16. LUKU.
Valtakunnan luhistuminen 1917.
"Vapauden aurinko nousee. Se ei säteillänsä ole valaiseva yksin Venäjää, vaan koko maailmaa, joka jännittyneenä idästä odottaa vapautustansa."
Kerenski 31 p. maalisk. 1917.
Ministeripresidentti ruhtinas Nikolai Galitsin ei ikänsä ja vähäpätöisyytensä tähden kyennyt olemaan hallituksen päänä. Sisäministeri Protopopov otti siis käsiinsä valtion johdon. Ystäviensä arvostelun mukaan hän oli miellyttävä, heikkotahtoinen mies, jolta puuttui valtiollista kokemusta, vihollistensa mielestä ryhditön kiipijä. Protopopov näki vallankumouksen olevan tulossa ja tahtoi edistää sen puhkeamista, voidaksensa sen musertaa.
Tammikuun 18 p. 1917 hän sai tsaarin antamaan käskyn, jolla duuman tammikuun 25 päiväksi ilmoitettu kokoutuminen lykättiin helmikuun 27 päivään. Virallisesti sanottiin syyksi sitä, että ministeripresidentti ei vielä ollut ennättänyt kylliksi tutustua asemaan Venäjällä eikä siis vielä ollut voinut valmistaa alihuoneen avajaisissa pidettävää puhettansa. Todellinen syy oli se, että sisäministeri ensin tahtoi rajoittaa semgoran vaikutusta ja lakkauttaa marraskuussa 1915 perustetun ylisotateollisuuskomitean "työläisryhmän". Edistysmielisen blokin valiokunnan entisenä jäsenenä hän tiesi, että semstvo- ja kaupunkiliiton oli määrä muodostaa runko parlamentilliselle hallitukselle. Työläisryhmästä hän aavisti, että siinä oli ydin työläisedustajaneuvoston perustamiseksi vuoden 1905 malliin ja että sillä oli aikomuksena anastaa käsiinsä hallitusvalta. Semgoran määrärahat vähennettiin ja käskettiin sen hajoittaa sisämaassa olevat lukuisat osastonsa. Myöhemmin myöskin sen monet rintamalla olevat avustamislaitokset olivat lakkautettavat. Ruhtinas Lvov, semstvoliiton johtaja, kääntyi Englannin lähettilään puoleen ja pyysi häneltä apua Venäjän hallitusta vastaan.
Niiden liittoutuneiden valtojen 45 valtuutetun joukossa, jotka tammikuun lopussa saapuivat Pietariin pitämään sopimusvaltojen neuvottelukokousta, oli myöskin lordi Milner. Hallituksensa toimesta hän koetti saada Nikolai II:ta luopumaan siihenastisesta sisäpolitiikastaan. Hänen lähetyksellään ei ollut menestystä. Silloin sir Buchanan päätti antaa tsaarin kukistua.
Helmikuun 9 p. "ylisotateollisuuskomitean työläisryhmä" vangittiin ja 22 p. se valtiopetoksesta syytettynä jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi. Sen jäseniä uhkasi kuolemanrangaistus. Tieto siitä synnytti Pietarin työväestössä vastalauselakon. Samaan aikaan levottomuus valtasi muunkin väestön, kun leipurit eivät enää myyneet leipää. Syyksi sanottiin liikennelaitoksen rappeutumista tai lumimyrskyjä, jotka estivät viljantuonnin.
Helmikuun 27 p. duuma taas avattiin, oltuaan kaksi kuukautta vastoin tahtoaan hajoitettuna. Vain kolme ministeriä oli tullut tilaisuuteen saapuville, niiden joukossa myöskin Galitsin. Mutta lupaamaansa ohjelmapuhetta hän ei nytkään pitänyt. Ikävystyneenä hän jonkin aikaa kuunteli intohimoisia syytöspuheita hallitusta vastaan. Sitten hän lähti tiehensä ja jätti virkatoveriensa Rittichin ja Voinovskin[29] tehtäväksi edustaa ja puolustaa hallitusta. Maatalousministeri Rittich, muuan venäläistynyt saksalainen, pyysi isänmaalliseen sävyyn duumaa unohtamaan vihan ja rakkaudesta uhattuun isänmaahan yksimielisesti kannattamaan hallitusta, joka rehellisesti ponnisteli varustaakseen kaupungit kaikilla välttämättömillä elintarpeilla. Edistysmielinen blokki piti hänen vetoamistansa isänmaanrakkauteen sopimattomana, hänen muonitusta valaisevia numeroitaan väärinä.
Valtakunnanneuvostossa uusi esimies Shtsheglovitov ehkäisi muutamien valittujen jäsenten yrityksen ottaa puheeksi valtiollisen aseman sillä hetkellä. Osa valtiopäivien jäseniä pani vastalauseensa ja poistui istuntosalista — sellaista mielenosoitusta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut —, toinen osa jäi pohtimaan hallituksen esitystä "raittiuden voimaansaattamiseksi Venäjällä ikiajoiksi". Väliaikaisena toimenpiteenä oli alkoholinnautinnon kielto ollut voimassa jo elokuun 2 p:stä 1914, mutta ei tyydyttänyt kansaa semmoisenaan. Helmikuun 25 p., paaston edellisenä sunnuntaina, Pietarin poliisi korjasi huostaansa 1,024 henkeä, jotka juopuneina makasivat pitkin katuja tajuttomina. Vuotta ennen niitä oli ollut vain 729, jotka olivat viettäneet tätä juhlapäivää juomalla denaturoitua väkiviinaa ja oli viety poliisiputkiin selviämään humalastaan.
Edistysmielinen blokki oli vallan varma siitä, että tarvittiin vain parlamentillisen hallituksen asettamista, jotta yhdellä iskulla sekasorto muuttuisi järjestykseksi ja "poliisin keinotekoisesti aikaansaama kansan raakuus"[30] luonnolliseksi lempeydeksi, jotta Saksa voitettaisiin ja Konstantinopoli valloitettaisiin. Järkevän ja toden lausunnon antoi edustaja Kerenski duumassa 28 p. helmikuuta: "Venäjällä vallitsee nykyään sekasorto, jonka rinnalla tuo kauhea, 300 vuotta takaperin vallinnut sekasorron aika oli pelkkää lasten leikkiä. Imperialistisilla haaveiluilla, tyhjillä korupuheilla tulevista valloituksista, duuman porvarillinen enemmistö koettaa peittää venäläisen elämän surullisen todellisuuden. Venäjän kansa ei tahdo valloituksista mitään tietää!" — "Se ei ole totta!" hänelle huudettiin. — "Te ette tahdo totuutta kuulla. Se on teidän ja Venäjän onnettomuus! Tehkäämme järkeviä ehdotuksia, tehkäämme rauha — Saksan kanssa!" Raivoissaan Rodsjanko heilutteli kelloaan; suuttumuksen huutoja kaikui salissa. Hän ei saanut jatkaa.
Protopopov ei näyttäytynyt duumassa. Hänellä oli tärkeämpää tehtävänä. Maaliskuun alkupäivinä kaikki oli valmiina vallankumousta vastaanottamaan. Kenraali Habalov, kykenemätön ja pelkurimainen mies, oli vastaanottanut hänen määräyksensä. Kaupungin keskustassa oli kulmatalojen ullakoille järjestetty konekivääriasemia, jotka oli miehitetty luotettavilla poliiseilla. Hallitus oli varustettuna, vallankumous saattoi alkaa.
Se alkaa torstaina, maaliskuun 8 p. 1917, katumellakoiden muodossa. Leipuripuotien edustalla syntyy kansanmeteleitä. Kaikuu huutoja: leipää! vapautta! Punaisia lippuja liehutellaan ja puodit ryöstetään. Poliisit huutavat ja ampuvat. Työmiehet laukaisevat heihin revolvereitaan ja kiväärejään. Kasakat karauttavat esiin ja hyökkäävät väkijoukkoon. Duuma pohtii muonituskysymystä.
Kahtena seuraavana päivänä nämä näytelmät toistuvat. Mutta mielenosoittajat karttavat kaupungin keskustaa, missä konekiväärit vaanivat. Täällä vallitsee tavallinen vilkas liike, välittämättä esikaupungeissa tapahtuvasta ammunnasta. Noin 10,000 hengen suuruinen kansanjoukko täyttää illalla Kasanin-kirkon edustalla olevan paikan. Sotaväki ampuu sen keskelle. Kuusikymmentä kuolee, muut heittäytyvät pitkäkseen maahan. Duuma pohtii muonituskysymystä.
Hallitus tarttuu tavalliseen keinoon, joka siihen saakka aina, aseman ollessa jännittyneenä, on näyttäytynyt tehokkaaksi. Se hankkii itselleen sähköteitse tsaarin käskyn, joka lykkää duuman istunnot kaksi kuukautta eteenpäin.
Vaikka 11 päivä maaliskuuta on sunnuntai, niin duuma kokoutuu ja saa kuulla, että sen on hajottava. Mutta se ei noudata tätä käskyä. Sen valtuuttamana Rodsjanko sähköttää tsaarille, että vallankumous on alkanut, ja että vain pikainen uuden kabinetin asettaminen voi pelastaa hallitsijasuvun. Kun hän ei saa mitään vastausta, niin hän yöllä toistaa ilmoituksensa ja antaa sen sisällyksen sähköteitse tiedoksi rintaman ylimmille sotapäälliköille.
Maaliskuun 12 p. vallankumous voittaa, kun sotajoukot menevät kansan puolelle. Merkin antaa Volhynian henkivartiorykmentti, ammuttuaan komentajansa. Vain nimeksi Pietarin vanhat kaartinrykmentit olivat olemassa, todellisuudessa ne olivat nostokasten muodostamia varapataljoonia. Kello 1 päivällä volhynialaiset punaisten lippujen liehuessa ja soiton kaikuessa marssivat Taurian palatsin edustalle. Tsheidse ja Kerenski juoksevat ilosta säteillen heitä vastaan ja tervehtivät heitä. Rodsjanko ja blokin enemmistö horjuu. Uusia sotajoukonosastoja marssii esiin, kuljettaen mukanaan vangittuja ministerejä. Duuman vanhimpienneuvosto päättää muodostettavaksi väliaikaisen hallituksen Rodsjanko johtajanaan. Duuman puhemies horjuu yhä vielä. Silloin tulee tieto, että myöskin Venäjän vanhin kaartinjoukko, Preobrasenskin rykmentti, on mennyt kapinoitsijain puolelle. Se ratkaisee. "Duuman toimeenpanevan komitean" nimisenä kokoutuu väliaikainen hallitus, johtajinaan Rodsjanko, Miljukov ja Gutshkov, ja kääntyy sähköteitse rintamalla olevien sotapäällikköjen puoleen. Ei kukaan heistä kieltäydy sitä tunnustamasta. Samaan aikaan ja samassa paikassa muodostuu toinen väliaikainen hallitus, "työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston toimeenpaneva komitea", johdossaan Tsheidse ja Kerenski. Oli aivan kuin Pariisissa 24 p. helmik. 1848, jolloin Lamartine muodosti porvarillisen ja samaan aikaan Louis Blanc köyhälistöhallituksen. Ja niinkuin silloin Pariisissa, niin nytkin Pietarissa molemmat hallitukset ryhtyivät keskusteluihin toistensa kanssa omavaltaisesti anastetun valtansa jakamisesta.
Kaupungissa valloitetaan vankilat ja vapautetaan muutamia tuhansia rikoksentekijöitä. Heidän huudostaan työmiehet hyökkäävät piirioikeutta, rauhantuomarikamareita sekä poliisilaitoksia vastaan ja hävittävät ne sekä sytyttävät ne tuleen. Asiakirjat, jotka todistavat karkuun päässeiden rangaistusvankien syyllisyyden, ovat hävitettävät. Toiset panevat vapauden nimessä toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, jotka antavat hyvän saaliin.
Kronstadtissa merisotamiehet kapinoivat. He murhaavat amiraali Virénin ynnä 39 upseeria ja heittävät muut päälliköt vankeuteen.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 13:ntena, on keskikaupungilla kiivaita taisteluja sotaväen ja poliisin kesken. Konekivääriasemia aletaan ampua, ne vallataan ja niiden puolustajat surmataan. Vallankumous leviää Pietarin lähistössä oleviin kaupunkeihin. Tsarskoje Selossakin linnaväki kapinoi. Tsaarin henkivartio panee linnan puolustuskuntoon. Mutta kun "toverit" kaupungista tulevat, niin se yhtyy heihin ja sallii keisarinnan ja hänen lastensa vangitsemisen. Sitten linnaväki Tsarskoje Selosta lähtee Pietariin ja marssii Taurian palatsille. Sieltä astuu juhlallisesti esiin pappi Vladimir Popov, duumaedustaja ja siihen asti äärimmäinen oikeistolainen, ja siunaa kapinoitsijat ristillä.
Mohilevin päämajassa ei Pietarin katumellakoille alussa annettu mitään merkitystä ja Rodsjankon sähkösanomaa pidettiin edistysmielisenä peloituskeinona. Vasta 13 p. päätettiin, että tsaari lähtisi Tsarskoje Selohon rauhoittamaan puolisoansa ja keskustelemaan Rodsjankon kanssa välttämättömistä myönnytyksistä. Illalla hovijuna lähti, mutta pääsi vain Inon asemalle, joka on 220 kilometriä Tsarskoje Selosta. Siitä eteenpäin rautatielinja jo oli vallankumouksellisten käsissä. Tsaari päätti kääntyä rintamajoukkojensa puoleen ja käski ajaa eteenpäin Pinkovaan, missä pohjoisrintaman päämaja oli. Ylipäällikkönä oli kenraali Russki. Raaoilla uskon- ja kielivainoilla hän oli saanut ankarasti taantumuksellisen miehen maineen. Todellisuudessa hän oli ryhditön kiipijä, josta nyt tuli kavaltaja. Kun 14 päivän illalla tsaarin hovijuna ajoi Pinkovan asemalle, pidätti hänet Russki siellä ja ilmoitti asiasta sähköteitse Rodsjankolle. Tsaarista oli tullut sen sotapäällikön vanki, jolta hän oli odottanut apua.
