväksi, salaiseksi taas "yhteiskunnallisten voimien järjestäminen" vallassa olevan hallituksen kukistamiseksi.
3. "Erityinen komitea sotaministeriön yhteydessä." Sen piti välittää molempien toisten komiteain sekä hallituksen välistä yhteyttä, asettua henkilökohtaiseen ja valtiolliseen kosketukseen korkeampien sotilashenkilöiden kanssa ja koettaa voittaa näiden salainen suostumus hallitusvaihdokseen.
Novoje Vremja, joka sodan alusta alkaen oli Englannin hallituksen palkkaama, pilkkasi ensin näitä yhdyskuntia, jotka tahtoivat auttaa hallitusta, joka muka ei ensinkään heidän apuansa tarvinnut. Sitten se äkkiä muutti puhetapansa Englannin lähettilään, sir Buchananin viittauksesta, joka Venäjän tappioiden tähden oli asettunut läheiseen valtiolliseen yhteyteen Miljukovin kanssa, jota hän piti tulevaisuuden miehenä.
Moskovan kenraalikuvernööri, ruhtinas Jussupov, muuan tsaarin sukulainen, piti parhaana viihdyttää kansan tyytymättömyyttä sotatappioiden ja yhä kohoavien hintojen johdosta antamalla luvan pogromin toimeenpanemiseen. Mutta kun Moskovassa ei ollut juutalaisia, niin hän kesäkuun 10 p. päästi roskaväen irti tehtaita, kauppoja ja taloja vastaan, joita omistivat saksalaissyntyiset Venäjän alamaiset. Pogromi tapahtui, niinkuin tavallisesti, ryöstöineen ja murhapolttoineen, murhineen ja tappoineen; mutta vastoin ohjelmaa siinä suhteessa, että myöskin venäläisiä, italialaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja belgialaisia kohtasivat samat hirmutyöt. Hävittämällä 475 konttoria, kauppaa ja tehdasta sekä ryöstämällä putipuhtaaksi 307 taloa oli tehty 500 miljoonan ruplan vahinko. Pantiin toimeen tavanmukainen senaattoritarkastus ja joulukuussa 1915 muutamia syyllisiä asetettiin oikeuden eteen. Tuomiot olivat isänmaallisiin vaikuttimiin nähden sangen lievät: varkaat jotka tunnustivat vapautettiin, murtovarkaat rangaistiin 7 päivän arestilla, murhaajat vuoden vankeudella. Niiden vastakohtina olivat tuomiot, joita sotaoikeudet samana vuonna olivat langettaneet sellaisia syytettyjä vastaan, joita ei voitu todistaa mihinkään rikokseen syypäiksi paitsi että kuuluivat sosiaalidemokraattiseen puolueeseen: kahdeksan vuoden pakkotyö ja sitä seuraava elinkautinen pakollinen siirtolaisuus Siperiassa. Sen täytyi kokonaan hämmentää kansan ilmankin heikko oikeustajunta.
Pysyväinen saksalaisvaino tapahtui Itämeren-maakunnissa. Hallinto menetteli tässä väärin ja mielivaltaisesti.[24]
Se paha vaikutus, minkä Jussupovin tapa rauhoittaa kansaa teki ulkomaihin, sai hallituksen vahvistamaan uudet yhdyskunnat ja myöntämään niille myöskin pyydetyn luoton niiden julkisia ja salaisia pyrintöjä varten. Kuitenkin se varmuuden vuoksi nimitti "sotaministeriön yhteydessä toimivan erityisen komitean" puheenjohtajaksi sotaministerin itsensä. Siihen eivät "yhteiskunnan" valitsemat komiteanjäsenet Rodsjanko ja Gutshkov voineet suostua, koska he pitivät Suhomlinovia isänmaankavaltajana. Uusien sotanäyttämöltä tulleiden onnettomuudensanomien vaikutuksen alaisena hallitus piti jatkuvaa mukautumista yleisen mielipiteen vaatimuksiin välttämättömänä. Se ei vapauttanut virastaan ainoastaan Suhomlinovia, vaan vielä kolme katkerasti vihattua ministeriä, Maklakovin, Shtsheglovitovin ja Sablerin. Sisäministeriksi tuli siihenastinen valtakunnan hevossiitoslaitoksen johtaja Shtsherbatov, hyvää tarkoittava mies ja hevoshoidon etevä tuntija. Mutta sillä olkoonkin, arveli Goremykin, myöntyväisyyden mitta täysi. Duumaa ei kutsuttaisi kokoon ennen määräaikaa, 15 päivää marraskuuta.
Kaikkien puolueiden edustajat, lukuunottamatta oikeistoa olivat sillävälin koolla Pietarissa ja odottivat malttamattomasti parlamentin avaamista. Kun Miljukov 6 p. heinäkuuta heidän puolestaan ministeristön puheenjohtajalta vaati, että duuma heti oli kutsuttava kokoon, niin hän sai kiertelevän vastauksen. Herrojen pelko on kuitenkin liioiteltua, arveli vanha Goremykin, kaikki kävisi kyllä jälleen hyvin. Mutta eipä käynytkään hyvin. Turhaan ammatillinen sotilaslehti "Venäläinen invaliidi" ponnisti voimiansa tehdäksensä joka tappiosta strategisen voiton, "joka houkutteli vihollisen pois asemastaan". "Lembergin tyhjentäminen oli ylenmäärin suotuisa ja oli niinkuin ukkosen isku kohdannut vihollista." "Jopa Varsovankin tyhjentäminen hankkisi meille valtavia strategisia etuja." Masentuneen mielialan kohottamiseksi avattiin Pietarissa 7 p. heinäkuuta voitonmerkkinäyttely, jonka suurin merkillisyys oli Insterburgin sotilasyhdistyksen lippu.
Sillävälin syntyi kaikissa suuremmissa kaupungeissa sotateollisuuskomiteoja, joita hallitus rahallisesti kannatti. Kun se tuli tiedoksi, niin sellaisetkin kaupungit, joissa ei ollut mitään teollisuutta, perustivat teollisuuskomiteoja, joiden lukumäärä vuoden lopussa oli 260. Rehellisen isänmaallisuuden rinnalla niissä oli puhdasta keinotteluhenkeä. Saaliinhimoisina niiden edustajat sekä "semgoran" lähetit heinäkuussa riensivät Riikaan, sikäläisiä teollisuuslaitoksia tyhjennettäessä sotilaallisen tilauksen varjossa anastaakseen koneita, piirustuksia, malleja, puolivalmisteita j.n.e., "ottaakseen mukaansa sivistyksen rajamaasta ja jättääkseen loput viholliselle". Nämä sanat, jotka lausui eräs Riikaan saaliinhakuun tullut teollisuusmies, ilmaisivat Keski-Venäjällä vallitsevan käsityksen, jossa sodasta ja isänmaanrakkaudesta tehtiin loistava afääri. Moskovan sotasaalistajat ottivat lukuun sen mahdollisuuden, että Puola ainaiseksi erotettaisiin valtakunnan yhteydestä ja he siten lopullisesti vapautuisivat hankalasta kilpailusta. Ei myöskään Liettuan ja Kuurinmaan luovutus heidän silmissään merkinnyt mitään erityistä onnettomuutta. Vain Väinäjoen poikki vihollinen ei saisi mennä, sillä Riika oli Moskovan luonnollinen satama. Riika oli siis, maksoi mitä maksoi, Venäjälle säilytettävä, mutta hävitetyn teollisuuden entiselleen-saattaminen olisi "sotilaallisista syistä" ainiaaksi kiellettävä tuolta vastaiselta rajalinnoitukselta. Elokuussa lähetettiin sentähden Riikaan kiireesti lisävoimia, jotka saapuivat siksi ajoissa, että Väinäjoen linja voitiin säilyttää. Vihollinen oli jättänyt käyttämättä heinäkuussa olleen suotuisan tilaisuuden.
"Ei joka vuosi Jumala lähetä sellaista sotaa", arveli hyvillään suuri sotasaalistaja ja Nisnij Novgorodin pormestari, Sirotkin. Kolmea vuosisataa ennen suuri isänmaanystävä ja Nisnij Novgorodin kaupunkineuvos, Minin, oli taivuttanut porvariston uhraamaan puolet omaisuudestaan luhistuvan Moskovan valtakunnan pelastamiseksi. Ajat olivat huonontuneet, kansalaismieli kadonnut.
