KUVAUS MAASEUDULTA
Kirj.
Alli Nissinen
O. W. Backman, Kuopio, 1893.
Oli lauantai-ilta Heinäkuun loppupuolella. Tahvolan mäki oli kotiutunut etäisiltä niityiltä kotosalle maaseutua viettämään. Kaikki olivat erinomaisen iloisella ja kevyellä mielellä; olihan saatu hyvänlaisesti heiniä kokoon. Mutta omituisen juhlalliseksi muuttui vielä mieliala, kun tiedettiin, että taloon oli tullut vieraita aina Amerikasta asti.
Tahvo-isännän veli, Risto Kölli oli saapunut vanhaan kotitaloonsa pari päivää sitte. Hän oli ollut poissa kauan aikaa ja nähnyt matkoillaan monta eri maata ja kansaa. Olipa hän ansainnut rahojakin ja tuli nyt niiden kanssa kotimaahan takaisin.
Ijältään oli Risto viidenviidettä, ruumiiltaan vankka ja tukeva. Katseensa oli tyyni ja älykäs. Tukkaan ei ollut vielä harmaata ilmestynyt.
Tämä kaikki hänestä tiedettiin ja kerrottiin tarkalleen väen kesken.
Kehuttiinpa häntä vielä hyvin viisaaksi ja ymmärtäväiseksi mieheksi.
Kaikkien uteliaisuus oli kovin jännitettynä, kuin tiedettiin, että
Risto oli luvannut lauantai-iltana kertoa matkoistaan koko talonväelle.
Kun kaikki olivat saaneet tavanmukaisen lauantai-kylpynsä ja pukeutuneet puhtaisiin vaatteisiinsa, joudutti Kerttu-emäntä ruokaa pöytään. Ja tavallista nopeammin sitte syötiin.
Kesäinen ilta oli ihanimmallaan; hämärää tuskin huomasi. Nurmikkoisesta pihasta kohosi viehkeä tuoreen heinän lemu. Väki asettui istumaan mikä portaille, mikä nurmikolle portaiden eteen. Isäntä ja emäntä asettuivat vistin-penkille, rakkaan vieraansa läheisyyteen.
"No, aloitappas nyt!" sanoi Tahvo-isäntä hyväntahtoisella äänellään.
"Mielelläni, hyvä Tahvo", vastasi Risto. "Mutta anna anteeksi, jos eivät matkaini kokemukset ole teille juuri kaikin puolin mieluisia kuulla. Mutta katsos, se nyt on sillä tavoin tässä maailmassa että se, mikä on hyödyllistä ja opettavaista, ei aina ole hauskaa!"
"Sen tiedän hyvin, enkä hämmästy, jos meitä moititkin. Ymmärrän kyllä, että me täällä sydänmailla olemme monessa suhteessa hyvin takapajulla."
"Paljonhan olisi matkoistani kerrottavaa", alkoi Risto, "mutta tahdonpa nyt aluksi kertoa teille mitä matkoillani olen oppinut. Olen oppinut siellä kaksi asiaa: työtä tekemään ja säästämään. Ja ne asiat olen oppinut perinpohjin.
"Ja vaikka te nyt juuri olette tulleet kovasta viikon työstä, täytyy minun kuitenkin nuhdella teitä hitaudesta! Tosiaankin, arvelette te. Niin, tosiaan! Kun läksin kotimaastani ja tulin Ruotsiin, näin jo siellä vireämpää työn tekoa kuin meillä. Ja vielä vireämmin tehdään työtä muissa maissa. En liioittele, jos sanon, että ulkomailla tekee yksi mies kolmessa tunnissa saman työn, johon täällä menee viisi tuntia. Sen ajan, jonka nopeammalla työn teolla voittaa, voipi sitte käyttää tietojensa kartuttamiseen. Tieto on hyvä jokaiselle.
"Tiedän hyvin, että hitaus on suomalaisen luonteen ominaisuus. Mutta luonne ja tavat muodostuvat vähitellen olojen mukaan. Ei ole kovin kauan siitä, kun savupirtit olivat tavallisia Suomessamme. Eikä ole kauan siitäkään, kun Suomen talonpoika vietti melkein koko talven loikoen pirtin uunilla. Samoin kuin savupirtit ovat poistuneet uloslämpiävien pirttien tieltä, ja samoin kuin talvi-unien sijaan on tullut työ, (jospa hidaskin), samoin on kaikki työntekomme tuleva vireämmäksi, kun vaan tulemme huomaamaan, mikä hyöty meillä siitä on.
"Elkää luulko, että minun oli niin helppo muuttaa hidasta työtapaani, mutta pakko on hyvä opettaja. Kun isäntäni huomasivat miten hitaasti työskentelin, eivät he antaneet minulle enää päiväpalkkaa, vaan antoivat minun tehdä summatyötä. Tämän perästä sain tehdä lujasti työtä, ansaitakseni kunnollisen työpalkan, mutta vihdoin totuin siihen ja lopuksi ansaitsin puolentoista päivän palkan yhdessä päivässä.
"Tällaista summalaistyötä pitäisi meidän maanviljelijäimme ruveta enempi käyttämään. Silloin loppuisi tuo velttous ja hitaisuus, jota täällä yhä näkee. Varsinkin talvisaikaan, jolloin työt eivät ole niin kiireellisiä, on ajan tuhlaus oikein häpeällistä! Niin, jos asiat vielä lienevät sillä kannalla kuin täällä ollessani?"
"Eipä se paljo parempaakaan ole", vastasi Tahvo-isäntä, "ja kyllähän puheissasi on paljo tottakin, mutta laiskat lohduttavat itseään sanoen: ei Jumala ole kiirettä luonut."
"Elä suinkaan luule, hyvä Tahvo, että moitin vaan sinua ja sinun työväkeäsi", jatkoi Risto. "Minä puhun vaan ylipäänsä oloista täällä ja siellä ulkomailla. Tiedänhän esim. hyvin, että sinä et monien muiden isäntien tavoin anna väkesi olla miten ne tahtovat, esimerkiksi talvisaikaan. Jollet olisi ahkerasti ja pontevuudella työskennellyt, et olisi saanut taloasi näin hyvään kuntoon. Mutta löytyy paljo isäntiä, jotka lähettävät väkensä aamusilla työhön, eivätkä koko päivänä käy katsomassa, mitä ne toimittavat. Kuinka voi kukaan luulla, että työväki työskentelee hartaasti ja halulla, kun ei isäntä edes senvertaa huoli työstä, että katsoisi miten he ovat sen tehneet. Ja sellaiset isännät valittavat tavallisesti enimmin palvelijoittensa laiskuutta ja huolimattomuutta. Mutta miksi eivät he itse opeta väelleen ahkeruutta ja huolellisuutta?