Pietarissa molempien toimeenpanevien komiteain väliset keskustelut 14 p. vielä jatkuivat. Mutta Tsheidse ja Kerenski anastivat itselleen jo käskijävallan armeijaan ja sanomalehdistöön nähden. He kielsivät Pietarin lehtien ilmestymisen ja julkaisivat omaa lehteään, "Pietarin työväen- ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston sanomia". Siinä he julkaisivat "Pietarin työväen ja sotamiesvaltuutettujen neuvoston päiväkäskyn n:o 1". Se määräsi, että kaikkien sotajoukonosastojen tuli keskuudestaan valita valiokuntia, joilla siitä lähin oli oleva paikallinen käskyvalta, sekä lakkautti sotilaalliset kunnianosoitukset. Tällä asetuksella, jonka kantavuutta sen sepittäjät eivät aavistaneet, on ollut sangen onnettomat seuraukset.
Maaliskuun 15 päivän vastaisena yönä nuo molemmat toimeenpanevat komiteat sopivat seuraavasta ohjelmasta: tsaarin erottamisesta, perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella sekä kansanvaltaisten uudistusten pikaisesta toimeenpanosta "väliaikaisen hallituksen" toimesta, jonka toimintaa oli tarkastava "sovjetin", se on Pietarin työväen- ja sotilasvaltuutettujen neuvoston, toimeenpaneva komitea. Kärsimättöminä odottivat Taurian palatsin suuressa Katarinan-salissa duuman ja neuvoston jäsenet, sotamiehet, porvarit ja työmiehet kabinetin kokoonpanoa. Vihdoin kello 3 ip. (15 p maalisk.) Miljukov ilmoitti uusien ministerien nimet: ruhtinas Georgi Lvov, ministeripresidentti ja sisäasiainministeri; Miljukov, ulkoministeri; Gutshkov sota- ja meriministeri; Kerenski, neuvoston varapresidentti, oikeusministeri ja neuvoston valtuutettu kabinetin valvomiseksi; Tereshtshenko, sokerikuningas Kiovasta, rahaministeri; kadetti, professori Nekrasov kulkulaitosministeri; edistysmielinen, tehtailija Konovalov kauppa- ja teollisuusministeri; Kasson kadettisten mielipiteidensä tähden erottama Moskovan yliopiston rehtori Manuilov kansanvalistusministeri; kadetti Bingarjov, kielimies, lääkäri ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, maatalousministeri; Vladimir Lvov, keskustapuolueen jäsen, tilanomistaja, pyhän synodin yliprokuraattori; Godnev, vasemmisto-lokakuulainen, lääkäri, valtakunnankontrollööri.
Sitten Miljukov piti puheen: vanha hallitus oli heitetty takaisin siihen lokaan, josta se oli ryöminyt esille. Maailmanhistoria ei tietänyt mainita yhtäkään vallankumousta, joka oli tapahtunut niin verettömästi kuin suuri Venäjän vallankumous. Mutta maailmanhistoria ei myöskään tiedä mainita yhtäkään hallitusta, joka on ollut niin typerä, niin kunniaton, niin pelkurimainen ja niin maata-kavaltava kuin kukistettu keisarillis-venäläinen hallitus. Nyt Venäjä on loistava vapaudessaan ja voittava Saksan.
Myöskin uusi oikeusministeri Kerenski puhui: ankaraa oikeutta tullaan käymään entisiä vallanpitäjiä vastaan heidän kansaa kohtaan tekemistään rikoksista. Hänen käskystään vietiin ruhtinas N. Galitsin, Protopopov, Shtsheglovitov, Goremykin, A. Makarov, N. Maklakov, Habalov, Kurlov, A. Hvostov, Stürmer, Markov, tri Dubrovin ynnä monet muut kukistetut arvohenkilöt Taurian palatsista, jossa heitä siihen saakka oli pidetty, Pietari-Paavalin linnaan, jonka vallinsarvien päällä punainen lippu liehui.
Englannin ja Ranskan lähettiläät tunnustivat heti uuden hallituksen.
Samana päivänä (maaliskuun 15:ntenä) ratkesi Nikolai II:n kohtalo. Sovittuaan sir Buchananin kanssa uusi hallitus päätti, että tsaarin oli luovuttava kruunusta poikansa hyväksi ja että hänen veljensä, suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsh, oli määrättävä hallituksen hoitajaksi. Gutshkov ja duumaedustaja Shulgin, joka kerran oli ollut "jumaloidun" tsaarin innostunut palvoja, lähetettiin Pihkovaan, pakottamaan vangittua keisaria luopumaan kruunustaan.
Liian myöhään Nikolai II oli tullut siihen päätökseen, että edistysmielisen blokin anomus 4 p:ltä syysk. 1915 oli hyväksyttävä. Maaliskuun 15 p. klo 2 yöllä hän salonkivaunussaan Pihkovan rautatieasemalla allekirjoitti manifestin, joka sisälsi parlamentillisen ministeristön kutsumisen hallitukseen. Kenraali Russki ilmoitti asian puhelimitse Rodsjankolle. Hän vastasi, että tämä myönnytys tuli liian myöhään, tsaarin täytyi luopua kruunusta. Iltapäivällä sepitettiin toinen manifesti, joka sisälsi tsaarin kruunusta-luopumisen poikansa hyväksi. Kello 3 Nikolai II allekirjoitti sen ja antoi sen Russkille. Heti senjälkeen eräs Rodsjankon lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että nuo kaksi hallituksen lähettiä olivat tulossa. Tsaari sai uutta toivoa. Kello 10 illalla Gutshkov ja Shulgin saapuivat Pihkovan asemalle ja menivät tsaarin salonkivaunuun. Gutshkov teki selkoa valtiollisesta asemasta. Samalla välinpitämättömyydellä, jota Nikolai II oli osoittanut kaikkia valtiollisia asioita kohtaan, hän kuunteli Gutshkovin esitystä. Erityisen vaikutuksen häneen teki vain se tieto, että Tsarskoje Selon henkivartio oli liittynyt kapinallisiin ja että keisarinna oli vangittuna. Vain puolittain tarkkaavaisena hän sitten seurasi Gutshkovin kertomuksen jälkiosaa ja kysyi häneltä senjälkeen: "Mitä minun on tehtävä?" "Luovuttava", vastasi tämä sangen päättävästi. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tsaari sanoi: "Minä olen eilen ja tänään koko päivän miettinyt ja olen päättänyt luopua valtaistuimesta. Luopumusasiakirjan poikani hyväksi olen tänään jo allekirjoittanut. Mutta hänellä on heikko terveys enkä tahdo hänestä erota. Sen tähden olen päättänyt luovuttaa valtaistuimen Mihailille."
Edustajat eivät tehneet mitään vastaväitettä. Viereisessä vaunussa kirjoitti sitten kenttäkanslian päällikkö, kenraali Narilkin, tämän päivän kolmannen manifestin kolmelle lehdelle kirjoituskoneella, ja Nikolai II allekirjoitti sen klo 1/2 12 yöllä lyijykynällä. Venäjän lain mukaan lyijykynällä allekirjoitetulla asiakirjalla ei ole lain voimaa. Gutshkov ja Shulgin eivät sitä tienneet. Mutta he vaativat, että hoviministeri kreivi Freedericks varmentaisi tsaarin allekirjoituksen, mikä tapahtui.
Entinen tsaari sai Russkilta takaisin persoonallisen vapautensa ja matkusti Mohileviin päämajaan takaisin. Sotajoukon ylipäällikkyyden hän siirsi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille.
Maaliskuun 16 p. Gutshkov ja Shulgin palasivat Pietariin ja antoivat kabinetille Nikolai II:n luopumisasiakirjan. Ministerit säikähtivät lyijykynällä tehtyä allekirjoitusta ja kaatoivat läpinäkyvää lakkaa sen päälle estääkseen sitä haihtumasta. Kruunusta luopumisen Mihailin hyväksi he hyväksyivät. Mutta Kerenski teki vastaväitteitä. Äkkiä hän haihdutti porvarillisten ministerien harhakuvitelman, että he olivat oikea hallitus. Ylihallituksen, Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean valtuuttamana hän vaati suuriruhtinaan kruunusta-luopumista — uhaten muuten heti panna viralta koko kabinetin työmies- ja sotamiespataljoonan avulla. Kerenski ja Lvov sepittivät luopumismanifestin. Mihail Aleksandrovitsh allekirjoitti sen maaliskuun 16 päivän iltana. Venäjästä oli tullut tasavalta.
* * * * *
Pietarista tullut tieto vallankumouksen voitosta aiheutti kaikissa kaupungeissa kansankulkueita punaisine lippuineen; kaikkialla perustettiin paikallisia "sovjeteja", neuvostoja, ja monin paikoin myöskin vapautettiin rikoksentekijät vankiloista. Porvarillisistakin piireistä kuului hempeämielisiä ääniä, jotka sitä puolustivat: vangittujen rikoksiin oli vanha hallitus syynä. Vapauden valtakunnassa rikoksentekijät taas tulisivat hyviksi ihmisiksi.[31] Ei missään vallankumous kohdannut vastarintaa. Taantumuksellinen "Venäjän kansan liitto" maakunnassa olevine lukuisine haaraosastoineen oli yht'äkkiä kadonnut. Se oli ollut puhtaasti keinotekoinen muodostuma Venäjän kansassa. Turhaan hallitus oli käyttänyt miljoonia ruplia sen järjestämiseen sekä jäsenten kokoamiseen sille ryysyköyhälistön keskuudesta, joka nyt heitti yltänsä liittomerkit, heilutti punaista lippua ja yhdessä vapautettujen ammattirikoksellisten kanssa lähti ryöstelemään.
Rintamalla vallankumous yllätti upseerit, mutta ei sotamiehiä, joita salainen kiihoitus oli valmistanut kumoukseen. He alkoivat panna täytäntöön "päiväkäskyä n:o 1", eivät enää tervehtineet esimiehiänsä ja valitsivat sotamiesvaliokuntia. Ei auttanut, että neuvostohallitus ministerien mitä vakavimman huomautuksen johdosta vanhaan tsaarinaikuiseen tapaan selityksellä osaksi kumosi antamansa määräyksen: sotamiesvaliokuntien tuli ryhtyä vain valtiollisiin ja taloudellisiin toimenpiteisiin, mutta ei sotilaallisiin. Tätä hienoa eroa yksinkertainen sotamies ei voinut tai ei tahtonut käsittää. Kieltäydyttiin aivan yleisesti tottelemasta ja vihattuja upseereja erotettiin tai ammuttiin salaa kuoliaaksi. Niinkuin kaupungeissa monet kadettiset porvarit, niin sotajoukossa monet upseerit yht'äkkiä huomasivat olleensa sydämessään oikeastaan aina tasavaltalaisia ja riensivät ympäristöllensä ilmoittamaan tämän keksintönsä. Pietarissa teki sen kenraali Kornilov, jonka väliaikainen hallitus oli määrännyt sikäläisten joukkojen ylipäälliköksi, ja joka teki tiliä toiminnastaan sekä sille että neuvostohallitukselle. Kenraali Brusilov, etelärintaman ylin komentaja, koristi autonsa punaisilla lipuilla, jotta hänen joukkonsa jo kaukaa voivat huomata ylipäällikkönsä mielipiteet. Eräässä suuressa esikuntaupseeriensa kokouksessa hän ilmoitti heille olleensa jo kauan vakaumukseltaan tasavaltalainen. Ivallisesti kysyi häneltä senjälkeen muuan kenraali, oliko hän ollut sellainen jo heinäkuussa 1916, jolloin hän oli suudellut tsaarin kättä, kun tämä oli antanut hänelle kunniasapelin. Tahditon kysyjä erotettiin heti päällikkyydestään.
Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh Tiflisissä vakuutti uudelle hallitukselle syvää kiintymystänsä ja lykkäsi syyn sotilaallisiin tappioihin keisarinnan niskoille. Hän oli, niin kertoi virallinen "Kaukasian armeijan lehti", saksalaisen puolueen johdossa, hän tahtoi saada aikaan Venäjän tappion ja oli suhteissa Saksan pääesikunnan kanssa, jolle hän kavalsi sotasalaisuuksia. Maaliskuun 20 p. hän Tiflisistä matkusti Mohileviin päämajaan, taas ottaakseen haltuunsa ylipäällikkyyden. Sinne saavuttuaan hän tsaarin entiseltä esikuntapäälliköltä, kenraali Aleksejeviltä, sai sen tiedon, että hallitus oli nimittänyt hänet, Aleksejevin, ylipäälliköksi. Suuttuneena suuriruhtinas matkusti edelleen Pietariin. Huolestuneena ilmoitti hänelle siellä ministeripresidentti 24 p. maaliskuuta, että neuvostohallitus ei ollut hyväksynyt hänen nimitystään ja oli vapauttanut hänet myöskin Kaukasian armeijan päällikkyydestä.