* * * * *
Sunnuntaina, elokuun 1 p. 1915, sodan alkamisen vuosipäivänä, papit kaikissa Pietarin kirkoissa lukivat pyhän synodin laatiman kehoituksen taisteluun "jumalatonta" vihollista vastaan, joka muutaman pyhän Serafimin ennustuksen mukaan vain väliaikaisesti oli miehittävä eräitä rajamaakuntia ja jonka Venäjä sitten oli voittava. Taurian palatsissa avattiin valtakunnanduuma. Ministeristön puheenjohtaja kehoitti kaikkia puolueita yksimielisyyteen "raakaa" vihollista vastaan ja ilmoitti hallituksen päättäneen sodan voitokkaan päättämisen jälkeen myöntää Puolalle itsehallinnon sekä muille, Venäjälle uskollisille vieraille kansoille hyväntahtoisen kohtelun. Uusi sotaministeri, kenraali Polivanov, antoi tiedoksi, että Puola oli tyhjennettävä, sota oli kestävä vielä kauan ja 8 miljoonan miehen suuruinen nostoväki kokoonkutsuttava, Saksan "raa'an ja hengettömän vallan" murtamiseksi, joka 43 vuotta oli valmistautunut sotaan. Meriministeri Grigorovitsh lupasi, että Venäjän Mustanmeren-laivasto pian valloittaisi Konstantinopolin. Ulkoministeri Sasonov ilmoitti Kiinan 7 p. kesäk. 1915 tunnustaneen Venäjän herruuden Pohjois-Mongoliassa ja teki eräitä viittauksia 16 p. heinäk. 1915 Japanin kanssa tehtyyn salaiseen sopimukseen, joka edellytti venäläis-japanilaista suojelusherruutta Kiinassa. Raha-asiainministeri Bark kertoi sodan siihen saakka maksaneen 6 miljaardia ruplaa ja tulevaisuudessa tulevan maksamaan vielä paljoa enemmän, josta syystä oli pantava toimeen tulovero. Uusi sisäministeri, ruhtinas Shtsherbatov, vakuutti duumalle olevansa sangen suvaitsevainen, mutta ei voivansa sitä kärsiä, että Venäjän saksalaiset siirtolaiset halveksivat venäjän kieltä ja venäläisiä tapoja, minkä hän oli todennut Amerikassa, jossa hän oli tavannut Venäjältä tulleita saksalaisia, jotka eivät ymmärtäneet venäjän kieltä. Myöskin Venäjän stundisteja hän piti Saksan hallituksen kätyreinä, semminkin kun vuosia sitten eräs Lontoossa julaistu stundistien kuvalehti oli sisältänyt Wilhelm II:n kuvan.
Kykenemättömyyden syytös, jonka duuman enemmistö, vastatessaan hallituksen selityksiin, hallitusta vastaan teki, näytti saavan oikeutusta samanaikuisista sotatapauksista. Elokuun 1 p. vihollinen miehitti Mitaun. Hallitus kielsi julkaisemasta tietoa, ettei Pietarin väestön hätäytynyt kiihtymys vielä yltyisi. Elokuun 5 p. Varsova antautui. Elokuun 18 p. Kovno ja päivää myöhemmin Novogeorgijevsk (Modlin) valloitettiin. Näistä molemmista linnoituksista, jotka olivat teknillisesti mitä parhaiten varustettuja, oli varmasti odotettu, että ne ainakin vuoden kestäisivät. Syy häpeälliseen antautumiseen oli vastuunalaisissa miehissä. Kovnon komentaja, kenraali Grigorjev, oli, ennenkuin vihollinen ilmestyi, kansallisesta epäluulosta karkoittanut kaikki ne upseerit ja sotamiehet, joilla oli ei-venäläiset nimet. Mutta saksalaisten hyökkäyksen alkaessa hän pelkurimaisesti pakeni linnoitukseen putoavien granaattien jyrinää Vilnaan ja luovutti hänelle uskotun linnan viholliselle.
Silloin masentunut mieliala yht'äkkiä kohosi erään mielisairaan teon johdosta.
Elokuun 20 p. ilmestyi saksalaisia torpedoveneitä Pernaun edustalle; ne salpasivat pääsyn satamaan upottamalla sen suuhun neljä anastamaansa venäläistä höyrylaivaa ja lähtivät sitten pois, jolloin rannalta käsin heidän jälkeensä lennätettiin muutamia vaarattomia kiväärinlaukauksia. Kaupungissa syntyi pakokauhu, ja kaikki virastot ja osa asukkaita pakeni sisämaahan. Silloin juoppohulluutta poteva kaupungin komentaja, hovitallimestari ja eversti M. Rodsjanko, räjähdytti ilmaan kaikki tehtaat ja sähkötti veljelleen, duuman puhemiehelle, torjuneensa eräällä nostoväkipataljoonalla saksalaisen laivaston hyökkäyksen ja ottaneensa vangiksi neljä vihollisen laivaa.[25] Tämä voitonsanoma ilmoitettiin saman päivän iltana Taurian palatsiin kokoutuneille kansanedustajille, jotka alkoivat ilosta itkeä ja toisiansa suudella. Sähkölennätin antoi "voitosta" tiedon koko Venäjälle, joka siitä sai uutta toivoa sodan onnelliseen päättymiseen.
Moskovan kaupunginduuma etupäässä ja sitä seuraten semstvo- ja kaupunginvaltuutetut sekä sotateollisuuskomiteain, myllärien ynnä muiden ammattien edustajien kongressit vaativat yksimielisesti "kykenemättömän" hallituksen vapaaehtoista väistymistä ja parlamentillisen ministeristön muodostamista. Novoje Vremjakin puhalsi samaan torveen. Sillä oli vaikutuksensa natsionalisteihin, joista osa kreivi Bobrinskin johdossa erosi muista "edistysmielisinä natsionalisteina" ja yhtyi kadetteihin, edistysmielisiin, lokakuulaisiin ja keskustaryhmään "edistysmieliseksi blokiksi". Monien neuvottelujen jälkeen se 4 p. syyskuuta astui julkisuuteen, julkaisten sangen maltillisen ohjelman. Se vaati parlamentillisen ministeristön nimittämistä, valtiollisten rikosten armahdusta, uskonto- ja kielivainojen lopettamista — paitsi saksankielisiä koskevia —, kansanvaltaisia uudistuksia sekä ehdotonta raittiutta. Natsionalistien vaatimuksesta blokki ilmoitti vastustavansa uskontunnustusta ja kansallisuutta koskevien rajoittavien lakimääräysten kumoamista sekä Suomen itsehallinnon palauttamista. Riitaa oli siitä, kuka blokin jäsenistä tulisi ministeriksi. Rodsjanko, duuman puhemiehenä, ja ruhtinas Lvov, semstvoliiton puheenjohtajana, vaativat molemmat ministeripresidentin paikkaa, kun taas natsionalistit asettivat ehdolle maatalousministeri Krivosheinin. Ylisotateollisuuskomitean puheenjohtaja Gutshkov oli kahden vaiheella, pitikö hänen ottaa osalleen sota- vaiko sisäministeriön johto. Miljukov tahtoi tulla ulkoministeriksi, minkä lokakuulaisetkin pitivät oikeana ja kohtuullisena. Senaikuisista kabinetin jäsenistä sai blokin silmissä armoa vain valistusministeri kreivi Ignatiev, joka oli tehnyt itsensä rakastetuksi vapaamielisillä toimenpiteillä, joita kuitenkin hänen alaisensa vain harvoin olivat panneet täytäntöön. — Se oli riitaa paavin parrasta.
Blokin johtajat uskoivat varmasti, että Goremykin ja hänen virkakumppaninsa "kykenemättömyytensä" tuntien vapaaehtoisesti väistyisivät paikoiltaan. Silloin tapahtui 5 p. syyskuuta odottamaton käänne. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh luopui ylipäällikkyydestä ja lähti kohtaloonsa alistuneena Kaukasiaan, poimiakseen sikäläisen armeijan johtajana taistelussa turkkilaisia vastaan niitä laakereita, jotka onnetar oli häneltä kieltänyt sodassa Saksaa vastaan. Huhu kertoi, että Rasputin oli aikaansaanut hänen kukistuksensa, että tsaari oli saanut tiedon eräästä aikeesta, joka 29 p. elokuuta oli otettu puheeksi muutamassa salaisessa kokouksessa Moskovassa edistysmielisen Konovalovin luona: oli muka pyydettävä suuriruhtinasta, että hän ylipäällikkönä omavaltaisesti kutsuisi toimeen parlamenttiin nojautuvan ministeristön. Voittajana Nikolai Nikolajevitsh olisi voinut uskaltaa vallankaappausta parlamentillisessa tai, mikä paremmin vastasi hänen luonnettaan, yksinvaltaisessa mielessä; voitettuna hän ei sitä voinut. Tsaari itse otti nyt ylipäällikkyyden ja siirsi asuinpaikkansa Tsarskoje Selosta Mohileviin. Sota-asiat veivät tästä lähin koko hänen niukan työaikansa. Sisäpolitiikan johdon hän täydellä luottamuksella uskoi Goremykinille. Tuo 76-vuotias vanhus horjui: pitikö hänen pitää kiinni nuoruutensa ja miesikänsä valtiomieskäsityksistä vaiko keskustella blokin kanssa kokoomusministeristön muodostamisesta, jota monet hänen kabinettinsa jäsenet jo salaa olivat tehneet. Silloin hän "yhdistyneen aatelin neuvoston" esimieheltä, A. Strukovilta, sai virallisen kirjeen, jossa tämä taantumusmies maa-aateliston nimessä pani vastalauseensa parlamentillisen ministeristön kutsumista vastaan. Se ratkaisi. Novoje Vremja sai viittauksen ja selitti lukijoilleen, että blokin ohjelma oli kadettinen ja siis mahdoton hyväksyä. Syyskuun 11 p. Goremykin virkatoveriensa tietämättä lähti Mohileviin ja ilmoitti tsaarille, että duuma puheillansa hermostutti maata ja olemalla koossa esti 87. pykälän nojassa tapahtuvaa lainsäädännöllistä toimintaa. Alttiisti Nikolai II allekirjoitti hänen eteensä asetetun käskykirjeen, joka keskeytti duuman istunnot aina marraskuun loppuun. Palattuaan Goremykin säikähtyneelle ministerineuvostolle ilmoitti tsaarillisen käskyn vain tiedonantona, ja jyrkästi hän torjui kauhistuneena hänen luokseen rientäneen Rodsjankon pyynnön, että hallitsijan ratkaisu peruutettaisiin.