"Emme me myöskään korjaa tallelle kaikkea, mikä voisi olla meille hyödyksi. Metsissä mätänee joka vuosi satojentuhansien markkojen arvosta marjoja ja sieniä. Näen tuolla Pekan naurusta, ettei hän sienistä pidä. Enkä minä tahdokaan, että keräisitte niitä itse syödäksenne. Mutta kerätkää niitä ja myökää ne sitte! — Lapset ja vanhat voivat aina sillä tavoin ansaita muutamia markkoja. Olen huomannut, että nyt on ruvettu viemään ulkomaalle marjoja, varsinkin puolukoita. Meidänkin maassamme on ruvettu valmistamaan marjaviinejä. Edistäkäämme mekin tavallamme näitä yrityksiä siten, että kokoamme marjoja ja myymme niitä. Alussa saamme tästä vaan vähän tuloja, mutta kun tarvis suurenee, voipi tästä tulla kansanlapsille sievä tulolähde. — Liian vähäinen yritteleväisyys ja liian suuri välinpitämättömyys ovat ehkä edistymisellemme suurempana haittana kuin meidän maamme ilman-ala ja huono maanlaatu.
"Nyt siirryn toiseen asiaan, jonka olen oppinut, nimittäin säästämiseen. Kun sanon, ettei kukaan Suomessa oikein ymmärrä miten tulee säästää, täytyy minun myöskin näyttää toteen sanani. En tahdo sillä sanoa, että meillä eletään ylellisesti. Sillä 'hyvät tukki-ajat', jolloin tosiaankin muutamin paikoin maassamme elettiin ylellisesti, ovat olleet ja menneet, ja kansa on oppinut niistä pitämään rahojaan tarkasti. Mutta kansamme elää vieläkin huoletointa elämää.
"Luuletteko, että minun asiani ulkomailla olisivat niin hyvin menestyneet, jollen minä olisi säästänyt älyllä. Olihan aikoja, jolloin en saanut tehdä työtä, jolloin minun täytyi matkustaa paikasta toiseen, saadakseni uutta ansiota.
"Jos olisin, niinkuin täällä on tapana, tuhlannut kaikki ansioni, niin olisin työttöminä aikoina saanut nähdä nälkää. Kokemuksesta opin vihdoin menettelemään seuraavalla tavalla: Minä laskin miten paljon voin puolessa vuodessa ansatta. Sitte tein arviolaskun niistä menoista, joita minulla välttämättömästi tuli olemaan saman ajan kuluessa. Samaan laskuun otin myös joltisenkin summan aavistamattomia menoja varten. Tulojeni ja menojen välille jäävän voiton voin puolen vuoden lopulla panna säästöön. Elkää luulko, että käytin säästöjäni entisen palvelustytön tavoin, joka päätti vuotuisesti säästää itselleen villaisen puvun. Kun hän oli palvellut 30 vuotta, oli hänellä 30 villaista pukua, mutta mitä teki hän niillä? Ei mitään. Päinvastoin oli hänellä vaan vaivaa ja kustannuksia niiden tähden. Paljo oli vaivaa niitä koilta suojellessa, ja kun piti muuttaa yhdestä palveluspaikasta toiseen, täytyi hänen maksaa hevosesta, joka ne kuljetti, sillä ei isäntä tahtonut kahta hevosta ilmaiseksi kyytiin antaa. Ja tuo palvelustyttö oli kaikkien mielestä rikas ja säästäväinen.
"Kerron teille toiste miten minä säästöni käytin. Tällä kertaa tahdon vieläkin mieleenne painaa, että on aivan välttämätöntä laskea tarkalleen tulonsa ja sen mukaan asettaa menonsa. Meidän maassamme on sekä ylhäisten että alhaisten seassa tapana elää luokittain, eikä suinkaan taloudellisen asemansa ja sisääntulojensa mukaan. Minun täytyy elää samalla tavalla kuin sen ja sen, joka on samallaisessa asemassa arvonsa suhteen kuin minäkin. Tämä on hullua. Tuolla toisella on ehkä palkkansa lisäksi perityn omaisuuden korkoja tulojensa joukossa. Taikka elää hän kevytmielisesti yli tulojensa. Kumpaisessakaan tapauksessa ei hänen esimerkkiään sovi seurata.
"Puhuin palvelustytön säästäväisyydestä. Elkää luulko isäntiä ja emäntiä viisaammiksi! Jos Kerttu antaa minun tutkia vaate-aittaansa ja luhtiansa, niin uskon varmaan näkeväni suuria kasoja höyhenpatjoja, tyynyjä, vaippoja, nahkasia y.m. Mihin niitä kaikkia tarvitset? Olet säästänyt lapsiasi varten. Niin tosin, mutta se pääoma, joka niihin on kiinnitetty, on korotonta. Mutta jos olisit myynyt tavarat valmiiksi saatuasi ja pannut rahat pankkiin, niin olisi rahat kasvaneet suuremman arvoisiksi, kuin mitä nämä tavarat ovat silloin kuin lapsesi niitä tarvitsevat. Ja toiseksi olisi niistä sillä ajalla ollut muille ihmisille hyötyä ja koko maalle jotain siunausta.
"Harvoja taloja on maassamme, joissa ei emäntä olisi elinajallaan 'säästänyt' lisätäkseen talon rikkautta vaatteilla, patjoilla, vaipoilla ja kaikenlaisilla talouskaluilla. Isäntä jälleen 'säästää' ostaakseen hopeakaluja, kauniita hevoiskapineita y.m. sellaista. Molemmat he säästävät, mutta säästävät ajattelemattomasti. He menettelevät vielä typerämmin kuin ne, jotka pistävät puhdasta rahaa vanhaan sukkaan ja kätkevät sen kirstun pohjalle. Sillä puhdas raha ei ainakaan kadota arvoansa, niinkuin talouskapineet tekevät.
"Tahdonpa nyt numeroilla näyttää teille, mitä sekä palvelustyttö että isäntäväki ovat sellaisella säästämistavallaan kadottaneet. Otaksun, että jokainen palvelustytön puvuista on maksanut 20 markkaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua oli niiden arvo siis 600 markkaa. Mutta tästä täytyy vähän vähentää, sillä vaatteet vanhenevat vuosien kuluessa. Otaksukaamme tämä vahinko 10 prosentiksi. Siis oli hänellä 30 vuoden kuluttua ainoastaan 540 markan omaisuus. Mutta jos hän olisi vuotuisesti pannut nämä rahansa säästöön ja saanut 4 % korkoa korolle, olisi hänellä ollut noin 1,100 markan pääoma. Siis oli hän säästämistavallaan tullut 560 markkaa köyhemmäksi, kuin mitä hän olisi ollut, jos hän olisi säästänyt ymmärtäväisesti.