Novoje Vremja ilmestyi maaliskuun lopussa uudestaan — työläis- ja sotamiesneuvoston sensuurivirasto oli saatuaan rahasumman sen sallinut —, niinkuin ennen suurikokoisena ja jatkaen vanhaa halpamielistä panettelupolitiikkaansa, mutta valtiollisilta mielipiteiltään vallan toisenlaisena. Se ylisti nyt vallankumouksen "petoksetonta" voittoa ja halveksi "petturia" Nikolai II:ta, se kiitti tasavaltaista valtiojärjestystä, koska tämä muka edisti sivistystä, ja tuomitsi vääräksi monarkkisen, koska se sai kansan vajoamaan takaisin raakuuteen.[32]
Neuvostohallituksen julkaisema tahi sitä mielistelevä sanomalehdistö vaati, että "kärpännahkaviittaan puettu jesuiitta — tai miten muuten häväistyssanat kuuluivat — oli eristettävä, jottei vapaudelle tulisi mitään vaaraa". Maaliskuun 20 p. Lvovin hallitus päätti vangita ent. tsaarin ja kuljetuttaa hänet Tsarskoje Selohon. Neljälle duumaedustajalle uskottiin asian toimeenpano. Maaliskuun 21 p. iltapäivällä Mohilevin rautatieasemalla seisoi kaksi junaa vastakkain. Toisessa istui leskikeisarinna Maria Feodorovna. Hän oli — liian myöhään — rientänyt Kiovasta Mohileviin antaakseen pojalleen neuvoja. Hän oli voinut vain katkerasti moittia ent. tsaaria. Nyt hän sai nähdä, kuinka, suuren kansanjoukon ollessa ääneti kuin hauta, Nikolai II astui ylimääräiseen junaan, joka toisen kerran vei hänet vankeuteen, mistä hän ei enää ollut palaava. Väliaikainen hallitus päätti kyllä antaa hänelle luvan lähteä Englantiin, mutta sen vakoilija Kerenski ilmoitti tämän päätöksen ylihallitukselle. Tsheidse lähetti heti asiamiehiä luotettavan miehistön ja konekiväärien kanssa Tsarskoje Selohon estämään tsaarin vapaaksi laskemista. Kahden hallituksen tarkasti vartioimana ja ankarasti kohdeltuna tsaarillinen perhe vietti neljä raskasta kuukautta Tsarskoje Selon keisarillisessa linnassa. Elokuun 13 p. se Kerenskin toimesta karkoitettiin Siperiaan Tobolskin kaupunkiin.[33]
Vapaan Venäjän lopullinen uudistaminen oli jäävä tulevan perustuslakia-säätävän kokouksen tehtäväksi. Lupauksensa mukaisesti porvarillinen "väliaikainen hallitus" Lvovin johdossa alkoi yrittää heti uudistaa valtiota panemalla toimeen kansanvaltaisia reformeja. Tässä sitä kuitenkin milloin vastaväitteillään, milloin käskyillään esti sitä "tarkastava" Tsheidsen johtama köyhälistöhallitus. Toisina häiritsevinä aineksina tulivat lisäksi rajamaissa syntyneet osaksi julkiset, osaksi salaiset hallitukset, sekä muodostumassa oleva, Leninin johtama toinen köyhälistöhallitus. Lisäksi monet väliaikaisen hallituksen toimenpiteet teki tyhjäksi alkava anarkia, joka sai "oikeudellisen" perustelunsa kansanomaisessa talonpoikaislausunnossa: "nyt vallitsee vapaus eikä enää laki, kansa tekee mitä tahtoo!"
Hallinnossa väliaikainen hallitus pakosta antoi vanhan järjestelmän toistaiseksi jatkua ja koetti vain uusilla miehillä vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Kaikki kuvernöörit — mikäli heitä ei jo vallankumouksessa oltu erotettu tai murhattu — saivat eronsa ja heidän sijaansa asetettiin automaattisesti kuvernementti-semstvovirastojen esimiehet. Mutta monin paikoin ei väestö tai eivät paikalliset neuvostot olleet tyytyväisiä uusiin läänien johtajiin ja vangitsivat heidät, josta tuli virasta vapauttamisen uudenaikainen muoto. Poliisi sai nimen miliisi. Vanha henkilökunta erotettiin ja uuden muodostaminen uskottiin paikallisille itsehallintoelimille. Ehdokasten valinnassa katsottiin, niinkuin tsaarivallan aikana, vähemmin kuntoa ja rehellisyyttä kuin valtiollisia mielipiteitä. Sentähden hakijoilta säännöllisesti vaadittiin todistus, että he tsaarivallan aikana olivat istuneet vankeudessa. Sellaisen voivat paitsi valtiollisia vankeja myöskin kaikki rikoksentekijät hankkia. Seuraus oli, että uudella miliisillä oli kaikki tsaarinaikuisen poliisin huonot, mutta ei sen hyviä ominaisuuksia. Murtovarkaat ja ryöstömurhaajat palvelivat teollisuuspoliisina ja olivat yksissä hankkeissa toveriensa kanssa, jotka päästyään vankeudesta taas olivat ryhtyneet varkaan toimeensa. Eräällä väliaikaisen hallituksen kovin epäselvästi laaditulla määräyksellä 3 p:ltä huhtikuuta kaikki kansalliset ja uskonnolliset rajoitukset kumottiin. Mutta monin paikoin ne jäivät edelleen voimaansa.
Neuvostohallituksen käskystä 3 p:ltä huhtikuuta itsehallintoelimet panivat toimeen uudet vaalit yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella sukupuoleen katsomatta. Niiden kautta tuli paljon sopimattomia aineksia kunnallishallintoon. Uudet kaupunginvaltuutetut ja semstvoedustajat myönsivät itselleen ja virkamiehille jättiläispalkat, perustivat uusia komissioneja ja alivirastoja sekä "uudistivat", puoluepoliittisia vaistojaan noudattaen, katujenpuhdistamisen, raitiotiet, teidenrakentamisen, vesijohdon, verolaitoksen j.n.e. ja turmelivat siten kaupunkien ja semstvojen ilmankin enimmäkseen huonot raha-asiat.
Oikeusministeri Kerenski uudisti oikeudenhoidon sillä, että hän rauhantuomareihin lisäsi kaksi lautamiestä, yhden sotamiehen ja yhden työläisen. Toukokuun lopussa väliaikainen hallitus antoi uuden lain oikeuslaitoksen uudistamiseksi, jonka kulmakiviä oli se, että kansa valitsi tuomarit ja lautamiehet. Sen ohessa paikalliset vallankumousoikeudet olivat apuna sellaisten henkilöiden tuomitsemisessa, jotka vuodesta 1905 vuoteen 1907 olivat hallitukselle antaneet vapaaehtoista apua vallankumouksen kukistamiseksi. Kylä harjoitti monin paikoin lynchausoikeutta. Kerenski lakkautti 21 p. maaliskuuta kuolemanrangaistuksen kaikista rikoksista, mikä ei estänyt talonpoikia käyttämästä mitä julmimpia mestaustapoja vangittuja murhaajia, hevosvarkaita ja kerettiläisiä vastaan. Kerenski julisti myöskin armahduksen, mutta sulki siitä pois kaikki ne, jotka sotilasesivalta syytä ilmoittamatta oli karkoittanut Siperiaan.
Taloudellisen elämän luhistuminen, joka oli alkanut toukokuussa 1915, yltyi vallankumouksen johdosta tavattoman nopeasti. Neuvostohallituksen päätöksellä 26 p:ltä maaliskuuta pantiin toimeen pakollinen kahdeksantuntinen työaika. Rintamalla palvelevat sotamiehet pitivät sen vääränä, koska heillä usein oli pitempi palvelus, työmiehet pitivät sen niinikään vääränä, koska "tieteen tuloksien mukaan" kuusituntinen työaika täydellisesti riitti. Sama päätös käski myöskin perustamaan työläiskomiteoja kaikkiin tehtaisiin, ilmoittamatta niiden pätevyyttä. Nuo uudet yhdyskunnat päättivät palkkoja koroitettavaksi, panivat tirehtöörejä viralta, kyyditsivät työnjohtajia ulos tehtaista ja panivat työaikana toimeen työväenkokouksia. Toukokuun 23 p. tuli metalliteollisuuden edustajia ministerineuvostoon, valittaen hätäänsä: työläiset eivät enää välittäneet mistään tehtaanjohdon määräyksistä ja esittivät mitä mahdottomimpia vaatimuksia. Saamallaan palkanlisäyksellä he sanoivat olevan taannehtivan voiman ja vaativat "saatavana-olevan palkkansa" maksamista. Erään kaupan ja teollisuuden kongressineuvoston laskelman mukaan olisi vaadittu "jälkimaksu" yksin Etelä-Venäjän metalliteollisuudelle tehnyt 800 miljoonaa ruplaa. Välinpitämättömyys turvallisuusjärjestelyistä oli vuorikaivoksissa jo aiheuttanut onnettomuuksia ja työhäiriöitä sattuneiden räjähdyksien johdosta. Tehtaanjohtajien erottaminen oli tullut säännölliseksi ilmiöksi. Jokainen työnsuoritusten arvostelu aiheutti uhkauksia. Monet työmiehet sanoivat tahtovansa niin kauan nylkeä tehtailijoita, kunnes he antavat tehtaansa työväen omiksi. Työministeri Skobelev arveli, että tehtailijain tulisi luopua yrittäjänvoitosta. Tehtailijain edustajat sanoivat olevansa siihen valmiit, mutta pyysivät vastineeksi turvaa tehdasanarkiaa vastaan. Jollei valtiovalta auttanut, niin tehtaat työläisten menettelyn johdosta pantaisiin seisomaan ja armeija jäisi sotatarpeita vaille. Ministerineuvosto päätti valmistaa ehdotuksen "taloudellisen aseman järjestämiseksi tehtaissa". Maaseudulla agraarilevottomuudet vähensivät kylvöalaa ja satotulosta.
Kansantalouden rappiotila vaikutti myöskin valtion raha-asioihin. Väliaikainen hallitus oli tosin tsaarihallitukselta vastaanottanut raskaan perinnön. Valtiovelat nousivat 55 miljaardiin ruplaan, liikkeessä-olevan paperirahan nimellisarvo lähes 10 miljaardiin, jokapäiväiset sotamenot 50 miljoonaan ruplaan. Kotimaiset sotalainat olivat tuottaneet paljoa vähemmän kuin virallisesti oli ilmoitettu. Uusi hallitus kehoitti huhtikuussa merkitsemään 5 1/2 prosentin "vapaudenlainaa". Porvarillinen sanomalehdistö sitä innokkaasti suositteli, mutta sosialistinen asettui siihen nähden torjuvalle kannalle, koska se kuitenkin olisi tuleva porvarillisen hallituksen hyväksi. Se tuotti odotettujen kolmen miljaardin sijasta vain vähän toista miljaardia, vaikka kattamattoman paperirahan liikkeeseen-laskemista lisätyssä määrässä oli jatkettu. Toukokuun lopussa setelipaino kieltäytyi tehtävästään, se ei kyennyt enää täyttämään kasvanutta tarvetta. Hallitus painatti 1,000 ruplan seteleitä ja laski, paperia ja väriä säästääkseen, liikkeeseen uudenlaisia setelirahoja, jotka olivat olutmerkkien näköisiä ja kansalta saivat nimensä johtavan valtiomiehen Kerenskin nimen mukaan. Neljässä kuukaudessa oli entisen lisäksi laskettu liikkeeseen neljä miljaardia ruplaa paperirahaa. Sotamiesten ja kaikkien sotateollisuuksien työläisten palkankoroitukset lisäsivät sotamenoja. Jo huhtikuussa ne olivat 55 miljoonaa ruplaa päivässä ja nousivat sitten yhä suuremmiksi. Uusien virkapaikkojen perustamisesta, erityisistä menoista, jotka vallankumous toi mukanaan, sekä virkamiesten yleisestä palkankoroituksesta valtion kukkaroon kohdistuvat vaatimukset kasvoivat rajattomiin. Huhtikuussa hallitus päätti panemalla toimeen arvonnousuveron ja monopoleja hankkia itselleen uusia tulolähteitä. Mutta siihen tarvittava valtava virkamieskoneisto nieli suureksi osaksi verouudistusten tuottamat tulot, eikä kaikkia, niinkuin viljamonopolia, saatu toteutetuksikaan. Kasvava vaillinki sai yhä vaihtuvat rahaministerit pitämään säikähdyttäviä puheita ja lausumaan kansalle isänmaallisia kehoituksia, joista ei ollut mitään seurauksia. Todellista isänmaanrakkautta, joka kantaa uhreja yhteiseksi hyväksi, ei missään tavattu.
Vallankumous saattoi edelleen kulkulaitoksen sekasortoon. Liikenneministeri Nekrasov ei voinut estää lomailijoita tai karkureita — niiden välinen ero ei ollut enää huomattavissa — omavaltaisesti tilaamasta junia lähteäkseen kotiin.
Vallankumous saattoi ennen kaikkea sekasortoon sotajoukon. Jo maaliskuussa, kun neuvostohallituksen "päiväkäsky n:o 1" alkoi tehdä tuhoisaa työtänsä, ylemmät upseerit pelkäsivät, että armeija ei voisi estää pohjoisrintaman murtoa ja saksalaista hyökkäystä Pietaria vastaan. Neuvostohallitus puolestaan epäili monenkin kenraalin valtiollisia mielipiteitä ja vaati Gutshkovilta niiden erottamista. Maaliskuun 22 p. länsirintaman päällikkö, kenraali Ewerth, vapautettiin komennostaan ja vangittiin senjälkeen, koska hän oli vitkastellut uuden hallituksen tunnustamisessa. Kenraali Letshitskistä tuli hänen seuraajansa. Maaliskuun 26 p. kenraali Ivanov, vuoden 1914 voittaja, vangittiin päämajassa, koska hän oli mielipiteiltään monarkisti. Gutshkov taas epäili saksalaista kansallisuutta olevia Venäjän alamaisia ja määräsi, että heitä "vakoilun välttämiseksi" ei ollut otettava upseerien kouluttamiseksi perustettuihin sotakouluihin. Maaliskuun 28 p. pääkaupungin lehdet sisälsivät erään kehoituksen, jossa Gutshkov pyytämällä pyysi karkulaisia palaamaan sotajoukonosastoihinsa; jos sen heti tekisivät, niin he pääsisivät rangaistuksetta. Ei kukaan tullut. Huhtikuun 3 p. tapahtui pelätty vihollisen hyökkäys, onneksi länsirintamalla koilliseen Kovelista Stohod-joella. Se oli saksalaisille sangen helppo voitto ja surkea tappio venäläisille, jotka menettivät 25,000 miestä kaatuneina ja etupäässä vankeina. Upseerit tekivät yleensä velvollisuutensa, mutta ei miehistö. Gutshkov erotti ylipäällikön Letshitskin, erään osastonkomentajan ynnä useita upseereja. Komennon länsirintamalla sai kenraali Gurko. Russki Invalid sisälsi mietteitä taistelusta: se oli ollut ensimmäinen sotilaallinen tutkinto vallankumouksen jälkeen ja vapaa Venäjä ei ollut siinä suoriutunut. Oli onnetonta, jos niin jatkui! Silloin ei ainoastaan Pietari, vaan myöskin Moskova olisi uhattuna. Onneksi saksalaiset eivät tehneet uutta hyökkäystä.