Syyskuun 16 p. duuma ääneti kuunteli tsaarillista hajautumiskäskyä ja piti sitten suurimman kiihtymyksen vallitessa yksityisen istunnon. Oikeisto lausui pilkallisin sanoin tyytyväisyytensä tämän, "keltaisen" blokin (joksi Markov sitä sanoi) politiikan surkean lopun johdosta. Kuohuksissaan vastasi heille kadetti Shingarjov ja — alkoi itkeä. Toisetkin edustajat nyyhkyttivät. Tsheidse ja Kerenski vaativat duumaa kääntymään kansan puoleen ja kehoittamaan sitä nousemaan kapinaan hallitusta vastaan. Mutta kansaneduskunnan enemmistö vastusti vielä jyrkästi vallankumouksellista menettelyä. Se päätti kääntyä tsaarin puoleen ja selittää hänelle, joka ei mitään asiasta aavistanut, millainen oli maan asema. Rodsjanko sai sen toimekseen. Mutta hoviministeriö kielsi kansaneduskunnan puhemieheltä hänen pyytämäänsä puheille-pääsyä tsaarin luo ja surullisena Rodsjanko matkusti maatilallensa Etelä-Venäjälle. Sama kohtalo tuli myöskin erään semgoran lähetyskunnan osaksi, jonka johdossa oli ruhtinas Lvov, ja jonka semstvo- ja kaupunkiliiton myrskyiset kongressit 22 p. syyskuuta olivat valtuuttaneet taivuttamaan tsaaria politiikkansa muuttamiseen.
"Edistysmielisen blokin" politiikka oli tehnyt surkean haaksirikon juuri sinä hetkenä, jolloin saksalainen hyökkäysliike lakkasi ja välitön vaara meni ohi. Hovissa laskettiin leikkiä "lapsellisesta parlamentillisuusjaarittelusta".
Samoin raukesivat sosiaalidemokraattien ja trudovikkien ponnistukset "kansan" nostattamiseksi hallitusta vastaan. Yleinen työväen vastalauselakko estyi Pietarissa kenraalikuvernöörin uhattua, että sotatilan nojassa sotaoikeus tulisi tuomitsemaan kapinalliset elinkautiseen pakkotyöhön. Moskovassa, missä oli vain "lisätty suojelustila", vastalauselakko puhkesi. Se kävi pian kovin kiusalliseksi, ei hallitukselle vaan Moskovan asukkaille. Goremykin piti mitä ankarimpia poliisitoimenpiteitä oikeutettuina voidakseen torjua uusia "edistysmielisen blokin hyökkäyksiä hallitsijan oikeuksia vastaan". Suvaitsevainen sisäministeri ruhtinas Shtsherbatov sai 9 p. lokakuuta eronsa, ja hänen sijaansa nimitettiin A. N. Hvostov. Nisnij Novgorodin kuvernöörinä hän "tarmokkailla toimenpiteillään" oli jättänyt huonon muiston, äärimmäisen oikeiston johtajana hän elokuussa oli sanonut sisäpolitiikan ainoiksi tehtäviksi saksalaisen "pakkoherruuden" ja "juutalaisten aikaansaaman" tavarankallistumisen vastustamista. Kun hänen puheensa aina olivat herättäneet remuavia suosionosoituksia parlamentin oikeistossa, niin Goremykin uskoi tuossa suuressa, paksussa miehessä, jolla oli raa'at mongolikasvot, keksineensä ankaralle sortopolitiikalle tarmokkaan ja samalla kansanomaisen johtajan. Hvostovin toimesta tsaari 16 p. lokakuuta määräsi sotatilan Moskovassa, voidakseen jyrkillä toimenpiteillä, niinkuin Pietarissakin, tehdä lopun vastalauselakosta ja "sotilaallisista syistä" kieltää kaikki kongressit lukuunottamatta Venäjän kansan liiton pitämiä, jonka jäsen ministeri oli.
Suuri kirkollinen häväistysjuttu käänsi lokakuussa huomion sodasta ja politiikasta pois. Tobolskin arkkipiispa Siperiassa, Varnava, oli 11 p. syyskuuta omavaltaisesti koroittanut erään kuolleen edelläkävijänsä oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Tästä kuulumattomasta teosta pyhä synodi tahtoi vetää hänet vastuuseen ja haastoi hänet eteensä. Varnava tuli, kohteli ylintä kirkollista virastoa talonpoikaisella uhmalla ja voitti, sillä Rasputin oli hänen ystävänsä.
* * * * *
Venäläisen sotajohdon sokeasti noudattama vuoden 1812 sodankäyntitapa oli hallitukselle tuottanut uuden pulman entisten lisäksi. Rahtivaunuihin tiheästi sullottuina, talonpoikaisrattailla kyyköttäen, jalan kulkien ja karjaansa edellään ajaen, vaelsi neljättä miljoonaa[26] pakolaista itään päin. Kokonaisten Puolan kaupunkien asujamisto marssi pitkin noita kahta Brest-Litovskista Kiovaan tai Moskovaan johtavaa viertotietä. Toinen pakolaisaalto vyöryi hiljaa eteenpäin Liettuasta Vitebskiin ja Smolenskiin vieviä maanteitä. Päivällä karkoitetut saivat kärsiä syyssateista, yöllä kylmyydestä. Mukana raahattu karja teurastettiin tai myytiin polkuhinnasta. Pakenevat sotajoukon-osastot vyöryttivät tavarakuormat maantieojaan, takaa-ajavat vihollisten lentäjät säikähdyttivät pakolaisia heittämällä alas pommeja. Tuhannet jäivät makaamaan tielle. Kaupungeissa tunkeilivat kaupustelijat pakolaisia vastaan, ostaen talouskaluja, useinkin viimeisen omaisuuden, sekä nuoria tyttöjä. Poliisi hyökkäsi nuorten poikien kimppuun ja tutki ankarasti miesten ikää, viedäksensä mukanaan asevelvolliset. Naisille, lapsille ja vanhuksille sillä oli vain yksi määräys: menkää eteenpäin! Kuvernöörit koettivat kaikkialla työntää nuo epäsuotuisat tunkimukset naapurin virkapiiriin. Rautateitse ensimmäiset pakolaiset 1 p. lokakuuta saapuivat Siperiaan. Monet tuhannet seurasivat heitä, niiden joukossa juutalaisiakin. Pakosta hallitus 25 p. elokuuta oli kumonnut juutalaisten asutusaluetta koskevan lain. Vain Pietariin ja Moskovaan, Donin alueelle sekä niihin kaupunkeihin, missä oli tsaarin linnoituksia, juutalaiset eivät saaneet tulla. Kaukasian uusi käskynhaltija, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, kumosi kuitenkin omaan hallintoalueeseensa nähden omavaltaisesti hallituksen määräyksen 25 p:ltä elokuuta. Siperiassakaan ei poliisi siitä välittänyt, vaan vangitsi juutalaiset pakkopakolaiset ja lähetti heidät vankivaunuissa Europpaan takaisin.
Virkavalta oli tähän kansanvaellukseen nähden voimaton. Se oli sentähden hyvillään siitä, että pakolaiset muodostivat kansallisia avustamisjärjestöjä. Niiden keskuskomiteat olivat kaikki Pietarissa ja saivat hallitukselta runsaita rahavaroja käytettäväkseen. Myöhemmin kansalliset keskuskomiteat harjoittivat toistakin, salaista toimintaa: ne järjestivät tulevan hallituksen rungon niille Venäjän valtakunnan alueille, jotka sen luhistumisen jälkeen tulisivat kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella eroamaan siitä.