"Ja mitä on isäntäväki hävittänyt säästämisellään? Otaksun, että emäntä on valmistaessaan patjoja, vaippoja y.m., joita hän ei jokapäiväisessä elämässään tarvitse, käyttänyt aineksiin ja työvoimaan noin 100 markkaa vuodessa. Jätän pois luvusta koko sen voiton, jonka hän olisi voinut saada, jos hän olisi myynyt nämä tavarat heti kun ne valmistuivat. — Lisäksi otaksun, että isäntä on käyttänyt ostoksiinsa 50 markkaa vuodessa. Tämä tekee siis yhteensä 150 markkaa vuodessa. Otaksun vielä, että he täten ovat säästäneet 20 vuoden ajan. He ovat siis täten keränneet talouskapineita 1,000 markan arvosta, joitten kapineitten arvo on kuitenkin ajan pitkään alentunut, otaksukaamme noin 300 markalla; siis on heidän säästönsä 2,700 markkaa.
"Mutta jos he olisivat panneet rahansa pankkiin ja saaneet 4 % korkoa korolle, olisi heidän säästönsä ollut 4,450 markkaa.
"Huomaatte siis, ettei meidän tule ainoastaan säästää, vaan myöskin tehdä säästömme hedelmääkantavaksi.
"Rahoilla voin aina saada edellä mainittuja talouskaluja, jos niitä tarvitsen, mutta varmaa ei ole saanko aina rahoja noilla talouskapineilla, jos sattuisin rahoja tarvitsemaan. Sillä aina kun rahoista on puute, vähenee muun tavaran arvo ja rahan arvo kasvaa. Ja myydessäni tavarani sellaisena aikana tulen vahinkoon, jos minun nimittäin täytyy turvautua niihin säästöihin, joita olen vuosien kuluessa tehnyt, kooten itselleni paljon kalliita talouskaluja.
"Olen koko ajan otaksunut, että kaikki tahtovat säästää ja todellakin säästävät. Mutta kuinka moni sitte tosiaankin säästää? Niitä ei totta totisesti ole monta. En voi sanoa kenen vika on, mutta tahdon kuitenkin tuoda esille muutamia ajateltavia asioita. Sanoin äsken, kun puhuin työnteosta, että isännän on näytettävä hyvää esimerkkiä väellensä. Samoin tulee isännän olla väelleen hyvänä esimerkkinä säästäväisyyden suhteen.
"Miten paljon onkaan sellaisia taloja, joissa epäjärjestys ja siivottomuus vallitsee, ja melkein kaikissa näissä taloissa on syy siivottomuuteen talonväessä. Emäntä taikka isäntä on huolimatoin, eipä välitä kodistaan, vaan antaa palvelijoiden tehdä miten ne tahtovat. Ja kun palvelijat sen huomaavat, niin ei ole ihme jos rupeavat talon tavaroiden kanssa huolimattomasti menettelemään. Monissakin taloissa, joissa nyt köyhyys ja puute vallitsee, voisi varallisuus olla paljon parempi, jos isäntäväki olisi säästäväisempää ja ajattelevampaa talouttaan hoitaessa. Ja tällaisten talojen palvelijatkin ovat köyhempiä kuin hyvin hoidettujen talojen, vaikkakin heillä on samanlaiset palkat. Miksikä niin? Siksi etteivät he ole saaneet isäntäväeltään hyvää esimerkkiä, eivätkä oppineet kunnolla omaisuuttaan hoitamaan.
"Ette voi uskoa kuinka suuri on esimerkin voima? Tahdonpa kertoa teille pienen jutun Amerikasta. Olin palveluksessa erään tilanomistajan luona Michiganin valtiossa. Eräänä päivänä tuli sinne muuan nuori pohjalainen, Mikko Mikonpoika Laihialta. Hän oli luonteeltaan kiivas, kuten pohjalaiset ainakin, ja tilaisuuden sattuessa varsin kärkäs väkeviä juomia nauttimaan. Senvuoksi oli hän tällä, yhden vuoden Amerikassa olo ajallaan, joutunut monenlaisiin rettelöihin. Säästää ei hän ollut mitään voinut ja oli siis aivan köyhä. Isäntäni, joka oli kveekari, otti hänen palvelukseensa koetteeksi. Mikko oli kunnon työmies, mutta hänellä oli pahat tapansa. Muunmuassa noitui hän kerran uskonnollisen isäntäni läsnäollessa. 'Älä noidu', sanoi isäntä, 'ei se sillä parane. Minä en noidu milloinkaan.' — 'Ettekö te noidu milloinkaan', huudahti Mikko ihmeissään, sillä hän ei vielä tietänyt kveekarin uskonnosta. Mikko näytti pitkän aikaa arvelevalta. Isäntä koetti vähitellen taivutella häntä pois pahoista tavoistaan kveekarien lempeällä, ihmisystävällisellä tavalla. Mikko muuttui. Kun erosin hänestä kolmen kuukauden kuluttua, oli hän aivan toinen mies, kuin tullessaan. Hän eli sovinnossa ympäristönsä kanssa, oli jättänyt juonnin pois ja tullut säästäväiseksi.
"Kun heitin hänelle hyvästiä, sanoi hän: 'Jumala ties, mitä minusta olisikaan tullut, jollen olisi tänne saapunut. Olen oppinut niin paljon hyvältä isännältämme. Jään vielä kauaksi aikaa tänne, sen uskon.'
"Ystävällinen sana, hyvä kehoitus ja, ennen kaikkea, isäntäväen hyvä esimerkki vaikuttaa palvelusväkeen epäilemättä parhaimmalla tavalla. 'Siksi mieheksi tulee, mitä miestä palvelee', sanoo suomalainen sananlasku.
"No, tällä kerralla olen ehkä puhunut tarpeeksi! Ja koska huomenna on sunnuntai ja kaikki väki kotosalla, tahdon silloin jälkeen puolisen teille kertoa, millä tavoin minä olen säästänyt ja millä tavoin teen säästöni hedelmääkantaviksi."
* * * * *
Kirkkaana oli taivas sunnuntai aamuna. Suurin osa Tahvolan väestä riensi juhlapuvuissaan lähellä olevaan kirkkoon. Ja sieltä takaisin tultua ja päivällisen syötyä, alettiin taaskin odottaa luvattua kertomusta säästämisestä.
Isäntä ensimmäiseksi muistutti vierastaan eilisestä lupauksesta, sanoipa vielä, että naapurin Mattikin oli kirkolla luvannut tulla tänne Riston kertomusta kuulemaan.
Väki oli jo asettunut samoille tienoille kuin eilenkin, porstuan portaiden edustalle. Samassa tuli Yrjölän Mattikin. Hän tervehti isäntäväkeä ja kääntyi sitte Ristoon, sanoen: "herran rauhaa matkamiehelle!"
Kun oli sitte kuulumiset kyselty, tultiin puhumaan Riston matkoista.
"Niin, sinä tuota lienet jotakin nähnyt ja tietänet kertoakin yhtä ja toista, joka olisi sekä hupaista että hyödyllistä meillekin tietää", arveli Matti kääntyen taata Ristoon.
"Onhan sitä matkoillaan jotain nähnytkin ja oppinutkin yhtä ja toista. Olen juuri luvannut tässä kertoa kotijoukoille jotain hyödyllistä, mitä olen matkoillani oppinut. Jos haluat kuulla kertomustani, niin pysähdy tänne seuraamme hetkeksi ja istu tähän vierelleni."