Huhtikuun 17 p. sotaministeri toisti sanomalehtikehoituksensa karkulaisille. Hän pitensi rangaistuksettoman paluuajan toukokuun 28 päivään ja lupasi sitäpaitsi, ettei mikään karkuri kiväärinsä tai muiden varusteidensa myymisestä joutuisi vastuuseen. Armeijakäskyssä 20 p:ltä huhtikuuta Gutshkov pyysi sotamiehiä olemaan vangitsematta esimiehiään ja valitsematta itselleen uusia. Heillä oli lupa hänelle ilmoittaa huonohenkiset upseerit. Hän kyllä erottaisi heidät ja rankaisisi heitä ankarasti. Huhtikuun 22 p. Gutshkov erotti 18 kenraalia epäkansanvaltaisten mielipiteidensä tähden. Ei kenraali Russkinkaan luotettavuus, vaikka hän oli pettänyt tsaarin, näyttänyt neuvostohallituksen mielestä olevan aivan taattu. Toukokuun 9 p. hänen täytyi Gutshkovin käskystä luovuttaa pohjoisrintaman armeijan ylipäällikkyys kenraali Dragomiroville.[34] Sotajoukonjohtajien valtiollisen mielialan valvomiseksi neuvostohallitus lähetti komissaareja rintamalle. Jottei ihan menettäisi arvoansa sotajoukossa, väliaikainen hallitus sitten teki saman. Kuri höltyi yhä enemmän. Sotamieskomiteat julkaisivat sanomalehdissä virallisia varoituksia upseereilleen, joissa ankarasti moitittiin heidän "sivistymätöntä käyttäytymistään julkisilla paikoilla, mikä ei vielä ollut Venäjän yhteiskunnallisen kehityksen tasalla, jota muut valtiot eivät olleet saavuttaneet". Syyllisiä upseereja uhattiin ankarilla rangaistuksilla, "semminkin kun mätäpaiseet terveestä kansanruumiista oli hehkuvalla raudalla poltettava pois".[35] Pohjois- ja länsirintamalla alettiin panna toimeen ystävällisiä kohtauksia saksalaisten sotamiesten kanssa, jolloin viinaryypyn tai olutlasin ääressä pohdittiin valtiollisia ja sotilaallisia kysymyksiä. Etelärintamalla syntyi vilkasta kaupankäyntiä, jolloin vaihdettiin venäläistä leipää Unkarin viiniin. Armeijakäskyllä 11 p:ltä toukokuuta Gutshkov kielsi kaiken rauhallisen yhtymisen vihollisen kanssa. Neuvostohallitus piti kuitenkin veljeilemistä rintamalla sangen hyödyllisenä valtiollisessa suhteessa, koska saksalaiset sotamiehet siten voitaisiin saada kannattamaan monarkian kukistamista Saksassa. Kiihoitus oli vain järjestettävä ja erityisiä paikkoja toverillista yhdessä-oloa varten laitettava.[36] Toukokuun 11 p. Pietarin sotilaspiirin ylikomentaja, kenraali Kornilov, käski suomenmaalaista varaväkipataljoonaa asettumaan rintamaan. Kolmas komppania kieltäytyi lähtemästä kasarmista, koska siihen ei ollut neuvostohallituksen käskyä. Niskoittelijat katselivat sitten kaikessa rauhassa, miten Kornilov kasarmin pihalla piti paraatia kolmen muun komppanian kanssa. Syvästi huolestuneena voimaton sotaministeri myönsi voimattomalle kenraalille hänen pyytämänsä vapautuksen korkeasta toimestaan ja lupasi hänelle erään rintamalla olevan armeijaosaston päällikkyyden. Silloin saapui rintamalta kaksi sähkösanomaa. Toisessa länsirintaman ylipäällikkö, kenraali Gurko, toisessa etelärintaman ylipäällikkö, kenraali Brusilov, pyysi vapautusta toimestaan. Molemmat sanoivat anomustensa syyksi neuvostokomissaarien sekautumista sodankäyntiä koskeviin kysymyksiin ja heidän mielipiteiden-nuuskimistaan, joka hävitti kaiken kurin. Gutshkov pyysi heitä rakkaudesta isänmaahan edelleen hoitamaan raskasta virkaansa. Mutta itse hän 12 p. toukokuuta luopui virastaan sota- ja meriministerinä. Seuraavana päivänä hän esiytyi rintamasotamiesten edustajien jättiläis-kongressissa,[37] pitäen pitkän, mahtipontisen puheen. Hän kertoi koko elämänjuoksunsa, viipyi kauan Etelä-Afrikassa, Mandshuriassa ja duumassa tekemissään urotöissä ja päätti puheensa ilmoittamalla luopumisestaan: innostuneena hän 15 p. maaliskuuta oli vastaanottanut sotaministerin toimen ja syvästi epätoivoissaan sotajoukon hajautumistilasta hän siitä luopui. Vain ihme saattoi Venäjän pelastaa anarkiasta ja hirmuvallasta. Hän uskoi puolestaan tulevaan ihmeeseen.
Vallankumous saattoi yhdellä iskulla päiväjärjestykseen kysymyksen vieraista kansoista. Puolan kysymys oli saksalaisen valloituksen kautta Venäjään nähden ratkaistu. Vihollinen oli miehittänyt maan, eikä väestö tahtonut tietääkään Venäjän herruuden palauttamisesta. Sentähden neuvostohallitus 27 p. maaliskuuta päätti, että oli perustettava riippumaton Puolan tasavalta. Väliaikainen hallitus tunnusti kahta päivää myöhemmin Puolan tulevan riippumattomuuden, käski perustuslakia-säätävän kokouksen kokoutua Varsovaan ja lahjoitti vapaalle Puolalle Galitsian ja Posenin.
Manifestilla 20 p:ltä maaliskuuta väliaikainen hallitus palautti Suomen sisällisen itsenäisyyden ja nimitti vapaamielisen M. Stahovitshin kenraalikuvernööriksi Helsinkiin ja vielä vapaamielisemmän Roditshevin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin. Sillä se uskoi tehneensä kaikki, mitä suomalaiset kohtuudella voivat odottaa vapaalta Venäjältä. Ministerit olivat sentähden kovin kummissaan, kun suomalaiset vaativat enempää, nimittäin maansa täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Sen lausui Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, senaattori Tokoi, 20 p. huhtikuuta jyrkässä, Venäjää syvästi loukkaavassa muodossa julki sanoessaan: "Venäjän voitto maailmansodassa on oleva Suomen onnettomuus." Ensiksi Suomen autonominen hallitus karkealla tavalla jätti huomioon ottamatta Pietarissa olevat hallitukset, kohteliaassa muodossa taas kenraalikuvernöörin ja tämän määräykset. Mutta Suomessa olevia Venäjän sotavoimia ja Helsingin satamassa ankkuroivia venäläisiä dreadnoughteja he eivät voineet jättää huomioon-ottamatta. Onneksi suomalaisille ei sotalaivojen peräkeulassa enää liehunut pyhän Andreaksen lippu, vaan punainen lippu. Merisotamieskomiteat, jotka nyt pitivät komentoa, murhattuaan useimmat upseerinsa, eivät harrastaneet Suomen oikeuskysymystä. Ainoastaan yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin oloihin he usein vaivalloisella tavalla sekautuivat niitä muka parantaakseen. He panivat pistimillä toimeen kahdeksantuntisen työajan Helsingissä, päättivät että ilotyttöjen yhteiskunnallinen asema oli parannettava ja määräsivät torikaupustelijoille revolveri ojossa elintavarain hinnat. Venäjän Karjalan sekä Aunuksen kuvernementin suomalainen väestö halusi valtiollisesti liittyä Suomeen. Se sulki venäläiset koulut, ajoi tiehensä opettajat ja anoi, että maalle vieraat papit poistuisivat.
Väliaikainen hallitus lupasi kaikille muille valtakunnan vieraille kansoille vapaan itsehallinnon vapaassa Venäjässä. Tämä lahja näytti heistä kuitenkin liian vähäiseltä. Vain laaja autonomia omine sotajoukkoineen ja omine raha-asioineen kenties saattaisi heitä tyydyttää. Venäjän valtiovaroilla varustetut kansalliset pakolaiskomiteat Pietarissa muuttuivat yht'äkkiä kansallisneuvostoiksi, esittivät valtiollisia vaatimuksia ja antoivat niille pontta panemalla toimeen kansallisia sotamies- ja kansankulkueita. Hämmästyneinä ministerit katselivat, kuinka tuhannet miehet työläismekkoon tai venäläiseen univormuun puettuina, seurassaan naisensa ja lapsensa, sinikeltaiset, sini-mustan-valkoiset tai muut tuntemattomat liput liehumassa, järjestynein joukoin kulkivat Venäjän pääkaupungin katuja pitkin, käsittämättömällä kielellä laulaen lauluja ja kohottaen eläköön-huutoja maansa vapauden puolesta. Neuvostohallituksenkin venäläisten johtajien kansallistunnetta loukkasi, että kansojen itsemääräämisoikeus, jota he itse olivat mahtipontisesti julistaneet, ilmeni valtavina vastalauseilmaisuina venäläistä sortohallitusta vastaan Nevski-Prospektilla.
Pietarista kansallisen kokoomuksen huuto tunki eri rajamaihin, saaden siellä voimakasta vastakaikua. Riian lahdesta aina Tyyneen valtamereen asti heräsivät vierasheimoiset ja tervehtivät vapautta, niinkuin he sen ymmärsivät: irti Pietarista! Kansallisia kongresseja kutsuttiin kokoon, jotka toimittivat vaaleja maanhallituksiin. Tarton raatihuoneen harjalle kohotettiin 23 p. maaliskuuta Eestin sini-musta-valkoinen lippu; Volmarissa muodostui 25 p. maaliskuuta Latvian hallitus, joka oli oleva Venäjän valtakunnan autonominen maakunta. Mutta jo 18 p. huhtikuuta eräs lättiläisten kansakoulunopettajien kongressi Riiassa vaati Lätinmaan itsenäisyyttä. Maaliskuun 26 p. liettualainen "seim" Pietarissa julisti Liettuan autonomian, joka siihen aikaan oli Saksan sotajoukkojen miehittämä. Minskissä eräs valkovenäläinen kongressi 11 p. huhtikuuta vaati autonomista Bjelorussijaa. Kiovassa kokoutui ukrainalainen rada, palauttaakseen entiselleen vanhan itsenäisyyden, jonka Pietarin virkavalta 18. vuosisadalla oli hävittänyt. Mihin Katarina II:n muistopatsaita oli pystytettynä, siellä kansa kaatoi ne kumoon. Stolypininkin pystykuvan Kiovassa kävi samalla tavoin. Ukrainalaiset sotamieskomiteat nostivat kaikkialla, Pietarissa, Riiassa ja Väinänlinnassa, samoin kuin Kiovassa ja Odessassa, sinikeltaisen lipun ja vaativat kansallisten rykmenttien muodostamista. Heidän vaatimukseensa oli suostuttava, sillä ukrainalaisten sotamiesten lukumäärä Venäjän armeijassa oli 900,000. Romanialaiset, grusialaiset, armenialaiset ja Kaukasian vuoristokansat, bashkiirit, tsheremissit, mordvalaiset, votjakit, tshuvassit, kirgiisit, jopa burjatit, jotka 26 p. huhtikuuta Irkutskissa pitivät kansalliskongressinsa — kaikki he vaativat kansallisia maapäiviä, kansallisia sotajoukkoja, kansallista raha-asiain hallintoa.
Väliaikainen hallitus piti vain suomalaisten ja ukrainalaisten pyrintöjä valtakunnan yhteyttä uhkaavina. Sitävastoin se luki muiden vierasheimoisten kansallisen autonomian vaatimukset niihin "vapaan Venäjän luonnollisiin synnytystuskiin", jotka pian voitettaisiin.
Vallankumous synnytti suuren talonpoikaisliikkeen, joka käytti vanhaa taisteluhuutoa "maata ja vapautta". Maaliskuun lopussa hallitus sai tarkat tiedot maatilain hävittämisistä sekä maapoliisien, agronomien, tilanomistajien ja maanmittarien vangitsemisista paikallisten talonpoikaiskomiteain toimesta. Nämä tiedot sopivat niin huonosti kuvitelmaan venäläisen sivistyksen vapauden suojassa tapahtuvasta kehityksestä, että hallitus ei niistä aluksi ollut tietävinään. Sitten se päätti lopettaa agraarilevottomuudet asettamalla maakomitean. Sen oli määrä Pietarista käsin ratkaista kaikki talonpoikien ja ei-talonpoikien väliset riitaisuudet ja samalla valmistaa agraariehdotus tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Sillä väliaikainen hallitus lykkäsi tärkeimmän kysymyksen, maakysymyksen, ratkaisun määräämättömään aikaan.