Edustajia lähetettiin ulkomaille toimittamaan valtiollista valistustyötä, ministerejä nimitettiin tulevaisuuden varalle, valtiosääntöluonnoksia tehtiin j.n.e. Huolimatta riidoista omassa leirissä salaisuus niin hyvin säilytettiin, että Venäjän hallitus mitään aavistamatta rahavaroja antamalla tehokkaasti auttoi tulevien riippumattomien reunavaltioiden pystyynpanossa.
Muutamien Pietarin isänmaallisten keinottelijain toimesta syntyi 1915 myöskin eräs kansallis-venäläinen järjestö "pakolaisten avustamiseksi kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta", n.s. "severopomoshtsh" (pohjoisapu). Hallitus antoi tutkimatta suuria summia tälle yritykselle, joka monine osastoineen ja jättiläismäisine virkamieskoneistoineen kehittyi mieluisaksi pakopaikaksi tyhjäntoimittajille. Kun vallankumouksen jälkeen uusi hallitus huhtikuussa 1917 pani toimeen tutkimuksen "pohjoisavun" asiainhoidosta, näyttäytyi, että se oli valtiolta saanut kaikkiaan 100 miljoonaa ruplaa ja tästä summasta käyttänyt 11.5 pakolaisten hyväksi ja 88.5 miljoonaa ruplaa hallintokustannuksiinsa.
Juutalaisille ja saksalaisille pakkopakolaisille hallitus ei myöntänyt mitään raha-avustusta eikä alussa edes sallinut niitä varten perustaa kansallisia avustuskomiteoja. Kauan pyydettyä tämä oikeus suotiin juutalaisille: kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä suureksi, ansaitsemattomaksi armolahjaksi.
* * * * *
Marraskuun lopussa 1915 Rodsjanko tiedusteli ministeripresidentiltä, saiko duuma nyt kokoutua. Hän ei saanut mitään vastausta, mutta jonkin ajan kuluttua, ikäänkuin pilkaksi, ritarimerkin "etevistä ansioistaan uuden Moskovan kymnaasin kunniakuraattorina". Joulukuun 6 p. julkaistiin tsaarin käskykirje, joka lykkäsi duuman kokoutumisen seuraavan vuoden alkuun. Mihin päivään, tahtoivat Pietariin kokoutuneet, syvästi loukkautuneet edustajat tietää. Mutta Goremykin oli edelleen ääneti ja esitti tsaarille allekirjoitettavaksi läjittäin uusia lakeja, jotka oli annettu 87. artiklan mukaan. Silloin Rodsjankon kärsivällisyys loppui. Tammikuussa 1916 hän osoitti ministeristön puheenjohtajalle karkean kirjoitelman, jota sitten levitettiin jäljennöksinä ja ylistettiin kansalaisylpeyden ilmaisuna ministeri-istuinten edessä. Se vaikutti. Tuo vanha virkavaltias ilmoitti tsaarille, ettei hän enempää tahtonut hallita sellaisen uuden laitoksen kuin kansaneduskunnan kanssa, ja pyysi eronsa. Se myönnettiin hänelle mitä armollisimmassa muodossa 2 p. helmik. 1916. Hänen suosituksestaan hänen läheinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa, hovimestari Stürmer, tuli hänen seuraajaksensa. Plehwen aikana hän sisäministeriön yleisen osaston johtajana oli tehnyt itsensä hirvittävän vihatuksi edistysmielisessä yhteiskunnassa. Hänen suosijansa murha oli keskeyttänyt tuon vallan- ja kunnianhimoisen miehen enemmän kohoamisen. Hän joutui syrjään ja nimitettiin valtakunnanneuvoston jäseneksi, mutta siellä hän liittyi äärimmäiseen oikeistoon ja tavoitteli salaa jotakin ministerinvirkaa. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli pyhän synodin johto, sillä hän oli hurskas ja vihasi kerettiläisiä. Nyt hän, käyttäen ahkerasti hyväkseen ystävyyttänsä Goremykinin kanssa, oli kohonnut paljoa korkeammalle.
Tehdäkseen itsensä tunnetuksi ja kansanomaiseksi uusi ministeristön puheenjohtaja teki kiertokulun kaikkien ministeriöiden läpi ja piti silloin tekopyhiä puheita. Ensin hän kävi pyhässä synodissa, jossa hän ylisti "venäläisen sotamiehen ihmisyyttä ja kulttuuria maailmansodassa" oikeauskoisen kirkon ansiona ja johti "saksalaisen sotamiehen raakalaisuuden" "preussilaisen kirkon raa'asta luonteesta". Muuan Stürmerin sangen taitava shakinveto oli se, että hän sai tsaarin käymään valtakunnanduumassa, kun se jälleen avattiin. Helmikuun 22 p. 1916 tapahtui Taurian palatsissa ennen istunnon alkamista kiitosjumalanpalvelus Erzerumin valloituksen johdosta. Odottamatta tsaari ilmestyi sinne ja otettiin vastaan myrskyisellä isänmaanrakkaudella. Edistysmielinen blokki käsitti hallitsijan käynnin merkiksi hallitussuunnan käänteestä sen hyväksi. Oikeistolaiset päinvastoin näkivät siinä kehoituksen blokille vihdoinkin luopumaan "epävenäläisestä" ohjelmastaan. Tsaarin rakastettava teko teki vaikutuksensa: niinkuin öljy se tasoitti kapinan korkealle kohonneet aallot. Hirvittävän rajumyrskyn sijaan, jommoista virkavalta oli odottanut rääkätyn kansaneduskunnan puolelta, seurasi vain hiljaista sanojen tippumista. Stürmer oli voittanut. Blokki pysyi ohjelmassaan, hallitus politiikassaan.
Maaliskuun 16 p. Stürmer otti sisäministeriönkin johdon, sillä Hvostov oli tehnyt itsensä mahdottomaksi hovissa. Ajattelemattomana niinkuin aina keinojensa valitsemisessa, hän oli suunnitellut tsaarin suosikin ja neuvonantajan Rasputinin syrjäyttämistä murhalla.
Ainoa myönnytys, mihin duuma pakotti hallituksen, oli se, että kerran niin ylistetty ja nyt kavaltajaksi leimattu entinen sotaministeri Suhomlinov asetettiin syytteeseen. Oikeistokin oli sitä vaatinut, ja hallitus siis siihen myöntyi. Toukokuun 3 p. hänet vangittiin ja vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Sosiaalidemokraatit tosin jo edeltäkäsin sanoivat, ettei syntyisi mitään oikeudenkäsittelyä, koska syytetty silloin tekisi paljastuksia, jotka saattaisivat hallituksen huonoon valoon. He olivat oikeassa. Suhomlinov päästettiin salaa vankilasta ja kaikille sanomalehdenjulkaisijoille uhattiin vankeutta, jos he uskaltaisivat siitä kertoa.
Mielenkiinto duumaa kohtaan väheni vähenemistään. Väsyneesti siellä jatkuivat keskustelut, yhä harvempien kansanedustajien ollessa läsnä. Puhuttiin siitä, että saksalaista kansallisuutta olevilta Venäjän alamaisilta oli riistettävä heidän omaisuutensa. Vain vasemmisto pani sitä vastaan vastalauseensa. Puhuttiin ehdottoman raittiuden toimeenpanosta. Sillävälin useimmat edustajat kotona ottivat ryypyn tai joivat viiniä, työväestö taas denaturoitua väkiviinaa kaikenlaisine sekoituksineen. Huolimatta siitä, että joukkoon sekoitettiin paloöljyä ja pahalta haisevia nesteitä, huolimatta siitä, että julistettiin palkinto erityisen inhoittavan sekoituksen keksimisestä, ei hallituksen onnistunut saada aikaan väkiviinaa, joka venäläiselle ei olisi ollut nautittavaa. Hän piti nenästään kiinni, painoi kielen alas ja ajoi sisäänsä juovuttavan juoman.
Kesäkuun 22 p. äänestettiin vasemmiston esityksestä, jonka se yhdessä vierasheimoisten edustajien kanssa jo elokuussa 1915 oli tehnyt ja joka silloin lokakuulaisten äänillä oli rauennut: että duuma päättäisi lakkauttaa kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset. Tällä kertaa eivät ainoastaan lokakuulaiset vaan myöskin kadettien enemmistö äänesti hylkäämisen puolesta, sillä esitys soti edistysmielisen blokin ohjelmaa vastaan. Yksin vanha vapaustaistelija Roditshev ei enää uskaltanut antaa ääntänsä sen puolesta, minkä hyväksi hän ikänsä oli sanoin ja kirjoituksin taistellut. Häpeissään hän poistui salista. Äänestys oli valtiollinen tutkinto, jonka merkitystä tulevaisuuden varalle ei yksikään venäläisistä edustajista aavistanut.