Mattia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Mielihyvällä istahti hän entisen lapsuuden toverin vierelle. Ja kun muut puheet olivat vaijenneet, aloitti Risto kertomuksensa.
"Eilen kertoilin täällä säästäväisyyden eduista ja hyödyistä, sekä siitä miten tulee säästää älyllä. Tänään tahdon kertoa teille, mitä olen oppinut koettaessani tehdä säästöni hedelmääkantaviksi.
"Muistat kai sinä Tahvo, että kun kaksikymmentä vuotta takaperin meidän sisaruksien välillä tehtiin perinnön jako, tuli minun osakseni 5,000 markkaa, joilla sinä irroitit minut tämän maatilan hallinnosta. Tuo 5,000 markkaa oli siis koko omaisuuteni. Silloin päätin matkustaa vieraille maille, voidakseni vähemmässä ajassa ansaita enempi rahaa, ja sitte ostaa itselleni oma maa.
"Mutta mielestäni en tarvinnut enkä saanut käyttää kaikkia niitä rahoja, jotka silloin omistin. Senvuoksi päätin kääntyä jonkun puoleen, saadakseni viisaan neuvon. Ensiksi puhuttelin seurakuntamme kirkkoherraa. Hän neuvoi minua panemaan ne rahat, joita en tarvitsisi, pitäjään säästöpankkiin. Mutta koska en olisi siellä saanut niin suurta korkoa rahoilleni kuin olin ajatellut, jätin sen asian sikseen. Kun sitte matkustaessani tulin pääkaupunkiin, menin siellä erääseen raha-asioiden kanssa toimivaan konttooriin ja kysyin neuvoa. Tapasin konttoorissa erään ystävällisen herrasmiehen, joka ensin kyseli tarkkaan minun elämisistäni. Hän oli ensin minun mielestäni hyvin kummallinen kysymyksissään. Sitte hän kysyi olinko naimisissa tai ajattelinko mennä naimisiin, tahi oliko minulla ketään maailmassa, josta välitin ja jolle tahtoisin jättää rahoja kuolemani jälkeen. En ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, ja rupesin epäilemään hänen liian lähenteleviä kysymyksiään. Hän huomasi sen ja sanoi: 'Älkää luulko että kysyn tätä sulasta uteliaisuudesta, vaan ainoastaan voidakseni antaa teille parhaimman neuvon. Huomaan ettei teillä ole nykyään ketään, josta erityisesti välittäisitte. Mutta te ette myöskään tiedä, jos satutte sellaisen saamaan; suoraan sanoen, te uskotte vielä tulevanne naimisiin. No niin, ottakaamme tämä huomioon päättäessämme, mitä teidän tulee tehdä. Katsokaa, minä annan teille sen neuvon, että vakuutatte henkenne, kuitenkin sillä tavoin, että itse saatte pääoman täyttäessänne määrätyn ikävuoden, mutta että sama pääoma maksetaan heti teidän kuoltuanne teidän oikeudenomistajallenne, jos te kuolisitte ennen määräpäivää. Mutta jos te ainoastansa tahtoisitte huolehtia itsestänne ja omasta toimeentulostanne vanhoilla päivillänne, jolloin olette kadottanut työkykynne, olisi elinkorko teille kaikista paras. Ja jos taaskin tahtoisitte huolehtia ainoastaan jälkeenjäävien läheisten sukulaisten, esim. vaimon ja lapsien toimeentuloa teidän kuolemanne jälkeen, niin olisi tavallinen henkivakuutus, jossa pääoma maksetaan ulos teidän kuoltuanne, parhaiten paikoillansa. Tahdon nyt numeroilla näyttää ja selittää teille nämä kolme vakuutustapaa.
"'Otaksukaamme, että käytätte 3,000 markkaa rahoistanne säästäen ne tulevaisuuden varalle. Jos nyt haluaisitte huolehtia vaan omasta tulevaisuudestanne, niin ehdottaisin teitä ottamaan elinkoron, joka maksettaisiin teille vuotuisesti täytettyänne 55 vuotta. Te olette nyt 25 vuoden vanha. Siis saisitte silloin nostaa jokaisena neljännes-vuotena 308 markkaa 98 penniä eli yhteensä vuodessa aina 1,235 markkaa 92 penniä. Tämän mukaan tulee siis rahoillenne, jotka nyt panette säästöön, silloin enempi kuin 40 prosenttia korkoa. Kuinka tämä on mahdollista? Siten että yhtiö, joka tämän edun myöntää, saa pitää ne rahat, jotka te yhtiölle maksatte, siinä tapauksessa jos te kuolette ennenkun olette täyttänyt 55 vuotta. Yhtiö ikäänkuin antaa niille, jotka jäävät eloon, sellaisten kuolleitten vakuutettujen perinnön, joilla ei ollut ketään, jolle olisivat tahtoneet perintöä jättää. — Paremmalla tavoin ette voi koskaan rahojanne tallentaa, jos ajattelette ainoastaan omaa itseänne ja jos ei teillä ole ketään, jonka toimeentulosta tarvitsette huolehtia.
"'Jos jälleen tahtoisitte turvata läheisten sukulaistenne tulevaisuutta, siinä tapauksessa että itse sattuisitte kuolemaan parhaassa miehuutenne iässä, ennenkuin olisitte ehtinyt säästää niin paljon, että he hyvin toimeen tulisivat, olisi henkivakuutus parhain talletus-keino. Jos te nyt yhdellä kertaa maksaisitte 3,247 markkaa, maksaisi yhtiö heti teidän kuoltuanne kymmenentuhatta markkaa. Tällä summalla voisivat perillisenne alkaa jotain elinkeinoa. Kymmenentuhatta markkaa on meidän Suomessamme paljo rahaa.
"'Koska ette kuitenkaan vielä näy olevan oikein selvillä tulevaisuudestanne, neuvon teitä ottamaan sellaisen henkivakuutuksen, että itse täytettyänne 60 vuotta saatte ulos pääoman, jos vielä silloin elätte. Mutta jos kuolette aikaisemmin, maksetaan vakuutus-summa teidän kuoltuanne teidän perillisillenne. Jos siis nyt yhdellä kertaa maksatte 3,141 markkaa 60 penniä, niin saatte elettyänne 60 vuotiseksi, nostaa 8,000 markkaa; mutta jos kuolette ennemmin, maksetaan koko summa 8,000 markkaa teidän perillisillenne.'
"Näin puhui ystävällinen herra minulle. Rupesin huomaamaan, että hänen neuvonsa oli rehellinen ja hyvä. Mutta en voinut kuitenkaan hetipaikalla päättää asiaa, vaan pyysin ajatusaikaa, saadakseni tarkoin punnita hänen ehdoituksiaan. Silloin antoi hän minulle pari pientä kirjaa, jotka hän käski minun lukea. Otin kirjat ja menin majatalooni ajattelemaan asiata.
