KLUBIT
Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan vaikutuksen lähtöpaikkana.
Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan. Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi, sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys, klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.
Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni, vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä; täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin, ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn jäseniä — "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan". Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä. Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.
Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö, epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin. Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion, Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi. Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi, ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta, jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta, jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.
Kun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista Pariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet tapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät edelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei enää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin Vallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin seura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti klubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka klubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän korvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta oli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua itseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät ottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.
Klubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut ovensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille, jotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin jakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä suositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi se suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä paremmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui klubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan. Näiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti levisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain keskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään vähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen keskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.
Paljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien historioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää ristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet ovat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien yhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten murhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän politiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi ainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa keino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy tämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin pitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija Eugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen liikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin katsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe ylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan muuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, L'ancien régimen nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että hän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan oli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen. Yleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen niiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä myöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan tuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan ollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä johto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa tueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä ne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa, sen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien horjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta, että jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista kuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut muuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli "puhujalava, jota vuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat johtavia vallankumouksen aikana." Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin Ranska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat tasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin aikana.
Se jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin helmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen jälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa alussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut meteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta, ettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa yksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti perustuslaillinen.
Kas tässä muutamia kohtia siitä ohjelmasta, jonka jakobiinit omaksuivat:
"Kaikki valta lähtee kansasta ja voi lähteä ainoasti siitä.
"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään korkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain kautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on kuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.
"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton, kruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.
"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.
"Kuningas hoitaa toimeenpanevaa valtaa.
"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat vastuunalaisia.
"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä edusmiesten kokous."
Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat anarkistiseksi ja fantastiseksi!
On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.
Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun 1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka. Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen. Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin, sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta, jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen, mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta", ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."
Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin. Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin 10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.
Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana. Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta. Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä; kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja väkikeinojen avulla.
Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa, maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä. Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt, pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.
Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla. Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin Feuillanttiklubiksi.
Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön, joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle, jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen, s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon palvelija, pedantti ja tyranni — Robespierre.
Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa, hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.
Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi, perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti, sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein ilmeisesti ateistinen.
Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta 1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme, olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan, ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan, täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti, ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja pelastakaamme isänmaa."
Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista. Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä", sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä, jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin, täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin, ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin. Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk. 1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10 p. elokuuta he olivat eturivissä.
Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa, mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta, ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista. Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v. 1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita, ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa, mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja kehitys on vähän tunnettu.
Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen, mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on, että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista, emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen äänenkannattaja, pieni sanomalehti Bouche de fer julkaisi. Lehden tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen, yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta "särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä — "le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan, kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja personallinen ystävyysside."
Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen, sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa, sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat Bouche de fer lehden tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia, vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja. Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin, jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin. Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet. Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana, lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.
Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit, jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä, vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää, tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa, passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua; jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii. Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi "veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.
* * * * *
Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista vaikutusvaltaa.
Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä, taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän, jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.
Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia, tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin rata lopussa.
Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi, että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa, mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana. Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen puheenjohtajana. — Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet, ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka 25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa, missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan. Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja juutalaisten vapauden ystävä.
Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an, minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja apotti Royoun, ultrarojalistisen L'ami du roi lehden toimittajan, on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin kansan kesken.
Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta kertaa hajautumaan.
Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään. Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen onnistui pelastua.
Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään, yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna 1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.
Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv. 1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja, pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen hedelmättömänä.
Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin Esityksen niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen, sekä sen Johtosäännön ja sen Periaatteet nähdäksemme, kuinka vähän klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa, ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa, "minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle; nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton" herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan m.m. seuraavaa:
"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan. Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät, että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"
Myös tunnettu Moniteur lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai ainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja epäselvyydestä.
"Mitä puolueettomiin tulee", luetaan siinä, "niin en ollenkaan tahdo kääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä 'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä."
Puolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla lauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään tavoin selittäneet heidän asemaansa.
"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta vallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan hallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa niiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa, ettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti toitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta."
Nuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati voimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!
* * * * *
Vallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri klubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan päivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat vahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja sateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin jälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat valmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli klubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä ja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot, jollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma erityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää jonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin vallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä kävijänsä valtiollisesta kannasta.
Palais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi yötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat seisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin riemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan. Epäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut säädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan näyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa. Palais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten käyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka elivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön naisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan sisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja herättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän viimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti joku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa ei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi koettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia kolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat voittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista kaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa solvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä edusmiehiä.
Täällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli ainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka omistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa olivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä, Café Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa jakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista vallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café Foy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin puutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin virvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman kokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi vallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia läpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki sanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen; täältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä noiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen päättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.
Café Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa Café Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain ja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden 1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja vallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat oikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti lähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein sanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he lausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä he tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä kahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun numeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen johdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan tosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten, jotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun rintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten miesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin kaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.
Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.
Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa. Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa; täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.