Heinäkuun 3 p. 1916 tsaari lykkäsi duuman istunnot marraskuun 14 p:ään. Mielenkiinto kääntyi Galitsian sotatapahtumiin, missä kenraali Brusilov 4 p. kesäkuuta oli aloittanut suuren ja menestyksellisen hyökkäysliikkeen.
Itä-Europan ja Pohjois-Aasian ihmisreserveistä oli luotu uusi sotavoima, joka lukumäärältään voitti vuoden 1914 armeijat, mutta sisälliseltä kunnoltaan ei ollut sen tasalla. Palvelukseen kutsutut nostokkaat eivät olleet mitään sotamiehiä, vain aseistettuja ihmisiä. Muutamassa viikossa vänrikeiksi koulutetut ylioppilaat olivat pikemminkin valtiollisten aatteiden levittäjiä kuin upseereja.
Brusilov tahtoi käyttää itävaltalaisista joukoista saatuja voittoja koko vihollisten rintaman murtamiseen aina Riian lahdelle saakka. Sitä varten oli myöskin saksalaisten salpa-asema Kovelin luona murrettava. Mutta yksi hyökkäysaalto toisensa jälkeen vyöryi takaisin. Kaarti vuodatti verensä kuiviin raskaiden puolustustykkien tulen alla, jotka oli tuotu Saksan länsirintamalta. Samanaikuiset keski- ja pohjoisrintaman armeijain hyökkäykset, joita johtivat kenraalit Ewerth ja Kuropatkin, eivät voineet puhkaista saksalaisten verraten ohuita linjoja.
Elokuun alussa vallitsi siis painostunut mieliala päämajassa, sillä ensi kerran oli — niinkuin esikuntaupseerit väittivät — valmistettu järjestelmällinen hyökkäyssuunnitelma, jonka kaikkien ennakkolaskelmien mukaan olisi pitänyt onnistua ja joka kuitenkin oli rauennut tyhjiin, tuottaen vain hirvittäviä tappioita. Saksalaisten puolustautuminen Kovelin edustalla, jota johti vapaaherra von Linsingen, antoi Venäjän ylimmälle sodanjohdolle sen vakaumuksen, että voitto Saksan armeijasta ei ollut venäläisten joukkojen saavutettavissa.
* * * * *
Valtion taloudellinen romahdus alkoi toukokuussa 1915. Sen ulkonaisena tunnusmerkkinä oli ensinnä hopea- ja sitten myöskin kuparirahan äkillinen katoaminen liikkeestä. Seuraavana vuonna taloudellinen pula jo sai uhkaavat muodot. Ruokavarojen puute kasvoi kasvamistaan ja samassa suhteessa tavarain hinta luonnollisesti kallistumistaan kallistui. Kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä juutalaisten keksinnöksi, ja monet sen uskoivatkin. Teoreettisesti viljaa vievällä Venäjällä, jolta sota oli katkaissut viennin, täytyi olla elintarpeita yllin kyllin, tosiasiallisesti se kärsi puutetta. Kylvöala väheni, puuttui viljelijöitä. Sotavankeja annettiin tilanomistajille ja talonpoikaiskunnille peltotöitä varten, jolloin jakokomiteat niillä usein kävivät oikeata orjakauppaa. Mutta ne eivät riittäneet. Maatalousministeri tilasi maaliskuussa 1916 korealaisia ja kiinalaisia, joita tuli satatuhatta. Heinäkuussa 1916 työskenteli jo Moskovan tehtaissa kiinalaisia kuleja. Kahta vuotta myöhemmin bolshevistiset vallanpitäjät muodostivat niistä erityisiä kaartinrykmenttejä turvaksi venäläisiä vastaan. Nuo miljoonat pakolaiset olivat melkein pelkästään kuluttajia eivätkä tuottajia. Maiden riistäminen saksalaisilta siirtolaisilta aiheutti etelässä niin suuren tuotannonvähennyksen, että järkevät kuvernöörit pyytämällä pyysivät hallitusta lykkäämään tuon omaisuudenryöstön sodan loppuun. Kiihkokansalliset vaikuttimet olivat kuitenkin voimakkaammat kuin taloudelliset. Niin tapahtui, että muutamin paikoin Aasiaan kuljetettujen Venäjän alamaisten sijaan Aasiasta tuodut kiinalaiset viljelivät Venäjän maata. Karjan pakkotilaukset, jotka viranomaiset järjestivät surkean huonosti, vähensivät kaikkialla karjakantaa. Niinkuin 1915 Vjatkan ja Vologdan kuvernementeissa, niin 1916 Länsi-Siperiassa kukoistavan vointuotannon hävitti pelkästään huhu tulossa-olevasta pakkotilauksesta. Talonpojat myivät lypsylehmänsä polkuhintaan teuraskarjan ostajille, sillä he tiesivät kokemuksesta, että virkamiehet pakkotilauksista eivät maksaneet tai parhaassa tapauksessa antoivat paperiseteleitä, joista piti saatanaan rahaa jollakin kaukaisella paikkakunnalla jossakin tuntemattomassa virastossa, jossa kuitenkin taas istui virkamiehiä.
Venäläisen sotamiehen tarpeet olivat sodan johdosta kasvaneet. Hän kulutti entistä enemmän ja möi entistä vähemmän. Monopolikauppojen sulkemisen johdosta hänelle jäi se raha, minkä hän ennen oli kuluttanut viinaan. Juovutusjuomansa hän nyt itse valmisti itselleen viljastaan. Rintamalta palaavat lomailijat opettivat hänelle tämän juoksuhautataidon. He toivat myöskin paljon rahaa kotiin, minkä olivat saaneet sotasaaliinsa myynnistä. Siihen tuli lisäksi se apumaksu, "pajok", minkä hallitus suoritti kaikkien sotapalvelukseen kutsuttujen omaisille. Tapahtui se kuulumaton asia, että venäläinen kylä oli tulvillaan rahaa. Se oli tosin paperirahaa. Se kaivettiin maahan, pistettynä tyhjiin viinapulloihin tai käytettiin siihen saakka tuntemattomien ylellisyystavarain ostoon. Yksimielisen todistuksen mukaan talonpojat elivät paremmin ja söivät paremmin kuin koskaan ennen. Eivät edes kyläkoirat nähneet enää nälkää.
Pahalta sitävastoin näytti kaupungeissa, missä kallistuminen nopeasti kasvoi. Muuan poliisiosaston salainen kiertokirje 22 p:ltä tammik. 1916 kaikille kuvernööreille kehoitti heitä ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan, jotka muka olivat syypäät hintojen koroituksiin ja hopearahan katoamiseen ja levittivät huhua tulossa-olevasta valtiovararikosta. Sen johdosta poliisi pani toimeen ajojahteja juutalaisia vastaan, sillävälin myöskin pieniä pogromeja kansan rauhoittamiseksi. Se auttoi yhtä vähän kuin valtion ja kuntien muonituskomiteain perustaminen, koska niiden jäsenet tavallisesti itse harjoittivat hintakeinottelua. Helmikuussa 1916 toimeenpantu Moskovan pankkivarastohuoneen tarkastus osoitti, että keskusylimuonituskomissionin jäsen, valtakunnanneuvoston jäsen ja kamariherra, kreivi Musin-Pushkin, harjoitti suurisuuntaista sokerikeinottelua. Väestön muonittaminen ensin pilkatun saksalaisen mallin mukaan alkoi vuoden 1916 alussa. Se aiheutti suuren virkamieskoneiston, mutta ei mitään parannusta. Pensassa nousi elintarvekorttien jaon johdosta väestö yht'äkkiä 80,000:sta 160,000:een. Samanlaatuisia merkillisiä asioita tapahtui muissa kaupungeissa. Moskovassa kaupunginpäällikkö 23 p. toukok. 1916 kielsi kaupunginhallintoa ottamasta huostaansa väestön muonittamista, koska "se vahingoittaisi kauppiasten etuja". Vielä kummallisempi oli hänen virkatoverinsa, Pietarin kaupunginpäällikön käsky samalta päivältä: jätteiden käyttämiseksi on kaikkiin sairaaloihin, oppilaitoksiin ja leipomoihin perustettava sikalääviä.