"Varsinkin oli minua miellyttänyt tuon herran puheessa se kohta, joka koski elinkorkoa. Tosin se seikka, että yhtiö saisi pitää rahani jos kuolisin, tuntui ensin oudolta. Mutta kun mietin asiaa joka puolelta, ei se ollutkaan niin hullua. Minä olin yksinäinen, naimisiin en ajatellut aivan pian mennä, olin juuri ulkomaille lähdössä, enkä tiennyt miten minulle siellä kävisi. Voisihan olla mahdollista, että vanhaksi tultuani olisin aivan köyhä mies. Vihdoin päätin ottaa elinkoron. En kuitenkaan ottanut niin suurta elinkorkoa kuin tuo herra oli ehdoittanut, vaan ainoastaan sellaisen, josta minun piti maksaa 1,500 markkaa. Sitte päätin ottaa sellaisen vakuutuksen, josta itse saisin pääoman elettyäni 60 vuotiseksi. Maksoin sitä varten 1,570 markkaa 80 penniä, ja sain 4,000 markan vakuutuksen. Nyt voin huolettomasti matkustaa. Minulla oli nyt matkarahaksi 1,500 markkaa, ja sitäpaitsi tiesin ettei minun tarvinnut huolehtia toimeentulostani 55 ikävuodestani eteenpäin, ja vielä lisäksi voin jättää jälkeeni 4,000 markan pääoman, jos sattuisin aikaisemmin kuolemaan. Tämä pääoma oli melkein yhtä suuri kuin se summa, jonka olin saanut periä vanhemmiltani. Kuitenkin täytyi minun, ennenkuin kaikki oli selvillä, käydä lääkärin tutkittavana. Lääkäri huomasi minut terveeksi ja minä sain vakuutuksen, jota olin anonut. Henkivakuutuksesta ja elinkorosta tuli minun yhteensä maksaa 3,070 markkaa 80 penniä. Niillä rahoilla olin nyt hankkinut itselleni:
"1:ksi 617 markan 96 pennin suuruisen elinkoron, joka oli maksettava minulle vuotuisesti täytettyäni 55 vuotta. Sekä:
"2:ksi 4,000 markan suuruisen henkivakuutuksen, joka oli maksettava minulle täytettyäni 60 vuotta, tahi perillisilleni minun kuoltuani.
"En ole koskaan tarvinnut katua tätä päätöstäni. Olen aina ollut aivan tyyni vanhojen päivieni suhteen. Senvuoksi olen rohjennut ryhtyä moniin yrityksiin, joihin en muutoin olisi uskaltanut osaa ottaa. Eihän uusien yritysten menestyminen ole aina niin varma. Mutta minä olen aina saanut olla tyyni ja rauhallinen.
"Eikä tässä vielä kylläksi! Kun nyt olen palannut kotimaahani ja aijoin asettua tänne loppu-iäkseni, tulen vielä vakuuttamaan henkeni yhden kerran. Luulen nimittäin, että kenties tulen menemään naimisiin, koska en vielä ole niin perin vanha, ja silloin on minun velvollisuuteni henkivakuutuksen kautta hankkia perillisilleni varma toimeentulo, sillä voisihan olla mahdollista, ettei muu jälkeenjättämäni omaisuus kuolemani jälkeen olisi niin hyvässä arvossa, että perilliseni voisivat sillä toimeen tulla."
"No, mutta jos aijot ostaa talon", keskeytti Tahvo, jota tämä puhe huvin vilkastutti, "niin onhan perheelläsi siitä varma toimeentulo. Minun mielestäni on paljo viisaampaa panna rahansa maahan, kuin antautua sellaisiin herrojen vehkeisiin. Pitäisi aina olla hyvin varovainen tuollaisten uusien, tuntemattomien asioiden suhteen, joilla vaan koetetaan talonpoikia pettää."
"Mutta, hyvä Tahvo, etköhän nyt mene liian pitkälle epäilyssäsi. Ei suinkaan sinulla ole mitään syytä valittaa herrojen petollisuutta. Paljonhan sinulla on esimerkiksi ollut hyötyä meijeristäsi, ja sekin on yksi herrojen keksintöjä. Puimakone, jota olet herraskartanosta lainannut, ja joka on ollut niin käytännöllinen mielestäsi, on myöskin 'herrojen vehkeitä'."
"Niin, niin … mutta…"
"Älä sano mutta! Me talonpojat emme saa katsoa sellaisella epäluulolla kaikkea, mitä herrat ovat keksineet. Ja kuinka voisi maailma mennä eteenpäin, jolleivät muutamat työskentelisi ajatuksella, keksien parannuksia, joilla voidaan turhaa työtä poistaa, tahi moninverroin lisätä ihmisten työntuotteliaisuutta. Kuinka paljo aikaa ja rahaa sen kautta säästetään? Ja ei suinkaan sillä tahdota talonpoikia pettää?"
"No, no Risto, ei nyt sentään niin pitkälle mennä. Kyllä nuo laitokset, joita mainitsit, ovat hyviä, mutta minä tarkoitin etupäässä rahoja-hoitavia laitoksia. Onhan meillä pankkia…"
"Mutta kukas on pankit keksinyt?" keskeytti vilkkaasti Risto. "Ja jos kerran pankit hyväksytään, jotka myöskin ovat herrain keksintöä, miksi ei sitte henkivakuutusta? Ovathan samat herrat voineet keksiä pankki-keksintönsä jälkeen jotain niin edullista kuin henkivakuutus on! Ja koska henkivakuutus on jo elänyt näin kauan ja osoittanut niin hyviä tuloksia, on se kyllä vielä voittava alaa ja saava itsepäisimmätkin vastustajat puolelleen. Ja miksikä sinä, Tahvo, vastustat henkivakuutusta? Pane pois ennakkoluulot! Tiedän jo edeltäpäin mitä verukkeita tulet tekemään."
"Olispa soma kuulla", sanoi Tahvo myhähtäen.
"Ensiksikin sanot: Kyllä minä jätän tarpeeksi omaisuutta perillisilleni. Taloni on velatoin ja siinä on kylliksi. Ja kyllähän asia voi siltä näyttääkin. Mutta katsos, eihän 'varovaisuus vahingoita' eikä 'lisä luotansa lykkää!' Sinulla on nyt neljä lasta ja saat kenties vielä viidennen. Vanhin poikasi Juho rupeaa varmaankin tämän talon isännäksi ja lunastaa toiset osat sisaruksilta. Tietysti koetetaan tilan hinta panna niin alhaiseksi kuin mahdollista. Talo on ainakin 40,000 markan arvoinen, näin meidän kesken. Mutta en minä usko, että nuoremmat sisarukset saavat enempi kuin minäkään aikoinani, siis 5,000 markkaa.
"Juholla on siis taloutta alkaessaan velkaa 20,000 markkaa, ja onhan siinä kylliksi. Ja sen lisäksi jäävät vielä nuorimmat sisaret kotiin vähille osille.
