TULLIMIEHET
Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä… Mutta ei yksikään miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata sentään on näiden tullilaivurien elämä!
Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa! Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän lastensa täytyy käydä paljain jaloin!… Vähätpä siitä! Kaikki nuo ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista, ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!…", mikä oli samalla kertaa sekä naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.
Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen, ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä äänellä laulaa:
"Ei, kiitos kunniasta!"
Lisette virkkoi vastaan.
Ja neito viisas, naurusuu
pois kääntyi kosijastaan.
Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä, nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:
Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.
Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni ulos hytistä:
— No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?
Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.
— Hänessä on pountoura, sanoivat hänen toverinsa minulle suruisesti.
Pountouraksi he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.
Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja, alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka. Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle! Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet, keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.
— Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.
Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.
Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan…
Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen ovesta ulos:
— Cecco!… Cecco!
Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean banditto- eli sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja yllä vuohenkarvainen pelone (viitta). Maihin noustuani olin jo huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo hiukan.
— Hän on serkkuni… Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.
Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen. Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle pitkillä säärillään.
Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli kastanjoita ja bruciota (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! — Vihdoin nosti äiti heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi…
Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen, olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan, jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan, ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!… Niin, ja sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:
— Nähkääs, hyvä herra… tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein meidän toimessamme!…