Liikennelaitos oli kahden sotavuoden jälkeen vallan pilalla. Rautatiekonepajat olivat rikkinäisiä vetureja täynnänsä, pitkin ratapenkereitä makasi särkyneitä vaunuja, rautatiesolmuihin ruuhkautuivat purkamattomat tavarajunat, ja samaan aikaan sotapäälliköt, virastot ja kauppiaat valittivat vaunujen puutetta. Kolme valtaa taisteli rautateiden herruudesta. Ensimmäinen oli sotapäällystö, joka usein pysähdytti täydet tavarajunat, purkautti tavarat ja käytti tyhjennetyt vaunut kiireelliseen sotaväenkuljetukseen. Toinen valta oli liikenneministeri kenraali A. Trepov (9 p:stä marrask. 1915). Hänellä ei ollut mitään teknillisiä tietoja ja hän sepitti ahkerasti kiertokirjeitä, jotka vain lisäsivät sekasortoa. Kolmas valta oli sairasten ja haavoitettujen sotilasten kuljetustoimen päällikkö, joka omavaltaisilla toimenpiteillään sotki molempien toisten valtojen toimenpiteet. Vaunujen puute synnytti hurjan lahjainoton rautatieläisten keskuudessa, jotka näin kohosivat sotasaalistajien säätyyn. Itse maatalousministeriön, joka oli muuttunut avustuslaitokseksi, täytyi tavarainsa kuljettamiseksi suorittaa vaadittu yksityinen 1,000 %:n lisämaksu ja sitäkin enemmän. Talvella kuljetuslaitos palasi vanhan ajan menetelmiin. Pitkät rekijonot kuljettivat tavaroita kaupunkeihin paljoa huokeammasta ja paljoa nopeammin kuin rautatiet voivat sen tehdä.
Taloudellisen elämän ilmapuntari, Nisnij Novgorodin kesämessut, osoitti 1916 valtavaa kysyntää ja sangen vähäistä tarjontaa. Se vaikutti koko elinkantaan ja johti, huolimatta paperirahan paljoudesta, maan hitaasti takaisin luontaistalouteen. Jo 1915 päre alkoi tulla öljylampun sijaan kylissä; 1916 tämä esi-isien valaisuneuvo jo tuli käytäntöön Pietarin työläisasumuksissa. Sanomalehdistö ylisti Venäjän rikkauden kasvamista sodan johdosta ja viittasi väitteensä todistaakseen valtion säästökassojen loistavaan tilaan. Tosiasiallisesti kasvoivat joka päivä säästöönpanot — paperirahassa.
Huhtikuussa 1916 muuan duuman valtuuskunta, varapuhemies Protopopov mukanaan, matkusti ulkomaille muokatakseen mielialaa Venäjälle suosiolliseksi. Tukholmassa Miljukov 2 p. toukokuuta kummasteleville ruotsalaisille vakuutti, ettei Venäjä koskaan ollut ajatellut hyökkäyssotaa sille ystävällistä Ruotsia vastaan. Hän itse — joka kaikkialla tahtoi esiytyä Venäjän ulkopolitiikan kaikkien yksityiskohtien tuntijana — oli muka vasta vallan äskettäin kuullut erään Narvik-nimisen satamapaikan olemassa-olosta. Ei Venäjän politiikka ollut pyrkinyt sen, vaan Konstantinopolin valloittamiseen. Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa valtuutetut levittivät sitä satua, että hallituksen ja duuman sekä Venäjän eri kansallisuuksien kesken vallitsi täysi yksimielisyys. He pitivät sen isänmaallisena velvollisuutenaan. Saman sadun kertoi 16 p. toukokuuta eräissä juhlapidoissa Pietarissa kadettijohtaja Maklakov ranskalaisille ministereille Thomas'lle ja Viviani'lle, jotka olivat tulleet Venäjälle saamaan tietoja sen oloista. He uskoivat sen ja kertoivat sen edelleen kotona. Sillä oli maaperä valmistettu raha-asiainministeri Barkille, jonka hallitus kesällä 1916 komensi ulkomaille rahaa hakemaan. Kolmisopimus kieltäytyi kuitenkin antamasta uutta lainaa. Hartaan pyynnön johdosta Ranskan hallitus otti maksaakseen korot venäläisten valtiopaperien ranskalaisille haltijoille sodan aikana ja myönsi Venäjälle luottoa sotilaallisia tilauksia varten. Mutta vakuudeksi vaadittiin, että osa Venäjän kultavarastoa oli vietävä Englannin pankin holviin ja siellä talletettava Ranskan tilille. Lontoossa huomautettiin Barkille Uralin rikkauksista. Ja 250 platina-, kulta-, kupari- ja rautamalmikaivosta siirtyi valtiolta erään englantilais-amerikkalaisen yhtymän käsiin. Paremman saaliin kuin Bark Länsi-Europasta toi suuriruhtinas Yrjö Mihailovitsh Japanista. Tammikuussa 1916 hänet lähetettiin Tokioon mikadon kruunausjuhlaan ja hän palasi nousevan auringon maasta kotiin, mukanaan 500 miljoonan jenin suuruinen laina. Vastavierailulle tuli japanilainen prinssi Kan-In syyskuun lopussa Venäjälle. Mohilevissa tsaari vakuutti hänelle syvää myötätuntoaan Japania kohtaan. Kiovassa Aleksanteri III:n siellä asuva leski lausui prinssille sydämellisiä sanoja. Pietarissa viisi suuriruhtinasta ja kaikki ministerit rautatieasemalla 27 p. syyskuuta nöyrästi vastaanottivat mikadon edustajan, ja suuri väkijoukko tervehti häntä raikuvin hurraa-huudoin. Hän toi mukanaan ne ehdot, joilla Japani myönsi uutta luottoa hankkiakseen Venäjälle aseita. Niinkuin Ranska, niin Japanikin vaati pantiksi osan Venäjän kultavarastoa.[27] Näin Venäjän kulta sodan johdosta virtasi ulkomaille. Kotimaiset lainat toivat vain setelipainon tuotteet valtiopankille takaisin, kultaa ne eivät antaneet. Jokapäiväiset sotakustannukset, jotka elokuussa 1914 olivat 8 miljoonaa ruplaa, kohosivat joulukuun lopussa 1916 45 miljoonaan ruplaan.
* * * * *
Ministeristön puheenjohtaja teki duuman istuntojen lykkäyksen jälkeen muutamia muutoksia kabinetissaan. Ulkoministeri Sasonov, joka puolusti vapaamielistä juutalais- ja puolalaispolitiikkaa, heitettiin yli laidan, ja Stürmer itse otti hoitaakseen ulkopolitiikan! Sisäministeriksi tuli ensin oikeusministeri Aleksei Hvostov, entisen sisäministerin setä, ja sitten yleiseksi hämmästykseksi Aleksanteri Protopopov, kaartinupseeri ja tehtailija, vasemmisto-lokakuulainen ja duuman varapuhemies. Vaikka eräs huhu tiesi kertoa, että tämä odottamaton ministeristön uudistus oli Rasputinin työtä, niin edistysmielisen blokin johtajat uskoivat, että uusi kabinetin jäsen heidän hengenheimolaisenaan oli ajava heidän politiikkaansa. Miljukov, Gutshkov, kreivi Kapnist y.m. pyysivät kohtausta hänen kanssaan, kätkivät viereiseen huoneeseen pikakirjurin ja aloittivat keskustelut. Heidän kauhukseen uusi arvohenkilö, joka tiesi kaikki edistysmielisen blokin salaisuudet, näyttäytyi mitä kurjimmaksi kiipijäksi. Kyynillisellä avomielisyydellä hän ilmoitti heille aikovansa tulla kreiviksi ja miljoonamieheksi ja siinä sivussa "pelastaa" monarkian ja isänmaan.
Marraskuun 14 p. Rodsjanko lennokkain sanoin avasi valtakunnanduuman. Hänen sanansa: "Sinä pyhä Venäjä, ei kukaan ole sinua voittava, niinkuin uhkaava kallio sinä vastustat jokaista myrskyä" saivat puhkeamaan suosionosoitusten myrskyn. Esimiehen puheen jälkeen ministeripresidentti, raskaasti sauvaan nojaten, lähti salista. Pilkkahuutoja sateli hänen jälkeensä. Hän ei tahtonut kuulla edistysmielisen blokin selitystä, sen sisällyksen hän jo tiesi. Edustaja Krupenski oli maksusta uskonut sen ystävällensä Protopopoville ja tämä ilmoittanut salaisuuden Stürmerille.[28] Vastoin luuloa tuli ensin puolalaisen kolon selitys. Se odotti liittoutuneiden valtojen puolelta Puolan tunnustamista yhtyneenä ja riippumattomana valtiona. Jäykkinä hämmästyksestä ja mieltenkuohusta muut ministerit kuin paeten poistuivat salista. Ministeriaition ollessa tyhjänä lokakuulainen Shidlovski sen jälkeen luki julki edistysmielisen blokin selityksen: täydellisesti ja kokonaan se luotti Englannin, mutta ei Venäjän hallitukseen. Sen virheet ja rikokset — jotka kaikki lueteltiin — olivat aiheuttaneet taloudellisen hätätilan ja estäneet Venäjää voittamasta Saksaa. Saman ajatuksen ilmaisi sitten Miljukov pitkässä ja sangen vaikuttavassa puheessa: niin viheliäistä ja niin halpamielistä hallitusta kuin silloinen ei Venäjällä koskaan ollut ollut. Ministerit olivat pöllöpäitä lukuunottamatta esimiestänsä. Hän oli maankavaltaja. Todistukset — joita hänellä todellisuudessa ei ensinkään ollut — hänellä muka oli takanaan, ja hän oli näyttävä ne oikeuden edessä.