"Sinä jätät mielestäsi kylliksi omaisuutta jälkeesi, mutta sinä et ole tullut ajatelleeksi, että omaisuutesi voisi arvoltaan alentua kuoltuasi. Voithan esimerkiksi kuolla sellaisena aikana, jolloin maassa on nälänhätä ja köyhyys, jolloin maitten arvo on mitätöin, ja jolloin omaistesi on vaikea suorittaa niitä maksuja, joita sinä jätät jälkeesi. Lyhyesti: sinun perillisilläsi on kyllä maata ja tavaraa, mutta heillä ei ole rahaa, jota tarvitsisivat, ja he eivät voi rahaa mistään saada. Silloin olisi sinun henkivakuutuksesi heille suureksi siunaukseksi. Aina kuin perheenisä kuolee, tarvitaan rahoja. Aina on hän jättänyt jälkeensä jonkunlaisia raha-asioita, jotka silloin täytyy selvitellä. Senvuoksi täytyy ymmärtäväisen perheenisän punnita tarkoin, millä tavoin hän perheensä onnea voisi valvoa."
"Kyllähän se niin voisi olla, mutta kun on jo elänyt näin vanhaksi, niin…"
"Sen arvasin", keskeytti taas Risto, "mutta ethän tuota nyt vielä niin rutivanha ole! Sinä olet nyt 47 vuotta, siis parhaassa iässä. Kun tulin kotiin ulkomailta ja kuljin Helsingin kautta, pistäysin uuden henkivakuutusyhtiö Suomen talossa ja sain sieltä konttoorista neuvokirjoja eli prospekteja. Voimme siis heti katsoa mitä sinun tulee maksaa. Sinun tulisi maksaa kahdenkymmenen vuoden ajalla 462 markkaa vuodessa 10,000 markan vakuutuksesta, joka maksettaisiin heti sinun kuoltuasi, vaikka kuolisit heti ensimmäisen kerran maksettuasi. Ja vaikka eläisit miten kauan, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi maksaa vakuutusmaksuasi kauemmin kuin 20 vuotta."
Tahvo kävi mietteisinsä, ja kaikki olivat hetkisen aikaa äänettöminä.
"Täällä kävi tässä tuonnoin eräs matkustavainen herrasmies", keskeytti Matti äänettömyyden, "joka puhui minulle eräästä toisesta vakuutusyhtiöstä ja kehoitti minua vakuuttamaan henkeni siinä. Mutta minä rupesin epäilemään koko asian hyödyllisyyttä, kun hän moitti, minkä ennätti, muita yhtiöitä. Varsinkin Suomi-yhtiötä sanoi hän pahanpäiväiseksi laitokseksi, hänen yhtiönsä rinnalla. Ajattelin silloin, että eikö liene koko henkivakuutus vaan sulaa peijausta, kuin toisen yhtiön asiamies noin toista parjaa."
"Sellainen on tosiaankin hyvin ikävää, ja sillä tavoin turmelevat ajattelemattomat koko henkivakuutus-asiaa", sanoi Risto. "Kun minä ensikerran vakuutin henkeni, täytyi minun tehdä se eräässä ruotsalaisessa yhtiössä, sillä silloin ei vielä ollut suomalaisia yhtiöitä olemassa. Mutta nyt en enää menisi ulkomaiseen yhtiöön. Meillä on nyt jo kaksi kotimaista yhtiötä ja siinä on kylliksi meidän pienelle maallemme. Emme suinkaan voi kokonaan vapautua ulkomaisista yhtiöistä, mutta meidän tulee kuitenkin kaikkien koettaa niin paljo kuin mahdollista edistää ja tukea kotimaisten yhtiöitten vaurastumista. Meidän tulee muistaa, että rahat, jotka vakuutettu maksaa elinajallaan ulkomaisiin yhtiöihin, vaeltavat muihin maihin ja pannaan siellä korolle. Sillä tavoin hyödyttävät ne usein ulkomaata 30 tai 40 vuoden ajan. Niin köyhän maan kuin meidän maamme ei pitäisi antaa markkaakaan ulkomaalle. Tällaisessa asiassa ei yksityinen saa ajatella: no, maksamani summa ei ole suuri, onhan vaan 100 markkaa vuodessa. Voipihan olla mahdollista, että tuhat yksityistä ajattelee samalla tavoin, ja kun he jokainen maksavat 100 markkaa, tulee siitä jo satatuhatta markkaa vuodessa, ja kymmenessä vuodessa tulee siitä yksi miljoona, puhumattakaan koroista. Tässä, jos missään, tulisi kaikkien olla yksimieliset isänmaan etua valvoessa."
"Kuules Risto", keskeytti Tahvo, "sinä sanoit äsken, että nuoremmat sisarukset jäävät vähemmille osille, jos vanhempi veli lunastaa heiltä talon. Mutta onhan asia hyvin helposti sillä tavalla autettavissa, että talo myydään enimmän tarjoavalle, joka saa siitä maksaa puhtaat rahat, ja ne saavat perilliset sitte keskenänsä tasan jakaa. Silloin ei ainakaan kukaan heistä voi sanoa saaneensa vähempi kuin toinenkaan."
"Mutta kuuleppas nyt hyvä Tahvo", sanoi tähän Risto, "sanoppas oikein suoraan: olisitko koko elämäsi ajan niin ahkerasti työskennellyt ja huolehtinut talosi hoidosta jos olisit ajatellut sen joutuvan vierasten ihmisten käsiin? Eikö tunteesi tätä maata ja taloa kohtaan heti paikalla muuttuisi jos ajattelisit sen joutuvan muille, kuin omille lapsillesi. Ehken sanot, että työ, minkä olet tehnyt, koroittaa talon hintaa huutokaupassa. Mutta se ei ole niinkään varmaa. Ajatteleppas, jos satut kuolemaan kovana aikana. Silloin ei kuolinpesäsi saa maatilasta hyvää hintaa.
"Ja jos siitä saataisiinkin hyvä hinta, lienet siihen toki niin kiintynyt, että et sitä vieraille suo."
"Niin, niin, kyllähän sinulla on oikeinkin siinä asiassa", arveli Tahvo, "ja kyllähän se tosiaankin olisi hyvin harmillista, jos talo joutuisi vierasten käsiin; mutta mitä minun sitte pitäisi tehdä, että kaikki lapseni voisivat saada yhtä paljon, sillä kaikki ovat ne minulle yhtä rakkaita, joskin mieluummin soisin, että talo joutuisi vanhimman poikani Juhon käsiin. Enhän minä voi niin paljo säästää, että jokaiselle tulisi niin suuri summa, kuin tämän talon arvo on. Sehän on aivan mahdotonta!"
"Sitä en ole ajatellutkaan", sanoi Risto, "mutta sinä olisit voinut tehdä paljo, jonka olet jättänyt tekemättä — ja voit vielä paljo tehdäkin asioiden kohentamiseksi."
