SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU
Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle, niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja…
Siitä on nyt pari kolme vuotta.
Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.
Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää… Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat, ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.
Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä, sanoi minulle:
— Ettekö tule mukaan hautausmaalle?
— Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?
— Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko Sémillanten miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten… Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä…
— Aivan mielelläni, herra perämies.
* * * * *
Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!… Näen vieläkin edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat ristit pitkän heinän peitossa… Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei yhtään muistomerkkiä, ei mitään… Oi, noita unohdettuja vainajia, miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!
Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui meren valittaviin huokauksiin.
Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen, jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella. Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi: me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan läheisyys… Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.
— Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.
— Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti huoaten syvään, — sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan nähty… Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut nähdä neljän askelen päästä… Se sumu, hyvä herra, se se vasta on petollista, niin ettei uskoisikaan… Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella; sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.
— Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?
— Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä… Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita… Muuan rannikon tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään, ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti, ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta… Mutta kas, tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän kertoo teille tapauksen itse… Hyvää päivää, Palombo!… tule vähän lämmittelemään; älä pelkää.
Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.
Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne. Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.
* * * * *
Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui taas puheeseen:
— Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan. Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä yllin kyllin… Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita… Sémillante parka!… meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa paaluaidan mökkinsä ympärille… Miehistä taas olivat melkein kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi… oli sääli nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina… Me löysimme kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni laivapoika, silmät auki… olisi luullut, että hän vielä eli; vaan ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä… Siinä perämies katkaisi kertomuksensa:
— Hoi, Nardi! huudahti hän, — tuli sammuu. Nardi viskasi hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat tuleen, ja Lionetti jatkoi:
— Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka… Kolme viikkoa ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla, melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat laivassa saattoväkenä… Noiden meripoikien asema oli surkuteltava, kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa… Kuivailtuaan itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi… Arvatkaapa, mihin laivaan!… Juuri Sémillanteen, hyvä herra!… Me löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta tältä paikalta, jossa nyt istumme… Minä nostin omin käsin esiin kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan… Sydäntäni särki, kun näin hänet siinä… Oi, pyhä Jumalan äiti!…
Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää yötä… Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä puoliääneen… Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä… ei enää virketty sanaakaan… Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.
* * * * *
Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun… Näin fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista… Se lähtee satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista…
Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta. Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan komentosillalta… Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Muutamia alkaa jo pelottaa… Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat, eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:
— Haaksirikko!… mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla perämies Lionettin kotona.
Ja kuulijat nauramaan…
Yhtäkkiä rasahdus… Mitä se on? Mitä on tekeillä?…
— Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä välikannen poikki.
— Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa enää ketään nauramaan.
Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden… Peräsin mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta… Sémillante ajelehtii omin valloin, minne tuuli viepi… Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. — Fregatin keulan edestä kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta… Kareja, kareja!… Kaikki on mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa kohti… Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa… Tuokion kuluttua hän palaa takaisin komentosillalle — täydessä virkapuvussaan… Hän on tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.
Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan sanomatta… Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan… pikku aliupseeri ei enää naura… Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:
— Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.
Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni, harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama…
Armoa!…
Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni… Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.