Saman teki kadettipuolue, jonka edustajat voitonriemuisina 7 p. huhtikuuta kokoutuivat Pietarin Mihailov-teatteriin seitsemänteen puoluekongressiinsa. Kadetit ja Novoje Vremja olivat vaihtaneet osaa. Kun 1906 ensimmäisessä duumassa kadetit olivat vaatineet suurmaanomistuksen pakkoluovutusta ja tuo sanomalehti oli pilkaten ja ivaten vastustanut heidän vaatimustansa, niin nyt sama lehti sanoi maatilojen luovuttamista valtiolliseksi välttämättömyydeksi, ja kadettikongressin enemmistö vastusti sellaista polttavan agraarikysymyksen radikaalista ratkaisua. Yksimielisesti sitävastoin nuo 400 paikallisyhdistysten edustajaa päättivät, että vihollinen oli karkoitettava Venäjän rajojen sisältä, "absolutistinen imperialismi" Saksassa kukistettava ja perustuslakia-säätävä kansalliskokous Venäjälle perustava kansanvaltaisen tasavallan. Vielä maaliskuun 15 p. johtajat päättäväisesti puolsivat monarkkisen valtiomuodon säilyttämistä, nyt, kolmen viikon kuluttua, he itse esittivät, että tämä myönnytys oli tehtävä yleiselle mielipiteelle. Miljukov antoi sen neuvostohallituksen vaatiman vakuutuksen, että Venäjä, päätettyään voitokkaasti sodan, ei ollut anastava mitään vierasta maata. Sitten hän riemuitsevalle kongressille ilmoitti, että Konstantinopoli salmineen oli joutuva Venäjälle. Vielä hän innostutti kokousta väittämällä, että "ei ainoastaan Venäjä, vaan koko maailma kuunteli kadettien ääntä Pietarissa". Kolmannen harhaluulon ministeri Nekrasov koetti synnyttää, vakuuttaessaan vilpittömästi, ettei ollut olemassa mitään kaksoishallitusta ja että kabinetin valvonta Pietarin työläis- ja sotamiesedustajien neuvoston toimeenpanevan komitean puolelta oli hyödyllinen ja mieluisa. Sitä vastusti Roditshev leimuavassa puheessa. Ensin hän häpäisi Wilhelm II:ta, sitten hän laajensi Miljukovin sotatarkoitukset Armenian ja Galitsian hankkimiseen, ja lopuksi hän pauhasi Pietarin neuvostoa vastaan. Varovaisena miehenä — hän oli myöskin ministeri — hän ei maininnut sitä nimeltä. Mutta kokous ymmärsi, ketä hän tarkoitti noilla "röyhkeillä miehillä, jotka väärin esiytyivät koko suuren Venäjän kansan edustajina", ja valmisti hänelle myrskyisen suosionosoituksen, joka kesti 15 minuuttia. Sitten Orenburgin paikallisjärjestön edustaja, tatarilainen Mahsudov, kaatoi vettä päihdyttävään viiniin. Venäjän valtakunnan 30 miljoonan muhamettilaisen nimessä, ja Venäjän armeijan puolentoista miljoonan muhamettilaisen sotamiehen puolesta hän ilmoitti, että he eivät tule kärsimään, että kaliifi karkoitetaan pääkaupungistaan ja puolikuu otetaan alas Sofian-moskeijan katonharjalta Bosporon rannalla. Suuttuneina venäläiset kadetit vihelsivät ulos vierasheimoisen, joka äkkiä oli haihduttanut heidän kauneimmat unelmansa. Vallankumouksen lempiviikot olivat olleet ja menneet.
Tsheidsen ja Kerenskin 15 p. maalisk. 1917 Taurian palatsiin perustama työväen- ja sotamiesedustajien neuvosto, soviet, paisui nopeasti jättiläisparlamentiksi. Maaliskuussa siihen kuului 2,000, huhtikuussa 3,000 edustajaa, jotka kolmanneksi osaksi oli valittu pääkaupungin tehtaantyömiehistä, kahdeksi kolmannekseksi sotamiehistä — valittu tai tullut sinne valitsematta. Neuvosto tuli duuman sijaan, joka vallankumouksen voittaessa oli menettänyt julkisoikeudellisen luonteensa. Se saattoi kokoutua vain yksityisiin neuvotteluihin, milloin sen talossa "kansanparlamentti" ei sattunut pitämään istuntoa. Neuvoston toimeenpaneva komitea muodosti hallituksen. Kun kaikki Siperian vuorikaivoksista vapautetut tai ulkomailta pakopaikoistaan Pietariin rientäneet vallankumouksellisten puolueiden johtajat vaativat istunto- ja äänioikeutta tuossa hallitsevassa valiokunnassa, paisui sen jäsenten lukumäärä joka kuukausi ja oli toukokuussa jo 70. Niiden joukossa olivat voitolla Tsheidsen ja Himmerin (Suhanovin) johtamat menshevistiset sosiaalidemokraatit. Kun venäläisen sosiaalidemokratian perustaja, menshevikki Plehanov, 13 p. huhtikuuta Genevestä palasi vapautettuun isänmaahansa, niin hänet kyllä riemuiten otettiin hallitukseen, mutta hän ei siinä saanut toivomaansa esimiehen paikkaa, jota grusialainen Tsheidse ei tahtonut hänelle luovuttaa.[38] Yhteistoiminnassa menshevikkien kanssa olivat sosiaalivallankumoukselliset, joita johtivat Tshernov, muuan tämän puolueen perustaja, ja grusialainen Tseretelli, joka toisen duuman edustajana sen hajoituksen jälkeen oli vangittu ja karkoitettu Siperiaan. Vielä heikommin kuin trudovikit olivat aluksi bolshevikit edustettuina. Heidän johtajistaan oli maaliskuussa hallitusmiesten joukossa ainoastaan Nahamkes, joka sanoi itseänsä Stekloviksi, jottei epävenäläisellä nimellään herättäisi venäläisissä pahennusta. Maaliskuun 22 p. hän perusti sanomalehden Pravda, joka siihenastisen salapoliisin Tshernomasovin johdossa hyvällä menestyksellä levitti bolshevismia Pietarin työväestöön.
Nopeasti kehittyi neuvostovirkavalta, joka järjestelynsä puolesta muistutti 17. vuosisadan Moskovan prikaseja (ministeriöitä), menettelyssään taas tsaarinaikuisia tshinovnikoita. Niinpä perustettiin toimeenpanevan komitean toimisto, sotakomissariaatti, kansainvälisten suhteiden osasto, kontrollikomitea väliaikaisen hallituksen valvomiseksi ja valtionkomitea kansansivistystä varten, ja niiden ohessa oli sensuurivirastoja sanomalehdistöä ja eläviä kuvia varten, sekä osastoja muonitusta, kulkulaitosta, postia ja sähkölennätintä, kirjallisuutta, kiihoitustoimintaa, talojenhallintoa, rahalaitosta, voimavaunujen pakkoluovutusta ynnä muita pienempiä tehtäviä varten.[39] Sellainen järjestys, että yhden kaupungin linnaväen ja työläisten edustajat hallitsivat suurta valtakuntaa, oli siksi mieletön, että johtajienkin täytyi se huomata. He kutsuivat sentähden muissa kaupungeissa perustettujen neuvostojen edustajia "työläis- ja sotamiesneuvostojen edustajien yleisvenäläiseen kongressiin". Huhtikuun 11 p. kokoutui Taurian palatsiin 85 neuvoston ja valtakunnan kaikkien armeijain lähettiläitä. Pidettiin sangen paljon puheita, jotka kaikki saivat osakseen suurta suosiota. Innostusta synnytti erään armeijaedustajan lause: "Sodan päätyttyä me sotamiehet kivääri kourassa säädämme Venäjälle lakeja." Kaikki Tsheidsen esittämät päätöslauselmat hyväksyttiin. Sitten edustajat lähtivät kotiin tai rintamalle, ja Pietarin tehtaantyömiehet ja linnaväen sotilaat hallitsivat Venäjää niinkuin ennen. Niinkuin ennen he myöskin kohtelivat "valvomaansa", ruhtinas Lvovin johtamaa ministerikabinettia niinkuin alaistaan virastoa.
Juhlallisesti punaisin lipuin koristettuna oli Suomen rautatieasema Pietarissa 16 p. huhtikuuta. Hurraa-huudoilla ja vapaudenlauluilla tuhatpäinen kansanjoukko silloin otti vastaan maanpakopaikastaan Sveitsistä palanneet vallankumoukselliset Uljanovin (Leninin), Lunatsharskin, Apfelbaumin (Sinovjevin), Rosenfeldin (Kamenevin), Abramovitshin (Krylenkon), Zederbaumin (Martovin), Sobelsohnin (Radekin), Finkelsteinin (Litvinovin), Silbersteinin (Bogdanovin) y.m. Hindenburgin esikuntapäällikkö, kenraali Ludendorff, oli sallinut heidän matkansa halki Saksan lyijyleimalla suljetussa rautatievaunussa, koska hän piti heidän pyrintönsä Venäjälle turmiollisina. Venäläisten bolshevikkien hankkeet olivat myöskin Lontoon ulkoasiainvirastolle tunnetut. Sen tähden se kielsi New Yorkista Englantiin tulleen Bronsteinin (Trotskin) matkan edelleen Venäjälle. Neuvostohallituksen käskystä ruhtinas Lvovin kabinetti antoi brittiläiselle hallitukselle jyrkän vastalauseensa sen johdosta, että Venäjän kansalaiselta näin riistettiin hänen vapautensa. Siitä syystä Bronstein sai matkustusluvan ja saapui pian Leninin jälkeen Pietariin. Neuvostohallitus oli siitä kovin hyvillään ja Pietarin työväestö voitostaan innostunut.
Keskellä pääkaupungin talorykelmää oli eräs ylellisesti koristettu palatsi. Sen omisti keisarillisen teatterin primaballerina, ensimmäinen tanssijatar, Mathilda Kzeczinska, joka ensin Nikolai II:n, sitten erinäisten suuriruhtinasten rakastajattarena oli tullut miljoonainomistajattareksi. Viime aikoina hän oli ollut tykistöhallinnon päällikön, suuriruhtinas Sergei Mihailovitshin ystävätär ja oli Creusot'n tykkitehtaan edustajattarena sekä nuorten miesten vapauttajattarena sotapalveluksesta hankkinut itselleen loistavat tulot.
Vallankumouksen jälkeen hän kaikkine jalokivineen oli kadonnut Pietarista. Hänen palatsinsa Lenin valitsi päämajakseen. Omistajattaren oikeuden-edustaja ja palvelusväki heitettiin ulos ovesta ja ikkunoihin asetettiin konekiväärejä. Nämä peloittivat oikeudenpalvelijat lähestymästä, jotka turhaan pyysivät valtiovaltaa sekautumaan asiaan. Ilman tykistöammuntaa Leninin linna ei ollut valloitettavissa. Mutta ilman neuvostohallituksen lupaa väliaikainen hallitus ei voinut lähettää kasarmista yhtäkään patteria. Ja Lenin itse istui Pietarin työläis- ja sotamiesneuvoston toimeenpanevassa komiteassa, ja hänen mukanaan osa hänen tilapäisen linnoituksensa miehistöä. Valtaamastansa palatsista Lenin aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan koko Venäjällä. Hän perusti joukon sanomalehtiä ja lähetti kaunopuheisia vaeltavia saarnaajia muihin kaupunkeihin ja rintamalle. Siellä he tarkasti kuunteleville sotamiehille julistivat iloista sanomaa maasta ja vapaudesta — ja rauhasta, jos vain bolshevikit saisivat vallan kaikissa neuvostoissa. Ensimmäiset tasavallat, jotka Leninin ohjelman mukaan muodostuivat, olivat Kronstadt ja Pähkinänlinna. Molemmissa julistettiin köyhälistön diktatuuri, joka hyvin pian muuttui hirmuvallaksi. Pähkinälinnaa hallitsi 840 kuritushuonevankia, harjoittaen siinä sivussa entistä ammattiansa. Siihenastisen vankilan he koroittivat hallituspalatsiksi ja panivat sieltä käsin palkattuna ja univormuun puettuna kansanmiliisinä sotilasautomobiileissa toimeen menestyksellisiä ryöstöretkiä ympäristöön ja öisin aina Pietariin asti. Paljoa uhkaavampi oli Kronstadtin merisotamiestasavalta, jonka hallussa oli Itämeren-laivasto järeine tykkeineen. Toukokuun kuluessa bolshevikit saivat vallan Tsaritsinin, Samaran, Hersonin ja pienten kaupunkien neuvostoissa. Kesäkuussa oli jo 37 tasavaltaa, jotka eivät välittäneet Lvovista eivätkä Tsheidsestä, vaan noudattivat vain Leninin käskyjä. Kronstadtista tulleet lähetit saivat 20 p. kesäkuuta Mustanmeren-laivaston merimiehet tekemään kapinan. Komentajalta, amiraali Koltsakilta, vaadittiin sapeli pois. Port Arthurin antautuessa japanilaiset olivat silloiselle kapteeniluutnantti Koltsakille hänen urhoollisuutensa tähden antaneet hänen sapelinsa takaisin. Nyt hän heitti sen mereen.
Kun ulkomailla niin huonosti tunnettiin Venäjän olot, niin siellä vallitsi yleinen luulo, että tsaarivallasta vapautunut Venäjä kaksinkertaisella innolla jatkaisi sotaa. Se olikin väliaikaisen hallituksen rehellinen aikomus. Mutta neuvostohallituksella oli mielessä ylpeä ajatus päättää maailmansota oikeudenmukaisella rauhalla ilman maananastuksia ja sotakulunkienkorvauksia ja siten niittää suurta kunniaa ja kiitosta kaikilta Europan kansoilta. Neuvostohallituksen käskystä kabinetti siis 9 p. huhtikuuta julisti, että vapaa ja rauhaarakastava Venäjä tulisi luopumaan kaikista valloitusaikeista. Tämä virallinen ilmoitus synnytti Lontoossa ja Pariisissa sen pelon, että väliaikainen hallitus voisi tehdä erikoisrauhan. Haihduttaakseen epäilyksen, että Venäjä ei pysyisi sopimuksissaan, Miljukov eräässä nootissa 1 p:ltä toukok. vakuutti hallituksen lujasti päättäneen jatkaa sotaa, kunnes Saksa olisi muserrettu. Sitä vastaan neuvostohallitus pani vastalauseensa ja vaati, että ulkoministeri Miljukov heti oli erotettava. Kun se kiellettiin, niin Tsheidse kutsui avuksi työläispataljoonat. Toukokuun 3 p:nä ne hyökkäsivät kaupungille, saarsivat Marian-palatsiin kokoutuneet ministerit sinne ja osoittivat huutaen, häväisten ja ampuen kaduilla mieltänsä maailmanrauhan hyväksi. Kadettimieliset porvarit vastasivat vastamielenosoituksilla sodan ja Miljukovin puolesta.
Marian-palatsiin suljettu ministerineuvosto soitti Taurian palatsissa istuvalle neuvostohallitukselle, pyytäen sitä lähettämään edustajansa, jotta yhteisesti olisi neuvoteltu asemasta ja saatu vältetyksi uhkaava kansalaissota. Grusialaiset Tsheidse ja Ramshivili ilmestyivät sinne, kuuntelivat venäläisten ministerien selityksiä ja anteeksipyyntöjä ja käskivät Miljukovia selityksen muodossa peruuttamaan noottinsa 1 p:ltä toukokuuta. Se tapahtui 4 p. toukokuuta, ja aseelliset työmiehet palasivat tehtaisiinsa. "Kansainvälisten suhteiden osasto", joksi neuvostohallituksen ulkoministeriö itseänsä nimitti, antoi 5 p. toukokuuta liittoutuneille valtioille jyrkän nootin, joka tuomitsi vääräksi kaiken anastuspolitiikan. Toukokuun 14 p. neuvosto julkaisi mahtipontisen kehoituksen maailman kaikille sosialisteille: kaikkien maiden köyhälistö, yhtykää konferenssiin, joka on Europalle antava rauhan kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella ilman maanryöstöjä ja sotakorvauskuluja.
