SALONGIT
Vainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia löytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa salongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt kauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli aivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen, yhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset ja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa valistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna, pakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä mitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy, markiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja monet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin, ensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja vallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle suuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien tutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi pysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys, joka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan. Niinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään saakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta heti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli laittomin mitä milloinkaan oli ollut.
Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa, että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden yhteiskunnan pohjaksi.
Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa 1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.
Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella: "Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille, ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille keskusteluille ja huolille. — — — Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei — ja tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus — hän on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen puvulleen"— — —
Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on — ja sen kyllä itsestään ymmärtää — että uudessa yhteiskunnassa toimivat salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset, joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland, erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona. Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja mielistelyn keveätä kieltä — ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen muutos — muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa, että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen Sieyès'in kuuluisaa Mikä on kolmas sääty? tai muita huomiota herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana 18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.
Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit, jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki, johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen De l'Esprit kirjan tekijän leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat, johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä, poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta, kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri ero iässä — hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet — ynnä miehen suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen. Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin. Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä, jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa. M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta vaikutusvallastaan.
Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais, jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena, että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä, joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde — niin, hän osotti selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm, Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan. Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan. Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne, protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä, Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias, kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi, joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys. Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö vallankumouksen aikana.
Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi, mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä M:me de Beauharnaisin salongista — ja se onkin ainoa salonki, joka keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.
Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne, erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään, toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten aatteiden levittämiselle — aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia herätti huomiota ja oli huudossa — ei senvuoksi että ne olisivat voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin puoliso.
Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla: "Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa, vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand, kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth — kaikki nuo miehet, jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina. Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa, hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin, hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen. Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa; seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla. Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin, kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa. Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan, puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.
Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.
Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista — se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa, jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei pudottanut rasiaa lattialle.
Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" — käyttääksemme erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa — kuin M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa, kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta- ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta. Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin perkiökasoille Seinen rannalle.
Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790. Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi. Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja, joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.
Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin, huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia, hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin avulla, Le Mercure national, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee, mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu, hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu. Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine, punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden, älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen, Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.
Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit" muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t. s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa, tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita "à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä, koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa. Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain, yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä, ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus, vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."
Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista. Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs lehti, Chronique de Paris, esittelee, että "kaikki koneellinen ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa, koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin "minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet, sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla "sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä, hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne, veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin oli lehdessä Le Mercure national luettavana kirjoitus nimeltä Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta. Tässä kirjoituksessa vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi, kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa, johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi. Silloin näet menestysvaliokunta — sittenkuin konventti monesti oli kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä pakolliseksi — otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin, hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta siinä mitään luonnotonta.
Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä. Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle — minkä edun hän kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.
Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin, joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa, sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys, joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!
Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26 vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään Le patriote français ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä, ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot, Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka, Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin", hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt. Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."
Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään. Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli — kun yleinen päätös oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi — tullut joukko nuoria aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille, joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit". Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan Amours du chevalier de Faublas kirjan tekijä, ja nuori ylpeä Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen, mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja, mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa 1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin. Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän ystäväpiirinsä.
Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin, sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."
Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa. Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.
Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä, niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan 19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista, joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa suurenmoisella tavalla.
Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen yhteinen ystävä Stanislas Fréron — tuo julma Fréron, Marat'in ihailija ja aseveli, väkivaltaisen L'orateur du peuple lehden ulosantaja, Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja, jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi, tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän rakastajaksi ja — Camillen luvalla — Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.
Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin, nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!