Miljukovin syytöspuhe, joka teki valtavan vaikutuksen, saavutti tarkoituksensa: ministeristön puheenjohtaja kukistui. Stürmer kielsi puheen julkaisemisen; sen jäljennökset menivät seuraavana päivänä kaduilla kaupaksi kuin kuumille kiville. Stürmer päätti vangituttaa Miljukovin; etsitty oli brittiläisessä lähetystössä. Stürmer kutsui 19 p. marraskuuta luoksensa taantumukselliset valtakunnanneuvoston jäsenet; he kieltäytyivät antamasta hänelle pyydettyä kannatusta. Stürmer lähti Mohileviin tsaarin luokse, mukanaan ehdotus duuman hajoittamiseksi. Tsaari ylensi hänet 23 p. marraskuuta "tunnustaen hänen huomattavat ponnistuksensa" ylikamariherraksi, mutta nimitti kulkulaitosministeri Trepovin hänen sijaansa ministeripresidentiksi.
Joulukuun 2 p. uusi ministeripresidentti esittäytyi duumalle, jossa vasemmistolaiset ottivat hänet vastaan hirmuisella metelillä. Heidän vihellyksensä häiritsivät häntä lukiessaan julki hallituksen selitystä, jossa ilmoitettiin vanhaa kurssia jatkettavan. Blokki oli päättänyt kukistaa Protopopovin käyttämällä Miljukovin menetelmää ja lähetti kreivi Bobrinskin tuleen, pitämään leimuavaa syytöspuhetta sisäministeriä vastaan. Kunniasanansa rikkomisesta ja kaikenlaatuisesta halpamaisuudesta häntä julkisesti soimattiin. Kalpeana kuin liitu Protopopov pyysi puhevuoroa vastatakseen. Mutta Rodsjanko kielsi sen häneltä lopettamalla istunnon.
Hallitus alkaa menettää kannattajansa huoneen oikealla puolella. Talonpoikaiset edustajat eivät enää kuuntele Markovia, meluavasti he paukuttavat käsiänsä edistysmielisen blokin puhujille. Purishskevitsh, tähän asti tsaarillisen itsevaltiuden innokas esitaistelija, on mennyt vastustuspuolueen leiriin ja pitää raivoavia syytöspuheita hallitusta ja entisiä puoluelaisiansa vastaan, pahan tapansa mukaan sekoittaen totta ja valhetta. Vain Markov pysyy itselleen ja hallitukselle uskollisena. Intohimoisessa puheessa hän 5 p. joulukuuta puolustaa sitä, vanhaan tapaan syyttäen vastustajia alhaisesta mielialasta ja häpeällisistä teoista. Esimies keskeyttää hänet. Raivoisa kiihtymys saattaa Markovin suunniltaan. Hän nostaa nyrkkinsä Rodsjankoa vastaan ja jyrähtää hänelle: "sinä tomppeli, sinä lurjus!" Tästä esimiehen loukkaamisesta hänet suljetaan duumasta 15 istunnon ajaksi.
Samana päivänä vanhoillinen valtakunnanneuvosto luopuu hallituksesta. "Isänmaa on vaarassa!" Tällä epätoivon huudolla arvokas Tagantsev, ylihuoneen vanhin jäsen, päättää kiihkeän kehoituspuheensa hallitukselle, että se kääntyisi siihenastisesta politiikastaan. Jos tämä saa jatkua, sanoo ruhtinas E. Trubetskoi, niin Venäjästä tulee hullujenhuone. Vain entiset ministerit Shtsheglovitov ja Maklakov sulkeutuivat, puolustamalla niin kovasti ahdistettua hallitusta, suosiolliseen huomioon. Suurella enemmistöllä valtakunnanneuvosto 9 p. joulukuuta hyväksyy seuraavan päätöslauselman: vain pikainen luopuminen tähänastisesta politiikasta, salaisten vastuuttomien neuvonantajien poistaminen ja työkykyisen ministerikabinetin muodostaminen, jolla on maan luottamus, voi vielä estää uhkaavan onnettomuuden. Ja aateliskongressi, siihenastinen taantumuksen tyyssija, yhtyy 14 p. joulukuuta täydellisesti tähän päätöslauselmaan.
Niiden vastuuttomien neuvonantajien joukossa, joiden puheita tsaari kuunteli, oli syyskuusta 1915 alkaen hänen puolisollaan ensimmäinen sija. Ei hän sekautunut politiikkaan kunnianhimosta, ei halusta näytellä Katarina II:n osaa, niinkuin on sanottu, vaan rakkaudesta puolisoonsa, jota hän tahtoi auttaa hänen neuvottomuudessaan ja tietämättömyydessään. Tsaaritar ei tuntenut Venäjää. Hän piti todellisina noita liikuttavia, mutta kaavan mukaan sepitettyjä kiitoskirjeitä, joita hän sai haavoittuneilta sotamiehiltä hänen nimeään kantavista sairaaloista. Hän luuli Venäjän kansan liiton uskollisuusadresseissa "jumaloidulle" tsaarille kuulevansa kansan todellisen äänen. Hän oli syvästi siitä vakautunut, että Jumala vihdoinkin oli kuullut hänen palavat rukouksensa ja yksinkertaisessa siperialaisessa talonpojassa hänelle lähettänyt sen ihmeidentekijän, joka oli parantava hänen sairaan poikansa ja samalla solmiva uuden siteen hovin ja kansan kesken. Vieläpä hän mystillisessä hurskaudessaan arveli tuon "jumalanmiehen" olevan yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Sentähden Rasputinin sana hänelle oli suuremman arvoinen kuin niiden ylhäisten naisten ja herrojen huomautukset, jotka koettivat avata hänen silmänsä näkemään hänen häpeällisen elämänsä, ja kaikki hänen omat monet pettymyksensä. Hallituksen vihollisia olivat hänen käsityksensä mukaan duuma, jossa pidettiin rumia puheita, ja Venäjän ylimystö, joka tahtoi omaksi edukseen rajoittaa itsevaltiutta ja "pelasi bridgeä". Yksinkertainen kansa sitävastoin pysyi uskollisesti ja lujasti tsaarivallassa. Se ei tiennyt mitään niistä ilkeistä huhuista, joita hänestä ja hänen puolisostaan oli liikkeellä upseerien ja sotilasten kesken, seurapiireissä ja työhuoneissa, ja joita siellä uskottiin: että tsaari oli joutunut auttamattomasti juoppohulluuden valtaan ja vain aamupäivin enää oli puolittain tajussaan. Tsaaritar taas oli muka Rasputinin rakastettu. Saksalaisena hän muka toivoi Venäjän tappiota ja kavalsi valtiota ja sotajoukkoa. Eivätkä yksin sivistymättömät uskoneet kertomusta Tsarskoje Selon ja Berliinin välisestä maanalaisesta puhelinjohdosta.
Hallituksen heikkous oli ilmeinen, mutta myöskin duuman voimattomuus, jos se piti kiinni siihenastisesta taktiikastaan ja täsmällisesti vältti niiden ahtaiden rajojen ylittämistä, jotka valtiosääntö sille määräsi. Edistysmieliset olivat eronneet edistysmielisestä liitosta, koska he uskoivat, että aika oli tullut duumalle voida omavaltaisesti muodostaa hallitus. Työväestön kannatukseen voitiin varmasti luottaa. Muuan Putilovin tehtaiden 10,000 työmiehen lähetystö oli jo 7 p. joulukuuta Rodsjankolle luvannut duuman aseellista auttamista. Muiden tehtaiden lähettiläät olivat sitten ilmestyneet hänen luokseen ja olivat vakuuttaneet samaa. Mutta selvästi ei ollut ennakolta nähtävissä, kummalleko puolelle Pietarin linnaväen joukot asettuisivat, jos kansaneduskunta nousisi hallitusta vastaan.
Duuman istunnossa 29 p. joulukuuta sosiaalidemokraatit kehoittivat epäröivää edistysmielistä blokkia vallankumoukselliseen toimintaan: kulkekaa meidän kanssamme ja kansan kanssa. Vielä se luottaa duumaan; mutta jollei teissä nyt ole rohkeutta tekoon, niin kansa ainiaaksi kääntää teille selkänsä. Ja Kerenski sanoi: "Jos me edelleen laillisin keinoin taistelemme tätä hallitusta vastaan, niin me olemme kuin Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Kansalaisvelvollisuus on nyt olla lakeja enempää tottelematta!" Kokouksen melussa ja Rodsjankon kellonkilinässä tämän tulevaisuuden miehen ääni kaikui kuulumattomiin.