Toukokuun 3 ja 4 päivän katumielenosoituksien vaikutuksen alaisina, joissa aseettomia mielenosoittajia oli surmattu, Rodsjanko ja Lvov olivat tehneet neuvostolle ehdotuksen, että oli perustettava kadettilais-sosialistinen kokoomusministeristö. Kahden viikon ajan keskustelut kestivät ja olivat raueta Miljukovin persoonaan, joka ei tahtonut päästää käsistään ulkoasiain johtoa. Hän toivoi Englannin lähettilään tarttuvan asiaan, mutta Tsheidse oli voimakkaampi. Kadetit antoivat johtajansa kukistua. Ylpeästi Miljukov hylkäsi neuvoston hänelle tarjoaman kansanvalistusministerin toimen ja erosi ministeristöstä. Hänen mukanaan myös Gutshkov, koska hän oli epätoivoinen Venäjän pelastumisesta. Muut kabinetin jäsenet jäivät toimiinsa. Kerenskistä tuli sota- ja meriministeri ja samalla väliaikaisen hallituksen varsinainen johtaja. Tereshtshenko tuli ulkoministeriksi ja jätti raskaan tehtävänsä rahalaitoksen johtajana Shingarjoville, joka luovutti siihenastiset virkatoimensa sosiaalivallankumoukselliselle Tshernoville. Saadakseen sijaa vielä kolmelle sosialistille perustettiin neljä uutta ministeriötä: muonitusta (sosiaalivallankumouksellinen Peshehonov), työväensuojelusta (sosiaalidemokraatti Skobelev), postia ja sähkölennätintä (sosiaalivallankumouksellinen Tseretelli) sekä yhteiskunnallista huoltoa varten (kadetti, ruhtinas Shahovskoi). Mutta siihenastinen neuvoston ja kabinetin välinen suhde vallitsi edelleen. Vain urkkijain luku oli kasvanut. Ruhtinas Lvov oli nimeksi jäänyt ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Huolestuneena hän kuunteli uuden maatalousministerin Tshernovin pitkiä puheita, joka näki tulevaisuuden mitä ruusunkarvaisimmassa valossa, aikoi onnellistuttaa talonpojat tekemällä kiertomatkan maaseudulle ja tahtoi toteuttaa agraariuudistuksen alhaalta eikä ylhäältä päin. Se tapahtuikin jo.
Maalla järjestelivät omavaltaiset talonpoikaiskomiteat suurmaanomistuksen pakkoluovutusta. Tällöin usein taloja, puutarhoja, siitoskarjaa, siemenviljaa, koneita ynnä muuta kalustoa tarkoituksettomasti hävitettiin ja otettiin järkiperäisen vuoroviljelyksen sijaan uudestaan käytäntöön kolmivuoroviljelys tai nurmiheinäviljelys. Monin paikoin kaksi miriä tappeli samasta kartanomaasta, jota he yhtä hyvällä tai huonolla oikeudella vaativat itselleen. Mitä Stolypinin agraariuudistus — neuvostohallitus kumosi sen päätöksellään 5 p:ltä huhtikuuta — monivuotisella työllä oli vaivalloisesti saanut luoduksi, tehtiin melkein kaikkialla keväällä 1917 taas tyhjäksi. Mutta paitsi maata ja vapautta, jotka hän oli ottanut itselleen, talonpoika kotona ja juoksuhaudassa vaati vielä rauhaa. Sodasta hän oli saanut peräti kylläkseen, sen tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, ei edes useinkaan tiennyt, kuka oli vihollinen piikkilanka-aidan takana. Ainoa puolue, joka täydellisesti ja kokonaan lupasi täyttää tämän talonpoikien kolmannen vaatimuksen, joka samalla piti rintamalta "lomailijoina" kotiin tulevien sotamiesjoukkojen ryöstämistä, rosvoamista ja juopottelua vain "vallankumouksen välttämättöminä rinnakkaisilmiöinä", jopa "vallankumouksena itsenään", oli Leninin puolue.
Venäjän kansan suuren-suuri enemmistö vaati sodan lopettamista. Onnettomuudekseen eivät kadettien johtajat, ruhtinas Lvov ja Miljukov, eivätkä sosiaalivallankumoukselliset Kerenski ja Tseretelli enempää kuin marxilaiset Plehanov ja Tsheidsekään tunteneet tätä kansan alkeellista rauhantarvetta. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs pani kaikki keinot liikkeelle — lupaukset ja uhkaukset, rahat ja vakuutukset — saadakseen sosiaalivallankumouksellisen ja sosiaalidemokraattisen puolueen johtomiehet vakautumaan siitä, että Venäjän uudestaan oli ryhdyttävä hyökkäämään. Se onnistui. Ylipäälliköksi sir Buchanan määräsi Aleksejevin sijaan vuoden 1916 voittajan, Brusilovin (3 p. kesäkuuta). Kerenski, joka edustajana 28 p. helmikuuta oli kehoittanut duumaa heti tekemään rauhan Saksan kanssa, joka vielä 19 p. huhtikuuta oikeusministerinä oli pontevasti suosittanut sopimusvaltojen sanomalehtien edustajille luopumista kaikesta valloituspolitiikasta, matkusteli nyt sotaministerinä rintamalla, saarnaten hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Myöskin Tsheidsen aatetoveri Suhanov, joka 1916 oli jyrkästi marxilaisessa hengessä tutkinut kysymystä "miksi käymme sotaa" ja vastannut siihen sensuuntaisesti, että porvarillisen sanomalehdistön ylistämät sotatarkoitukset eivät Venäjälle voisi tuottaa mitään etua — hänkin käänsi kelkkansa ja saarnasi nyt "säälimätöntä taistelua saksalais-itävaltalaista imperialismia vastaan, jonka kanssa ei mikään rauha eikä mikään sovinto ollut mahdollinen".
Kerenskin käskystä alkoi 1 p. heinäkuuta suuri hyökkäysliike. Monin paikoin ei yleensä marssittu eteenpäin, koska yleisen sotamieskokouksen päätös oli sen kieltänyt.[40] Siellä missä hyökkäystä saksalaisten linjoja vastaan yritettiin, miehistöt nopeasti taas liikehtivät taaksepäin. Upseerit rukoilivat sotamiehiänsä, muutamat polvistuen heidän edessään: eteenpäin vihollista vastaan! Äreästi heidän komentonsa alaiset vastasivat: mene sinä yksin eteenpäin, jos haluat kuolla. Monet upseerit sen sitten tekivätkin. Vain muutamat kuolonpataljoonat ja eräs aliupseerin vaimo Boktsharjovin johtama naispataljoona tekivät urhoollisesti velvollisuutensa. Heitä oli liian vähän saadaksensa mitään aikaan. Sitävastoin etelärintaman armeijat Galitsiassa saivat voiton toisensa jälkeen. Kerenski innostutti hyökkäysosastoja menemällä niiden kanssa yhdessä tuleen. Itävaltalaiset juoksivat kiireesti tiehensä, jättäen venäläisille saaliiksi suunnattoman määrän sotatarveaineita. Kornilov, entinen Pietarin ylipäällikkö, valloitti Stanislaun ja Kaluczin. Valitettavasti sotajoukkojen kurittomuus täällä näyttäytyi hurjassa ryöstämisessä ja murhaamisessa. Erään Gutshkovin kertomuksen mukaan venäläiset 11 p. heinäkuuta Kaluczissa mellastelivat niinkuin turkkilaiset tsherkessit ja kurdilaiset Armeniassa.[41] Upseerit eivät kyenneet estämään turvattomien asukasten murhaamista eivätkä naisia ja lapsia kohdanneita ilkitöitä. Vieläpä Vetshernoje Vremja väitti, että venäläisten menettelytapa Stanislaussa oli "yhtä häpeällinen kuin saksalaisten hirmuteot Löwenissa, Rheimsissa ja Kalisissa".[42] Heinäkuun 15 p. tuli saksalaisten joukkojen vastahyökkäys, jotka Saksan länsirintamalta pikajunilla oli kuljetettu Galitsiaan. Nyt seurasi tappio toistaan. Kuin itävaltalaiset, venäläiset juoksivat tiehensä. Kuljetushevosille asetetut saksalaiset kuormastosotamiehet ajoivat kokonaiset rykmentit edellään. Kun kauhun huuto "saksalaista ratsuväkeä!" kaikui, niin Tarnopolin luona jalkaväkisotilaat eivät heittäneet tiehensä vain aseitaan ja patruuniaan, vaan saappaansakin päästäkseen pikemmin juoksemaan.[43]
Nyt Lenin katsoi ajan tulleen aseelliseen kapinaan valtiovallan anastamiseksi. Hän saattoi luottaa Pietarin työväestön suureen enemmistöön, joka "Pietarin tehtaiden työläiskomiteasta" oli saanut neuvostosta riippumattoman järjestön. Hänen puolellaan oli nyt Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen keskuskomitea, olivat Kronstadtin merisotamiehet ja sotalaivat, Pähkinälinnan kuritushuonelaiset ja monet Pietarin linnaväen rykmentit. Toiset horjuivat Lvovin, Tsheidsen ja Leninin välillä sinne tänne; vain kasakkarykmentit olivat ehdottomasti väliaikaisen hallituksen puolella. Sen asema näytti toivottomalta, kun Lenin 17 p. heinäkuuta antoi kapinan merkin.
Ensimmäisen tanssijattaren palatsista käsin hän johti joukkojensa liikkeitä, jotka ryöstäen ja ampuen liikehtivät miljoonakaupungin keskustaa kohti, miehittävät Pietari-Paavalin linnoituksen, sanomalehtien toimistot, pankit y.m. ja vapauttavat rikoksentekijät vankiloista. Jo on kolme ministeriä, niiden joukossa Kerenski, pelkurimaisesti lähtenyt pakoon, yksi, Tshernov, on piesty, kun oikeusministeri Pereversev pelastaa aseman asiakirjanväärennyksellä. Horjuvien rykmenttien kasarmeihin hän levittää painetut "todistukset", että Lenin on Saksan hallituksen lahjoma. Linnaväkijoukot menevät hallituksen puolelle ja ryhtyvät katutaisteluun työläisiä, merisotamiehiä ja kuritushuonelaisia vastaan. Kolmantena päivänä, kun rintamalta on tullut 60,000 miestä lisäjoukkoja, murretaan viimeinen vastarinta ja vallataan Pietari-Paavalin linna sekä suuriruhtinaallisen rakastajattaren palatsi. Lenin on kuitenkin sieltä jo ajoissa päässyt pakoon ja pysyttäytyi piilossa jossakin suurkaupungin talorykelmän sopukassa. Kronstadtista tulleet sotalaivat lupaavat olla kaupunkia ampumatta ehdolla että vangituille merisotamiehille myönnetään "kunniallinen paluu", mihin hallitus mielellään suostuu. Voiton päivän, heinäkuun 19:nnen, iltana karannut Kerenski palaa ja julistaa kokoutuneen kansan ja sotamiesten edessä niinkuin jokin Vanhan testamentin ylimmäinen pappi bolshevismin kiroukseen. Hallituksen joukot kukistavat niinikään Nishnij Novgorodissa, Vladimirissa ja Krementshugissa syntyneet kapinat. Leninin puolue makaa maassa voitettuna. Pietarin Nevskillä kadetit toimittavat ajojahtia "leniniläisiä" vastaan ja vievät heidät väliaikaisen hallituksen tutkintokomissionin eteen; monissa tehtaissa työmiehet ottavat kiinni bolshevistiset toverinsa ja saattavat heidät neuvostohallituksen tutkintokomissionin eteen. Voitonriemuisena kadettilainen Rjetsh julistaa: "Bolshevismi on kuollut luonnollisen kuoleman. Se oli vain saksalaisella rahalla aikaansaatu petosyritys."
