CUCUGNANIN KIRKKOHERRA
Joka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset runoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita runoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut käsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää teille hiukan lyhennellen… Pariisilaiset, ojentakaa tänne jauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla seulottua provencelaista jauhon tuoksua.
* * * * *
Apotti Martin oli… Cucugnanin kirkkoherra.
Hän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti cucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut maallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet vain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat olivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät rippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä välinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän rukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi hajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.
Ja saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.
Eräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin saarnastuoliin.
* * * * *
"Rakkaat veljeni", sanoi hän, "uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta viime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.
"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!
"— Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä suotuisa tuuli teidät nyt tänne…? Ja millä voin teitä palvella?
"— Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen vartija, voisitteko sanoa minulle — ellen vain liene liian utelias — paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?
"— En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme yhdessä.
"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani silmälasit nenälleen:
"— Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu… Cu… Cucugnan. Tuossa se nyt on. Cucugnan… Hyvä herra Martin, se sivu on aivan tyhjä.
"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita kalkkunassa.
"— Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta!
Katsokaahan tarkemmin…
"— Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun laskevan leikkiä.
"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa.
Silloin pyhä Pietari lausui:
"— Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa mieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se ole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne, nähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa puhdistumassa.
"— Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä ja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?
"— Mielelläni, hyvä ystävä… Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit heti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä… No niin, hyvä on… Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana, alhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan täyteen mustia ristejä… Siitä oikealle kädelle… Kolkuttakaa sitä, kyllä ne avaavat… Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen."
* * * * *
"Ja minä patikoin… ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua! Pintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura, täynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä käärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.
"Kopu! Kopu!
"— Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. —
"— Cucugnanin kirkkoherra.
"— Minkä…?
"— Cucugnanin.
"— Ahaa!… Astukaa sisään.
"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat kuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain vyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin se, joka oli pyhällä Pietarilla…
"— No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.
"— Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää — mutta kenties olen liian utelias —, onko teillä täällä cucugnanilaisia.
"— Ketä…?
"— Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä… minä kun olen niiden sielunpaimen.
"— Ahaa! apotti Martin, eikö totta?
"— Palvelijanne, herra enkeli."
* * * * *
"— Cucugnan… niinhän sanoitte…" Ja enkeli avaa ja selailee suurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi paremmin… "— Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten… Herra Martin, meillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.
"— Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa!
Oi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!
"— No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten luulette niiden olevan?
"— Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista…
"— Te tulette!… No, entä sitten?
"— No niin, kun niitä ei ole siellä!… Oi, enkelien pyhä äiti!…
"— Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä kiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat…
"— Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se mahdollista?… Olisiko pyhä Pietari valehdellut?… Mutta enhän minä ole kuullut kukon laulavan!… Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt voin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?
"— Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä maksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika on, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne pääsette… Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää siitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!
"Ja enkeli sulki oven."
* * * * *
"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä hoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini oli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara, minä ihan läähätin janosta… Mutta kaikeksi onneksi en toki polttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat sandaalit.
"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä oven… ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka ammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat lapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni, eikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi sinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin tunkeilette kapakkaan.
"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin jähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui palaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka leviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään vanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta haisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa, voivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.
"— No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää paholainen pistäen minua haarukallaan.
"— Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.
"— Jumalan ystävä… No, vie sinun… rupikonna! Mitä sinulla on täällä tekemistä?…
"— Minä tulen… Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä en enää jaksa pysyä pystyssä… Minä tulen… minä tulen kaukaa… kysymään teiltä nöyrästi, että… tuota… tuota… onko teillä sattumoisin… täällä… joku… joku cucugnanilainen…
"— No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et tietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne, sinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä sinun kuuluisia cucugnanilaisiasi…"
* * * * *
"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:
"Pitkän Coq-Galinen — jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni —, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein kirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.
"Minä näin Catarinen… tuon pienen pystynenäisen ilolinnun… joka makasi ypöyksin riihiladossa… Muistattehan hänet, velikullat!… Mutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.
"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin oliiveista.
"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa nopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin lyhdekasoista.
"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla käsikärrynsä pyörät.
"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa vedestä.
"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä Jumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja piippu hampaissa… ylpeänä kuin mikähän Artaban… ikään kuin olisi tavannut koiran.
"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja
Tonin…"
* * * * *
Syvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat nähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken isoäitinsä ja ken sisarensa…
"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni", jatkoi kelpo apotti Martin, "te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua pitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä tahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette kaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön, jo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut käydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin menestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä tehdään tansseja järjestettäessä.
"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja akoille. Siinä ei ole suurta työtä.
"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.
"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.
"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.
"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!
"Lauantaina mylläreille!… Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä varten…
"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme pelastetut.
"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää; kun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin likaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.
"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!"
* * * * *
Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.
Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.
Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat Te Deumia, sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.
Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.