Hallitus tarttui asiaan ja lykkäsi duuman istunnot 25 p:ään tammik. 1917. Mutta myöskin Englannin lähettiläs, sir Buchanan, tarttui tapausten kulkuun auttaakseen ilman vallankumouksettakin edistysmielistä blokkia voittoon.
Joulukuun 28 päivän iltana oli brittiläisen lähetystön talossa venäläis-englantilainen neuvottelu. Se päätti sisä- ja ulkopoliittisista syistä syrjäyttää Rasputinin. Ruhtinas Felix Jussupov ja Purishkevitsh ottivat suorittaakseen asian. Sir Buchanan vakuutti heille brittiläisen hallituksen suojeluksen tapahtuneen teon jälkeen.
Joulukuun 29 p. nuo molemmat houkuttelivat Rasputinin ruhtinas Jussupovin taloon — syöttinä oli kaksi naista —, murhasivat hänet ja heittivät ruumiin Nevaan.
Sir Buchananin mahtisanan perustuksella murhaajat pääsivät rangaistuksetta. Heitä kunnioitettiin onnentoivotussähkösanomilla, adresseilla ja puheilla ja heidän nimellään perustettiin eräs hyväntekeväisyyslaitos, mutta tarkoitustansa, hallituksen politiikan täydellistä käännettä, he eivät saavuttaneet. Veriteon seurauksena oli, että valtiolaivan horjuva peräsin käännettiin jyrkästi oikealle. Rasputinin aikaisemmin antamat neuvot pysyivät määräävinä mitä syvimmin järkytetylle tsaarittarelle vielä tuon "jumalanmiehen" kuolemankin jälkeen.
Tammikuun 9 p. 1917 Trepov, joka oli puoltanut sovinnollisuuspolitiikkaa yleistä mielipidettä kohtaan, sai eronsa. Hänen mukanaan erosivat hallituksesta oikeus-, ulko-, kansanvalistus-, raha- ja sotaministerit. Salkuttomaksi pääministeriksi nimitettiin ruhtinas Nikolai Galitsin, vanha virkavaltias Pobedonostsevin koulukuntaa sekä Stürmerin ystävä. Hänen aikaisemmasta toiminnastaan Kalugan ja Tverin kuvernöörinä oli tunnettua, että hän oli rakastettava seuramies, jolla ei ollut mielenkiintoa politiikkaan. Tästä syystä hän muka lääniensä hallinnossa aina oli koneellisesti täyttänyt Pobedonostsevin käskyt ja sortanut paikallista itsehallintoa, mutta ilman minkäänlaista pahaa aikomusta. Karttuvan ikänsä tähden 1915 nimitettynä valtakunnanneuvoston jäseneksi hän liittyi äärimmäiseen oikeistoon, mutta tekemättä koskaan millään lailla itseään huomatuksi. Hänen kutsumisensa valtakunnan politiikan johtajaksi tuli koko Venäjälle ja hänelle itselleen vallan odottamatta. Ohjelmaa ei hänellä vielä ollut, hän 11 p. tammik. 1917 uskoi Novoje Vremjan haastattelijalle, koska nimitys oli kohdannut häntä vallan valmistamatta, mutta käsityksensä hän kyllä saattoi ilmoittaa: kaikkien kabinetin jäsenten tuli olla samaa mieltä kuin niiden esimies, muuten syntyisi onneton sekasorto, niinkuin osoittaa Krylovin satu joutsenesta, hauesta ja kravusta, jotka yhdessä tahtoivat vetää vaunuja. Saksa voitettaisiin kesällä, muonituslaitos järjestettäisiin helmikuussa ja duuma avattaisiin vallan varmasti 25 p. tammikuuta. Kummallinen mies oli myöskin uusi oikeusministeri Dobrovolski, yht'aikaa juristi ja spiritisti. Hän asettui yhteyteen Rasputin-vainajan kanssa ja pani hänen ilmoitustensa nojalla toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Muuten hän oli huomattava ällistyttävästä avomielisyydestään: "Valtion edut vaativat usein, että on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka asiaan perehtymättömistä näyttävät oikeudenloukkauksilta."
Vaikeampaa oli hovipiireille saada Rasputinin sijaan joku hänen arvoisensa. Niiden monilukuisten joukossa, jotka tavoittelivat "pyhän vanhuksen" paikkaa hovissa, tuli vain kaksi todenteolla kysymykseen. Toinen oli uskonnonopettaja Mardari Montenegrosta. Hän oli nuori ja kaunis, tulisine mustine silmineen, ja sai hovinaisten suosion osakseen. Toinen, erakko Koljaba Kalugasta, vanha, rampa talonpoika pitkine hiuksineen, vaikutti kaikkiin mystikkoihin käsittämättömällä jaarituksellaan, jossa voitiin nähdä jokin syvempi ajatus.
Niinkuin nyrkinisku vaikutti yleiseen mielipiteeseen Shtsheglovitovin nimitys valtakunnanneuvoston esimieheksi 14 p. tammikuuta. Tämä oli Rasputinin viimeinen teko, joka vähää ennen kuolemaansa oli keisarinnalle esittänyt entisen, kiihkeästi vihatun oikeusministerin "ensimmäiseksi mieheksi", jonka avulla "kaikki on käyvä hyvin". Käsittäen aseman kokonaan väärin keisarinna valtakunnanneuvoston päätöslauselmassa 9 p:ltä joulukuuta näki monarkiaa vastaan lausutun uhkan. Shtsheglovitov kutsuttiin sitä torjumaan. Hän sai tsaarin antamaan käskyn, jolla poistettiin kaikki ne nimitetyt valtakunnanneuvoston jäsenet, jotka olivat yhtyneet joulukuun 9 päivän isänmaalliseen kehoitukseen hallitukselle, ja niiden sijaan nimitettiin jäykkiä taantumuksellisia. Kun valittujen jäsenten joukossa niinikään oli kuusi oikeistoon lukeutuvaa, niin tällä ryhmällä nyt oli ehdoton enemmistö. Sillä oli Shtsheglovitovin mielestä monarkia suojeltu kaikelta vaaralta, mikä oli uhannut sitä — valtakunnanneuvoston taholta.
Romahdus läheni. Sen tunsivat hämärästi kaikki nekin, jotka julkisesti olivat isänmaanystäviä ja salassa sotasaalistajia. Heidät valtasi hurja huvituskiihko, joka vuoden 1917 uudenvuodenvastaanotossa sai räikeän ilmaisun. Venäläisen elämän molemmissa polttopisteissä, Pietarissa ja Moskovassa, olivat kaikki ravintolat täpötäynnä meluavia ja nauravia ihmisjoukkoja. Kukitettujen pöytien ääressä istui sotarosvoja, keinottelijoita, hohtokivillä koristettuja kokotteja, varkaita, kiristäjiä, ilmiantajia, vanhoja ja nuoria elostelijoita ystävättärineen kirjavana sekaseurana. Kirkuminen ja naurunremakka voittaa musiikin. Vanhimmatkin ravintoloitsijat, jotka jo ovat ennättäneet nähdä paljon ihmeellistä ammatissaan, joutuvat suuttuneen hämmästyksen valtaan nähdessään sen yleisön, jota heidän on palveltava. Leveään venäläiseen tapaan se tahtoo huvitella — vielä kerran. Se tunne, että vallitseva järjestelmä, jota se saa kiittää asemastaan ja rikkauksistaan, arvomerkeistään ja jalokivistään, että rahaa-ansaitsevan isänmaallisuuden huijaus kerran on loppuva, on niinkuin kummitus seurannut sitä noihin kirkkaasti valaistuihin juhlasaleihin, ja vain alkoholin huumaus voi sen karkoittaa. Kun hallitus on ankarasti kieltänyt väkijuomien myynnin, niin pyydetään ja vastustamatta maksetaan satumaisia hintoja samppanjasta ja muista viineistä.
Senlaatuista hurjaa uudenvuoden juhlaa ei Venäjä vielä koskaan ole viettänyt, sanoivat yhdestä suusta pääkaupunkien ja maakuntalehdet. Sosiaalivallankumouksellinen Denj kirjoitti:
"Kuuletteko te sitä, te, jotka juoksuhaudoissa palelette? Yhtenä yönä on Pietari, Venäjän pää, ja Moskova, Venäjän sydän, teidän terveydeksenne kaatanut kurkkuunsa muutamia miljoonia! Kuuletteko te sen, te raajarikot ja sairaat, joilta sota on ryöstänyt kädet ja jalat, terveyden ja elämänhalun? Te köyhät, väistykää syrjään; tehkää tilaa, rehellinen väki, niille konnille, jotka varastavat miljoonia!"
He ovat sen kuulleet: talonpoika, työmies, ylioppilas, kaukana lumen umpeen tuiskuttamassa juoksuhaudassa, ja yhteisesti he sitten ovat antaneet vastauksensa.