Vaikka Trotski, Lunatsharski ynnä muut johtajat istuivat vankeudessa, Lenin oli kadonnut,[44] ja hallitus oli lakkauttanut kaikki hänen Pravdansa, niin kuolleeksi sanottu bolshevismi edelleen syöpyi sotajoukkoon, kun suuren hyökkäysliikkeen luhistumisen jälkeen rauhankaipuu oli käynyt entistä voimakkaammaksi.[45]
Rajamaa- ja agraarikysymys synnytti uuden hallituspulan. Väliaikainen hallitus oli lähettänyt Tereshtshenkon ja Tseretellin Kiovaan pyrkimään sopimukseen professori Hrushevskin, ukrainalaisen radan (kansanparlamentin) ja sen hallitsevan valiokunnan "yleissihteeristön", johtajan kanssa. Heinäkuun 14 p. nuo molemmat ministerit palasivat Pietariin ja kertoivat kabinetille onnellisesti ratkaisseensa Ukrainan kysymyksen. Hallituksen nimessä, mutta ilman sen valtuutusta, he olivat myöntäneet Ukrainalle radan vaatiman autonomian omine hallituksineen; omine sotajoukkoineen, omine raha-asioineen. Kadettiministerit kauhistuivat autonomialaissa luvattuja laajoja oikeuksia ja sen epäselvää sanamuotoa. Epäselvyydessä, vastasivat Tseretelli ja Tereshtshenko, piili myönnettyjen oikeuksien myöhempi supistaminen, se antoi mahdollisuuden toisin selittää autonomian kuin ukrainalaiset sen nyt ymmärsivät. Sosialistiset ministerit ja Nekrasov yhtyivät tähän käsitykseen. Heinäkuun 16 p. Ukrainan autonomia virallisesti julistettiin. Vastalauseena sitä vastaan kadettipuolue kutsui kabinetista pois ministerit Shingarjovin, Manuilovin, Stepanovin — hän oli Konovalovin sijaan tullut kauppa- ja teollisuusministeriksi —, Shahovskoin ja Nekrasovin. Viimemainittu ei kuitenkaan noudattanut kutsua, vaan luopui puolueestaan pysyäkseen ministerinä. Ruhtinas Lvov vaati Tshernovin heittämistä yli laidan, koska hänen agraariohjelmansa siveellisesti ja aineellisesti hävittäisi Venäjän ja synnyttäisi kansalaissodan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä sellaisen ministerin kanssa, joka itsepintaisesti kielsi talonpoikaiskapinain tosiasian, koska ne olivat ristiriidassa hänen uskonsa kanssa venäläisen talonpojan "tavattomaan valtakunnalliseen älyyn". Sosialistiset ministerit menivät Tshernovin puolelle, ja Lvov luopui toimestaan ministeripresidenttinä ja sisäministerinä 21 p. heinäkuuta. Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tuli Kerenski, jota porvarillisetkin puolueet pitivät ainoana voimakkaana miehenä, joka kykeni pelastamaan luhistuvaa valtakuntaa. Tarmokkaasti hän ryhtyi vastustamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Jyrkässä muodossa Helsingin senaatti oli kieltänyt Pietarin hallitukselta tämän pyytämän 350 miljoonan markan suuruisen lainan. Kenties, arveli kyynillisesti senaattori Tokoi 12 p. heinäkuuta, annettaisiin 100 miljoonaa markkaa hädässä-olevalle Venäjälle, mutta vastineeksi väliaikaisen hallituksen tuli tunnustaa Suomen itsenäisyys. Kun heti senjälkeen Lenin Pietarissa teki kapinansa, niin valtiopäivät Helsingissä hyväksyivät "valtalain", joka asiallisesti merkitsi maan täydellistä valtiollista riippumattomuutta. Pettyneinä Leninin tappion johdosta valtiopäivät 24 p. heinäkuuta lähettivät kaksi valtuutettua neuvostohallituksen puheille, pyytäen sen tunnustamista. Tsheidse tahallaan viivytteli vastausta, jonka antamisen hän jätti Kerenskille. Heinäkuun 31 p. ministeripresidentti antoi julistuksen suomalaista separatismia vastaan. Hän selitti siinä, että entisen Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan oikeudet eivät, niinkuin suomalaiset arvelivat, olleet siirtyneet Helsingissä olevalle senaatille ja valtiopäiville, vaan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ja tulevalle perustuslakia-säätävälle kokoukselle. Tämän nojalla hän määräsi valtiopäivät hajoitettaviksi ja uudet vaalit toimitettaviksi 1 p. lokakuuta. Antaakseen määräyksilleen pontta hän samaan aikaan lähetti Helsinkiin kasakoita ja panssariautoja. Helsingin senaatti ei ollut tietävinään manifestista, joka sen tuli julkaista, mutta keskeytti valtiopäivien istunnot, ettei antaisi kasakoille tilaisuutta sekautua asiaan. Pysyen passiivisessa vastarinnassaan suomalaiset odottivat Venäjän valtakunnan häviötä, joka heidän laskelmiensa mukaan pian oli tapahtuva.
Uuteen Kerenskin johtamaan hallitukseen kuului kolme sosiaalivallankumouksellista, kolme sosiaalidemokraattia, yksi kansansosialisti ja seitsemän porvarillista. Valtuutustansa se ei, niinkuin molemmat ensimmäiset kabinetit, saanut Rodsjankon johtamalta duuman komitealta, vaan neuvostohallitukselta, joka sen 6 p. elokuuta "vahvisti", varoittaen sitä epäkansanvaltaisista sivuhyppäyksistä. "Yleisen mielipiteen järjestämiseksi" Kerenski kutsui "valtakunnanneuvotteluun" Moskovaan entisiä duumaedustajia, kaikkien puolueiden ja sotajoukon edustajia sekä erityisten yhdyskuntien, yhdistysten ja neuvostojen valtuutettuja. Elokuun 25:nnestä 28 p:ään tuo 2,500 hengen suuruinen kokous piti istuntojaan Moskovan Suuressa teatterissa, jonka ympärille oli asetettu sotajoukkoja. Tykkejäkin Kerenski oli ajattanut kaduille, sillä erään bolshevistisen salaisen komitean toimesta Moskovan työväestö oli tehnyt vastalauselakon valtakunnanneuvottelua vastaan. Huoli valtakunnan tulevaisuudesta oli kaikkien puheiden pohjasävelenä. Monessakin kaivattiin voimakasta miestä, sotilasdiktatuuria Venäjän pelastamiseksi ja Saksan voittamiseksi. Mutta kuka oli oleva tuo sankari ja pelastaja? Oliko se Kaluczin voittaja, kenraali Kornilov, jolle hallitus 1 p. elokuuta on uskonut kaikkien Venäjän sotajoukkojen käskyvallan, vaiko Lutskin voittaja, kenraali Kaledin, jonka hallitus hänen taantumuksellisten mielipiteidensä tähden on vapauttanut armeijansa päällikkyydestä rintamalla, mutta jonka sitten kasakat olivat valinneet hetmanikseen. Oliko se Mustanmeren-laivaston mainehikas johtaja, amiraali Koltshak, jonka äskettäin hänen oma miehistönsä oli vanginnut hänen lippulaivassaan, vai oliko se Venäjän suurin puhuja, ministeripresidentti Kerenski, joka lopettajaispuheessaan valtakunnanneuvottelussa lausui kirouksensa alaisiksi kaikki ne, "jotka vaativat sodan pikaista lopettamista". Heillä on kaikilla kannattajansa, mutta kellään heistä ei ole todellista valtaa. Sitä on vain tatarilaisella Uljanovilla, joka pysyy piilossa eräässä Suomen maakylässä, odottaen sitä hetkeä, jolloin hän voisi uudestaan astua esiin ja — anastaa vallan. Julkisuus ei tiedä hänestä mitään, vaan arvelee hänen olevan Berliinissä tai Bernissä. Se ei aavista, että kaikki nuo jokapäiväiset pikkukapinat rintamalla, joista Kornilov valtakunnanneuvottelussa niin sydäntä-liikuttavasti valitti, upseerimurhat sekä työläis- ja sotamiesneuvostojen jatkuvat mellakat valtakunnan eri osissa olivat — hänen työtänsä.
* * * * *
Neljä päivää sen jälkeen kuin Moskovan valtakunnanneuvottelu oli päättynyt, ryhtyi kahdeksas saksalainen armeija kenraali Hutier'n johdossa hyökkäykseen, mursi venäläisen pohjoisrintaman alisen Väinäjoen kohdalla ja valloitti 3 p. syyskuuta Riian. Tämä uusi tappio, joka sotilaallisesti ei ollut puolustettavissa, sai ennen aikojaan puhkeamaan erään suunnitellun vastavallankumouksen Pietarin neuvostohallituksen kukistamiseksi. Ylin komentaja, kenraali Kornilov, keräsi kiireesti rintamalla kokoon muutamia rykmenttejä, jotka hän piti luotettavina, ja lähti niiden kanssa 8 p. syyskuuta Pietaria vastaan. Mahtipontisessa julistuksessa hän ilmoitti tahtovansa muodostaa kansallisen puolustuksen hallituksen, joka oli oleva takeena Saksan voittamisesta ja vievä Venäjän suurta, mahtavan ja vapaan kansan arvoista tulevaisuutta kohti. Hetmani Kaledin ja kenraali Denikin, etelärintaman ylipäällikkö, ilmoittivat julkisesti olevansa Kornilovin hankkeen kannattajia, salaisesti oli samalla kannalla myöskin Kerenski. Joka tapauksessa Kornilov oli varmasti vakautunut siitä, että ministeripresidentti oli hyväksynyt hänen suunnitelmansa. Onko Kerenski tällöin ovelan nurkka-advokaatin tavoin pitänyt salakähmäistä ja halpamielistä kaksoispeliä, josta häntä myöhemmin moitittiin, ei ole varmasti todettavissa. Joka tapauksessa hän siitä pitäen menetti laajojen piirien luottamuksen, jotka siihen saakka olivat hänessä nähneet sen miehen, joka voisi Venäjän pelastaa. Säikähtynyt neuvostohallitus kääntyi apua pyytäen vastustajiensa, bolshevikkien puoleen. Joka niiden johtajista vielä istui vankeudessa, vapautettiin. Trotski innostutti Pietarin työläisiä taisteluun vastavallankumousta vastaan ja vei heidät juoksuhautoihin kaupungin ulkopuolelle. Sosiaalivallankumouksellinen Savinkov, sotaministeri Kerenskin sotilaallinen neuvonantaja ja apulainen, varusti tilapäiset linnoitukset tykeillä ja revitytti Pietariin johtavien rautatieratojen kiskot. Kaupunkia kohti ratsastava kaukasialainen "villi divisioona" otettiin vastoin odotustaan vastaan tykkitulella. Samaan aikaan meni luotettavia bolshevikkikiihoittajia vastavallankumouksen hyökkääviä joukkoja vastaan. Trotskin univormuun-puettujen lähettien onnistui lyhyessä ajassa "selittää" rintamatovereilleen valtiollinen asema: Kornilov oli muka burshui, joka tahtoi ottaa talonpojilta maan ja vapauden pois ja maanomistajaupseerien johdossa edelleen lähettää heidät veriseen ja kokonaan tarkoituksettomaan sotaan. Sotajoukot luopuivat kenraalistaan, joka pakeni päämajaan Mohileviin, missä hänet 14 p. syyskuuta vangittiin. Sama kohtalo kohtasi Denikiniä ynnä muutamia muita kenraaleja, jotka olivat menneet Kornilovin puolelle. Vain Kaledin pysyi vapaana, koska kasakat kieltäytyivät häntä luovuttamasta.
Kädenkäänteessä bolshevikit näin olivat suoriutuneet vastavallankumouksen pelätystä hirviöstä ja vaativat voittajan oikeudella itselleen valtaa. Syyskuun 15 p. he Pietarin työläis- ja sotamiesneuvostossa asettivat valtiollisen ohjelmansa äänestyksen alaiseksi, ja tuhatpäinen joukko vaiensi hyväksymismylvinällään esimiehensä Tsheidsen kiertelevän puheen. Menshevistiset ja sosiaalivallankumoukselliset vallanpitäjät näkivät vallan luistavan käsistään. He eivät tietäneet sen parempaa keinoa kuin taaskin kerran kutsua "yhteiskunnalliset voimat" Pietariin uuteen puheturnaukseen, joka "kansanvaltaisen konferenssin" nimisenä lopullisesti "oli ratkaiseva kaikki kysymykset". Kerenski taas koetti viedä bolshevikeilta tuulen purjeista sillä, että hän yht'äkkiä 16 p. syyskuuta julisti tasavallan, jota Lenin jo kauan oli vaatinut ja vanha anarkisti ruhtinas Krapotkin Moskovan valtakunnanneuvottelussa 28 p. elokuuta oli ylistänyt vapauttavaksi teoksi. Valtiojärjestyksen lopullinen määrääminen oli oikeastaan pidätetty perustuslakia-säätävälle kokoukselle, jonka 30 p:ksi syyskuuta päätetty kokoutuminen teknillisten vaalivaikeuksien tähden oli lykätty vuoden loppuun. Samaan aikaan Kerenski — matkien Gambettan menettelyä vuodelta 1870 — nimitytti itsensä kaikkien armeijain ylikomentajaksi ja muodosti uuden kabinetin, neljännen saman vuoden maaliskuun 15 päivästä lukien, jossa oli melkein yksinomaan sosiaalivallankumouksellisia ja menshevikkejä. Yleisen mielipiteen tyynnyttämiseksi, joka tahtoi syntipukkia kantamaan vastuuta kärsityistä häpeällisistä tappioista, senaatti 25 p. syyskuuta tuomitsi entisen sotaministerin Suhomlinovin maanpetoksesta elinkautiseen pakkotyöhön. Todellista petosta oikeudenkäyntikuulustelut eivät olleet voineet todeta, mutta kylläkin paljastaa, että tsaarillinen hallitus oli tahtonut ja jo kauan valmistanut hyökkäyssotaa Saksaa vastaan. Pietarin Aleksanterin-teatterissa, joka ylhäältä alas asti oli koristettu punaisin lipuin, Tsheidse 27 p. syyskuuta avasi kansanvaltaisen konferenssin. Se oli kirjava kokous, jossa oli 1,500 mitä erilaisimpien yhdyskuntien edustajia. Mitä lukemattomissa kongresseissa sitten maaliskuun 15 päivän oli kyllästyttävän usein sanottu, toistettiin vielä kerran. Mutta niinkuin Moskovan valtakunnanneuvottelussa, niin nytkin valtioviisaus purkautui vain molemminpuolisiin syytöksiin. Sotilaallinen asema näytti vielä toivottomammalta kuin kuukautta ennen. Riika ja Jakobstadt olivat kukistuneet; ahdistavia huhuja Saksan laivaston suunnittelemasta iskusta lenteli läpi teatterin. Eräs Trotskin ehdotus, että sitten ennemmin heti ryhdyttäisiin rauhankeskusteluihin, hylättiin vähäisellä enemmistöllä. Vierasten kansojen edustajat ilmoittivat jyrkästi ja selvästi suostuvansa venäläisen liittotasavallan muodostamiseen vain sillä ehdolla, että heidän maansa saisivat täydellisen itsenäisyyden kaikissa sisällisissä kysymyksissä. Kadetit, menshevikit ja sosiaalivallankumoukselliset pitivät kuitenkin lujasti kiinni keskitetystä hallitustavasta. Eräs konferenssin valitsema komissioni koetti turhaan löytää vastausta siihen kysymykseen, oliko uudestaan muodostettava ministerikabinetti oleva puhtaasti sosialistinen, vai oliko siinä — niinkuin Kerenski tahtoi — suvaittava myöskin muutamia kadetteja. Vihdoin valittiin tuosta jättiläiskokouksesta 240 hengen suuruinen "kansanvaltainen neuvosto", jonka oli määrä selvittää tämä kysymys ja samalla muodostaa runko "esiparlamentiksi", joka oli kokoutuva kolmen viikon kuluttua ja lopullisesti löytävä keinon Venäjän pelastamiseksi. Ylpeillä sanoilla: "jokainen, joka ahdistaa vapaata Venäjän tasavaltaa, on tunteva vallankumouksellisen hallituksen koko voiman" Kerenski päätti nuo kuusipäiväiset puheturnajaiset. Hän muodosti sitten viidennen kabinetin ottamalla siihen myöskin kadetteja, ja "kansanvaltainen neuvosto" vahvisti sen.