"Muistatko mitä eilen sanoin aitoistasi ja luhdeistasi, sekä niissä säilytetyistä rikkauksista, joita tuskin koskaan käytetään. En ehkä pannut liikoja, kun arvelin, että vuotuisesti säästätte näihin tavaroihin 150 markkaa. Sinä olet nyt ollut naimisissa 20 vuotta. Jos olisit naimisiin mennessäsi vakuuttanut henkesi 6,000 markasta sillä ehdolla, että vakuutussumma saadaan täytettyäsi 60 vuotta, tahi ennen heti kuoltuasi, olisi sinun tullut vuotuisesti maksaa 160 markkaa 20 penniä. Niiden rahojen koroilla olisivat sinä ja vaimosi melkein eläneet ja toimeentulleet vanhoilla päivillä, niin ettei eläkkeesi olisi tullut talonsaajalle niin raskaaksi. Sillä tavoin olisi Juho voinut maksaa sisarilleen suuremman osuusmaksun. Sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen olisi pääoma ollut sopiva jakaa niiden lasten välillä, jotka olivat talo-osuutensa myöneet.
"Jos sinulla olisi ollut tällainen henkivakuutus, olisit sitäpaitsi aina saanut olla varma siitä, että olisit jättänyt jälkeesi 6,000 markkaa, milloin ikinä olisitkaan kuollut. Varmaan olisit myöskin nuorempana ollessasi monta kertaa saanut olla huolettomammalla mielellä, vaikka sinulla olikin velkoja ja — pieniä lapsia."
"Niin," sanoi Kerttu-emäntä, "tosiaankin oli Tahvolla monet huolet siihen aikaan, kun naimisiin menimme. Eräänä katovuonna puhuikin hän siitä, minne me mahtaisimme joutua, jos hän kuolisi. Mutta minä kehoitin häntä aina luottamaan Jumalaan ja Hänen ihmeelliseen johtoonsa. Ja Jumala onkin meitä aina auttanut. Totta on, että rehellinen työ kantaa hedelmän ilman joutavia henkivakuutuksia, tai muita ihmiskeksintöjä."
"Vai niin, Kerttu; vai kuulut sinä sellaisiin naisiin, jotka eivät salli miestensä vakuuttaa henkeänsä", sanoi Risto. "Mutta miksi olet henkivakuutusta vastaan? Tietysti tulee meidän luottaa Jumalaan ja antaa tiemme hänen käteensä, vaan emme saa kuitenkaan olla asioistamme huoletta. Onhan Jumala antanut meille ymmärryksen, että sitä oikein käyttäisimme. Olet kai sinä lukenut vertauksen hyvin ja huonosti hoidetusta leiviskästä? Varmaankin sinä muistat Jumalan käskyn: Järjestä taloutesi, sillä sinun pitää kuoleman. Samoin kuin tämä käsky tarkoittaa ihmisen henkistä valmistumista, tarkoittaa se myöskin ihmisen aineellista valmistusta, taloutta ja perhettä. Jumala, joka on avioliiton säätänyt, on myöskin samalla määrännyt miehen vaimonsa ja perheensä ylläpitäjäksi ja hoitajaksi. Sentähden tulee miehen aina pitää taloudelliset asiansa sellaisessa kunnossa, että hänen vaimonsa ja lapsensa voivat huoletta toimeentulla, jos surman viikate hänen elämänsä langan katkaisee, ennenkuin hän on ehtinyt koota niin paljon omaisuutta, että hänen lapsensa voivat tulla sillä kasvatetuksi, ja vaimonsa saada siitä tukea vanhoille päivilleen. Tässä ei auta ainoastaan työ, vaan tässä tarvitaan myöskin ymmärrystä ja älyä. Ja se, joka käsittää jonkun asian hyödyn ja tärkeyden eikä kuitenkaan sitä tee, on rikkonut kaksin-kerroin." —
Tässä keskeytti Risto puheensa, sillä hän huomasi kaksi miestä, jotka astelivat maantieltä pihaan päin.
"Näkyy olevan itse kirkkoherra", sanoi Tahvo nousten seisaalleen, "vaan tuota toista en tunne."
Emäntä nousi myöskin ja tarkasteli tulevia. Sitte laskeusivat sekä isäntä että emäntä portaita alas ja menivät pihalle kirkkoherraa vaataan.
Väki nousi kaikki seisaalleen ja puhelivat hiljaa keskenään.
"Kukahan lienee tuo vieras, joka on kirkkoherran mukana", sanoi Matti Ristolle. "Ei se vaan ole tämän pitäjän miehiä, siitä olen varma. Mutta emmeköhän me lähde tästä huoneeseen", lisäsi hän.
"Eikä mennä. Ollaan vaan tässä kunnes tulevat. Mitäpäs me pelkäämme", sanoi Risto.
Samassa lähenikin isäntä ja emäntä vieraineen. Kaikki tervehtivät kirkkoherraa ja hän tervehti ystävällisesti kaikkia.
"Hyvää päivää ja tervetultua taas kotimaahan!" toivotti kirkkoherra
Ristolle.
"Herran rauhaa ja kiitos tervehdyksestä!" vastasi Risto kumartaen.
"Kuulin juuri isännältä, että täällä kertoilette kotiväelle, mitä olette pitkillä matkoillanne oppinut. Jatkakaa vaan kertomustanne, kuulen sitä mielelläni!" sanoi kirkkoherra ystävällisesti.
"En suinkaan minä ole paljon paljoa oppinut, mutta olenhan oppinut säästämään ja vielä olen oppinut senkin, miten säästöt ovat tehtävät parhaiden hedelmää kantaviksi. Olen juuri puhunut henkivakuutuksesta ja koettanut selittää sen hyviä puolia. Mutta sallittenko minun tehdä Teille yhden kysymyksen herra kirkkoherra. Kerttu täällä selitti meille, että henkivakuutus on synti. Kuinka on Teidän mielestänne, herra kirkkoherra. Onko henkivakuutus synti?"
"Ei suinkaan! Kuinka se voisi olla synti?" sanoi kirkkoherra. "Vaikka voihan sitäkin, niinkuin kaikkea ihmisellistä käyttää väärin, ja voihan senkin nojalla tehdä syntiä; mutta syntiä voipi tehdä kaiken nojalla, jopa itse Herran pyhän sakramentinkin. Mitä minuun tulee, niin pidän henkivakuutusta jokaisen ihmisen velvollisuutena, varsinkin sellaisten, joilla on jotain perhettä tai omaisia, joista on pidettävä huolta. Mistä syystä pitää emäntä henkivakuutusta syntinä?" kysyi hän vielä kääntyen Kertun puoleen.
"Enhän minä sitä aivan synniksi tahdo väittää. Mutta kun siitä äsken puhuivat, tuntui mielestäni, kun olisivat tahtoneet ohjailla ja parannella Jumalan kaikkiviisaita sääntöjä ja päätöksiä. Jumala se kuitenkin on, joka määrää, jos ihmiselle hyvin tai pahoin käy tässä elämässä. Enkä minä ymmärtänyt henkivakuutusta niin hyödylliseksi, miksi Risto sitä tässä juuri kehui", puolustelihe Kerttu hämillään.