Sillävälin sotajoukon ja valtion hajautuminen yhä jatkui, huolimatta kaikista puheista, päätöksistä ja pääkaupungista tulleista käskyistä. Sotamiehet karkoittivat armeijasta toistakymmentä tuhatta upseeria, ja monet niistä tapettiin. Laajan valtakunnan joka sopukassa piti istuntojaan työläis- ja sotamiesneuvosto, joka hallitsi itsevaltiaasti, pani toimeen kotietsintöjä ja vangitsemisia, antoi lakeja, tilasi elintarpeita ja arvoesineitä, kantoi veroja ja tästä "työstänsä" hyväksytti itselleen suuret palkat. Ja millaiset miehet ne pitivät suurinta ääntä näissä neuvostoissa? Rehellisten aatteenmiesten rinnalla, miesten, jotka taistelussa isänmaansa vapauttamisen puolesta olivat saaneet kovasti kärsiä Siperian vuorikaivoksissa, istui korkeassa raadissa ryöstömurhaajia ja varkaita, joille vallankumous oli avannut kuritushuoneiden portit, ja sangen suureksi osaksi kukistetun tsaarivallan kurjimpia kätyreitä, entisiä urkkijoita, santarmeja ja kiduttajia, jotka vielä vähää ennen salapoliisin tutkintokamarissa olivat kumipampuilla kiristäneet vangituilta tunnustuksia. Melkein joka sanomalehdessä oli kesällä 1917 paljastuksia noiden lukemattomien neuvostojen toimeenpanevien komiteain sen tai tämän jäsenen hämärästä entisyydestä. Mitä se auttoi, että heidän nimeensä julkisesti lyötiin poltinmerkki? He poistuivat siihenastisen hallitustoimintansa näyttämöltä, aloittaakseen sen uudestaan jossakin toisessa kaupungissa toisella nimellä ja väärällä passilla. Ja kaikki nämä työläis- ja sotamiesneuvostojen hämärät ainekset olivat bolshevistisia.
Muuan Venäjän paras tuntija, kirjailija Maksim Gorki, kirjoitti, edeltäpäin aavistaen kaiken tämän, lehdessään Novaja Zhisnj (Uusi elämä) 1 p. toukok. 1917, jolloin koko kansa vielä oli ilonhuumauksen vallassa saavutetusta vapaudesta ja odotti tulevaisuudelta ihmeitä: vanha hallitustapa on vuosikausien työllä kirkon ja virkamiesten avulla saattanut Venäjän kansan sivistyksellisessä, henkisessä ja siveellisessä suhteessa rappiolle. Sodan alkaessa monet sanoivat Venäjän tehtäväksi "vapauttaa Europpa väärän sivistyksen kahleista todellisen kulttuurin hengen avulla". Tämä todellisen kulttuurin henki näyttäytyi kuitenkin "yleisen tietämättömyyden, vastenmielisen itsekkyyden ja huolettoman laiskuuden löyhkäksi". Tämän perinnön itsevaltius on jättänyt meille jälkeensä. Älköön vain uskottako, että vallankumous on huuhtonut pois kaiken tämän. Kuluu vuosia, ennenkuin Venäjällä on ennättänyt kehittyä todellinen kulttuuri, eikä sitä luoda sanoilla, vaan tarmokkaalla työllä.
Lokakuun 20 p. avattu esiparlamentti oli sen kauhun vaikutuksen alaisena, minkä Saarenmaan valloitus pääkaupungissa oli synnyttänyt. Sitä ainoata sanaa, mikä olisi antanut arvovaltaa ja mahtia tälle kokoukselle, joka oli tullut toimeen ilman järjestettyä kansanvaalia, ja jonka muodosti 13 eri isovenäläisen puolueen sekä useiden kansallisten ryhmien yhteensä 555 edustajaa, — sanaa rauha ei lausuttu julki. Trotskin johtamat maksimalistit poistuivat, selvästi irti sanouduttuaan, esiparlamentista, jättäen muiden asiaksi tarkoituksettoman riidan sotatarkoitusten tarkistamisesta ja agraarikysymyksen parhaasta ratkaisutavasta ja tehtaiden johdosta työläisvaliokuntien avulla. Molemminpuolisiin ankariin syytöksiin tyhjeni lopulta puhujien intohimo. Samaan aikaan piti Moskovassa istuntojaan vasta-esiparlamentti nimellä "porvarillisten puolueiden konferenssi", jonka entinen duuman puhemies Rodsjanko oli kutsunut kokoon. Täällä vallitsi yksimielisyys Kerenskin hallituksen sekä Pietarin neuvoston tuomitsemisessa, mutta samalla tietoisuus kokouksen täydellisestä voimattomuudesta. Kenraali Russki, Pihkovan kavaltaja, kuvasi intohimoisessa puheessa armeijan kerran niin ihanan ja nyt voi kuinka surkean tilan ja puhkesi sitten sydämiä liikuttavaan itkuun.
Leninin aika oli tullut. Lokakuun lopussa hän taas ilmestyi julkisuuteen, henkivartion ympäröimänä, ja julisti, että vain kapina voi pelastaa Venäjän ja vallankumouksen. Kerenski oli muka kavaltaja, joka tahtoi antaa Pietarin saksalaisille. Trotski oli tullut Pietariin työläis- ja sotamiesneuvostojen toimeenpanevan komitean bolshevistisen enemmistön johtajaksi. Miljoonakaupungin koko järjestynyt työväestö sekä useimmat linnaväen rykmentit puolustivat nyt yhtenä miehenä bolshevismia. Ryöstönhimoisina odottivat ammattirikokselliset ja joukoittain pääkaupunkiin keräytyneet sotakarkulaiset kapinan merkkiä. Eräänlaisen sotaministeriön Lenin oli itselleen luonut "sotilaskomiteasta", joka oli muodostettu Pietarin useimpien sotajoukonosastojen edustajista. Vain kahteen rykmenttiin väliaikainen hallitus enää voi varmasti luottaa, mutta siitä huolimatta Lenin antoi sen toimia mielensä mukaan. Se toivoi näköjään kapinaa, jopa provosoi sitä, antaakseen sitten luotettavilla rintamajoukoilla bolshevismille tuhoavan iskun. Se oli vaarallista peliä, samantapaista kuin Protopopov vuoden alussa oli tsaarivallan onnettomuudeksi pitänyt.
Katarina II oli aikanaan entisen Smolnan luostarin rakennuksiin Nevan luona perustanut aatelisen naisluostarin sekä korkeamman tyttökoulun aatelistyttöjä varten. Tämän aateliskodin työläis- ja sotamiesneuvostot 16 p. elok. 1917 ottivat haltuunsa ja tekivät hallituspaikakseen. Sinne Lenin nyt asettaa päämajansa ja kutsuu sinne 6 p. marraskuuta työväenpataljoonansa sekä bolshevistiset rykmentit. Viiden kilometrin päässä siitä väliaikainen hallitus pitää istuntojaan komeassa Talvipalatsissa, jonka aikanaan keisarinna Elisabet oli rakennuttanut, ja kerää sinne ne harvat sotajoukonosastot, jotka asettuvat sen käytettäväksi: 300 kasakkaa, 700 sotakoululaista sekä muutamia satoja tyttöjä, jotka ovat muodostaneet naispataljoonan. Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, eversti Polkovnikov, komentaa tuota pientä joukkoa. Siitä huolimatta ministerit ovat rohkealla mielellä. Marssikäskyjä on sähköteitse lähetetty luotettaville rykmenteille. Kerenski pitää aamupäivällä marraskuun 6 p. viimeisen "loistavan" puheensa esiparlamentissa, luvaten polkea rikki bolshevismin lohikäärmeen pään. Palatessaan Talvipalatsiin hän tapaa ministerineuvoston kovin alla päin. Nuo 300 kasakkaa ovat kokouksen pidettyään lähteneet tiehensä, koska "he eivät tahdo ampua kansaa". Sen johdosta on Nevan rintama jäänyt puolustuksetta. Kerenski lohduttaa heitä sillä, että hän tuo apua. Silloin Mihailovskin sotilaskoulun junkkarit viisine tykkeineen lähtevät tiehensä. Koulun tirehtörin väärennetty käsky, jonka muuan bolshevikkikomissaari on tuonut, on houkutellut heidät pois. Paikalle rientävä eversti Polkovnikov pidättää sotakoululaisten jäännöksen ynnä kaksi tykkiä. Mutta lähteneet eivät enää pääse takaisin. Jo ovat väijyksissä olleet bolshevikit piirittäneet heidät, ja heitä uhataan käsigranaateilla. He antautuvat laukausta ampumatta. Kerenski näkee ikäänkuin salaman välähdyksessä aseman, astuu voimavaunuunsa ja kiitää muutamien englantilaisten upseerien turvallisessa seurassa rautatieasemalle. Masentuneena ministerineuvosto jatkaa neuvotteluaan Talvipalatsin malakiittisalissa. Sotakoululaisetkin pitävät, oppilaitosten mukaan järjestettyinä, neuvotteluja. Vain tytöt eivät pidä mitään neuvotteluja, vaan tekevät ahkerasti työtä, rakentaakseen katusulun palatsin pääportin eteen.
Hallituksen toimeton suhtautuminen asemaan rohkaisee bolshevikkeja, jotka ensin arkoina epäröivät. Marraskuun 7 päivän kuluessa he miehittävät sanomalehdentoimistoja, pankkeja, rautatieasemia, pääpostitalon, Marian-palatsin, josta esiparlamentti ajetaan hajalle, sekä Pietari-Paavalin linnoituksen ja ryöstelevät siinä sivussa yksityistaloissa. Iltapäivällä he alkavat pyssy- ja konekivääritulen Talvipalatsia vastaan. Nevan puolelta tunkeutuu meri- ja sotamiehiä sisään ja miehittää muutamia tuon laajan rakennuksen saleja. Ministerit neuvottelevat malakiittisalissa, panevat Polkovnikovin viralta ja nimittävät joka tunti uuden komentajan. Pojat ja tytöt ampuvat. Kello 8 illalla bolshevikit keskeyttävät tulen ja kehoittavat ministerejä antautumaan; muussa tapauksessa risteilijä Aurora ja Pietari-Paavalin linnoituksen patterit tulisivat pommittamaan palatsia. Myönnetään tunti ajatusaikaa. Pelästyneinä ministerit neuvottelevat ja päättävät antautua. Puolustajat ja puolustajattaret kutsutaan Pyöreään saliin. Konovalov puhuu hallituksen nimessä: "Me ministerit olemme valmiit viimeiseen veripisaraan saakka täyttämään velvollisuutemme isänmaata kohtaan. Mutta nuorisolta me emme saata vaatia tätä uhria. Me jätämme linnaväen vapaaseen valtaan antautua." Mutta yksimielisesti pojat ja tytöt huutavat: "Me emme antaudu!" Nyyhkyttäen ministerit palaavat takaisin malakiittisaliin, puolustajat ja puolustajattaret taas rientävät vaaranalaisille paikoilleen. Tasan kello 9 Aurora aloittaa tulen 15 sentimetrin tykeistään; granaatit lentävät liian korkealla, vain kaksi osuu rakennukseen, linnoituksen valleilta jyrisevät tykit ja vinkuvat shrapnelliluodit, kaupungin puolelta taas ratisevat konekiväärit, tappaen kaksi tyttöä ja haavoittaen muutamia koululaisia.[46] Nevan puolelta rakennukseen tunkeutuneet merisotamiehet miehittävät ylemmät kerrokset ja heittävät käsigranaatteja alas puolustajien päälle. Kello 2 aamulla viimeinen vastarinta raukeaa. Hallitus otetaan vangiksi ja viedään Pietari-Paavalin linnoitukseen entisten tsaarin ministerien joukkoon. Uusi bolshevikkihallitus, johdossa Lenin, Trotski, Apfelbaum ja Lunatsharski, ilmoitti kipinäsanomalla voitostaan kaikkiin suuntiin. Rintamajoukoille annetaan valittavaksi joko uusien vallanpitäjien tunnustammen tai nälkään nääntyminen keskeyttämällä elintarpeiden kuljetus. Tylsällä välinpitämättömyydellä laajan valtakunnan väestö vastaanottaa uuden esivallan sähköteitse lähetetyt käskyt. Monissa bolshevistisissa neuvostoissa vallitsee voitonriemu. Vain Moskovassa Lenin kohtaa aseellista vastarintaa. Mutta kaupunki on tulvillaan lippunsa luota karanneita sotamiehiä, jotka ovat linnaväkeen levittäneet bolshevismin henkeä. 56. jalkaväkirykmentti, joka pitää Kremliä miehitettynä, menee Leninin puolelle. Silloin eräs eversti Rjabtsev marraskuun 12 p. kokoaa upseereja ja sotakoululaisia ja valloittaa niiden kanssa tsaarien linnan. Sitten hän järjestää vastarinnan kaupungin keskustassa. Hänen taistelujoukkonsa on pieni, siihen liittyneet ylioppilaat mukaan lukien vain 4,000 miestä. Sillä on vain kaksi tykkiä ja vähän ampumavaroja. Turhaan Rjabtsev kehoittaa porvaristoa taisteluun. Se pysyttelee arkana syrjässä. Turhaan hän toivoo apua rintamalta. Sieltä ei tule väkeä. Suurena ylivoimana työläispataljoonat ja sotamiesjoukot vänrikki Sablinin johdossa hyökkäävät valkoisia vastaan. Pääkaduilla taistellaan viisi päivää, sivukaduilla ryöstetään. Lopulta täälläkin tykit ratkaisevat. Varpusvuorilta 15 tykkiä aloittaa tulensa Kremliä vastaan. Mutta bolshevikkisotamiehet eivät osaa maaliin upseereitta. He hakevat avukseen sotavankeina olevia tshekkiläisiä tähtäystykkimiehiä. Nämä murskaavat, taitavasti maaliinsa osaten, vanhan tsaarien linnan maalaukselliset tornit ja kultakupuisen kruunauskirkon, Venäjän valtakunnan menneen mahtavuuden ja suuruuden kunnianarvoiset todistajat.