"Niin, hyvä emäntä," jatkoi kirkkoherra, "henkivakuutus onkin aivan uuden uutukainen laitos, jota ei täällä maan sydämessä vielä paljoa tunneta. Ja vaikka se onkin maallista laatua, on se, niinkuin monet muut maalliset laitokset, meille ihmisille hyvin tärkeä ja tarpeellinen. Varsinkin koskee tämä perheen isää, jolla on itse Luojan asettama velvollisuus hoitaa perhettään ja huolehtia sen toimeentulosta. Heidän pitäisi ehdottomasti vakuuttaa henkensä, voidaksensa varmuuttaa perheensä tulevaisuutta."
"Siitähän tässä juuri puhelimme ennen herra kirkkoherran tuloa, ja minä kehoitin Tahvoakin vakuuttamaan henkensä," sanoi Risto hyvillä mielin siitä, että oli saanut niin oivallisen puoltajan asialleen.
"Se oli hyvin tehty," sanoi kirkkoherra lempeästi. "Ja emäntäkin panee varmaan kaikki epäilyt pois, sillä kyllä emäntä varmaankin käsittää, että minä en toivoisi pitäjäässäni synnin levenevän, vaan ainoastaan hyveen. Ja hyveenä voinette henkivakuutusta pitää, koska tuon tässä juuri mukanani kanttori Huopalan, joka on henkivakuutus-yhtiö Suomen asiamies ja matkustaa ympäri maatamme levittämässä tietoja henkivakuutus-aatteesta, sekä ottamassa vastaan mahdollisesti matkalla saatavia henkivakuutuksia."
"Vai niin!" sanoi Risto vilkkaasti. "Minä kävin Helsingin läpi kulkiessani Suomen konttoorissa, ja olen siitä juuri täällä kertonut."
"No sepä sopii!" jatkoi kirkkoherra. "Mehän tulemme siis aivan kuin kutsutut. Niin mutta aijoin vielä sanoa, että minäkin ajattelen ottaa vakuutuksen Suomi-yhtiössä, vaikka olenkin jo kerta ennen vakuuttanut henkeni. Mutta minusta näyttää kuin tämä Suomi-yhtiö olisi aivan vakituisesti meidän olojamme varten laadittu. Se ei ota rahaa vakuutetuilta antaakseen sitä varakkaille osakkeen-omistajille. Se hankkii itselleen rahastoja, voidakseen muodostua oikein vakavaksi. Mutta näitten rahastojen korot käytetään tulevaisuudessa, sittenkuin osakkeen-omistajat ovat vähitellen yhtiöstä lunastamalla eroitetut ja yhtiö on tullut keskenäiseksi, kokonaan vakuutettujen eduksi. Silloin ei pieninkään voitto joudu muille kuin vakuutetuille. En tahdo tässä ruveta pitemmältä asiaa selittämään, vaan jätän sen kanttori Huopalan tehtäväksi. Toivon kuitenkin että kaikki, ja etupäässä itse isäntä, miettisivät asiaa, jota kanttori tulee teille esittämään."
"Kyllä on tosiaankin hyvä asia, että tällaisista seikoista annetaan tietoa kansalle maaseuduilla. Olot tälläkin puolen olisivat paljo paremmalla kannalla, jos oppineet lähettäisivät tänne esitelmän pitäjiä, jotka selittäisivät kansalle sekä säästäväisyyttä että muita hyödyllisiä asioita," sanoi Risto.
"Se on kyllä totta. Ja toivokaamme että ajat siinä suhteessa muuttuvatkin yhä valoisemmiksi. Mutta Risto-hyvä, jatkakaa kertomustanne, joka keskeytyi meidän tulomme tähden", sanoi kirkkoherra.
Kaikkien kuunnellessa selitti Risto lyhyesti mitä hän oli ennen kertonut. Ja kertoelmansa lopetti hän seuraavilla sanoilla: "Jos olenkin saanut huomata perinpohjin erehtyneeni siinä, kun luulin että Amerikassa saapi leikata kultaa vuolupuukolla, olen kuitenkin sillä matkalla oppinut sen tärkeän asian, että tarvitaan paljo työtä ja runsaasti älyä ennenkuin saadaan kultaa kokoon. Meidän pitäisi täällä Suomessa oppia paljo siinä suhteessa. Jos me tekisimme enempi työtä ja hoitaisimme huolellisemmin talouttamme, olisi meidän taloudellinen asemamme paljo parempi. Tämän samaisen taloudellisen asemamme parantamisessa tulee henkivakuutuksella varmaankin olemaan etevä sija. Senvuoksi koetan minäkin puolestani voimani ja kykyni mukaan vaikuttaa tämän hyvän asian edistykseksi armaassa kotimaassani. Ja hyvin suurella mielihyvällä ja uteliaisuudella tulen kuulemaan herra Huopalan esitystä henkivakuutuksen merkityksestä ja hyödystä."
"Erittäin hupaista on ollut kuulla teidän puhettanne", sanoi kirkkoherra. "Ikävää on vaan ajatella, etteivät kaikki Amerikassa käyneet ole kehittyneet yhtä valaistuun ja todellista hyötyä harrastavaan suuntaan kuin Te. Jos tuollainen katsantokanta tulisi yleisemmäksi meidän maassamme, voisimme pian toivoa taloudellisen tilamme nopeaa parantumista ja kukoistusta. Kuitenkin toivon että isänmaassamme edistytään, joskin hitaasti. Ja suokoon kaiken hyvän Antaja, meidän taivaallinen Isämme, siunauksensa meidän kaikkien rakkaalle isänmaallemme!"
Kirkkoherran puhe liikutti syvästi kaikkia läsnä-olijoita. Hetkisen oltiin ääneti. Sitte alkoi hiljaista keskustelua kuulua väen seasta. Siellä alettiin tarkalleen pohtia asioita, joita oli kuultu. Ja vähitellen hajosi kaikki väki pihalta pois.
"Siemen on varmaan kylvetty hyvään maahan", sanoi kanttori.
"Toivoakseni saa 'Suomi' täällä hyvää aikaan".
"Sitä hartaasti toivon", sanoi Risto.
"Vieraat ovat hyvät ja lähtevät huoneeseen", sanoi Kerttu. Ja sitä pyyntöä mielellä noudatettiin.
* * * * *
Kanttori Huopala oli päättänyt pitää esitelmän henkivakuutus-asian tarkempaa valaisemista varten. Edellä kerrotut tapaukset olivat omiansa innostuttamaan häntä aineessaan. — Tahvolan talon iso tupa siistittiin ja laitettiin kuntoon sitä varten. Sanaa levitettiin pitäjälle ja paljo kokoontuikin kuulijoita.