SANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA
En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä, joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren ulapalla…
Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion lahden suussa.
Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni uneksia ja olla yksin.
Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta; toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni, jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita, pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi, pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty, jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas päivälläkin… Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä ympärilläni.
Mitäkö minä tein siellä?
Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä, loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää. Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä, sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä… Oi, kuinka monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani puolinukuksissa, unohtaen itseni!…
Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle, vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle, surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla… Se oli metsävuohi, joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään, vilkkaasti ja sarvet pystyssä…
Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta, joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.
* * * * *
Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen, ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin, niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään… Vartijat olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä, parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.
Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden. Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.
Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä kämmenkupurassaan…
Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana…
Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan, jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia, kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla… Kauniina vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat, Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.
"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena iltana viisi vuotta sitten" — näin kertoi minulle eräänä päivänä vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi, minä ja toverini nimeltä Tchéco… Muut olivat mantereella sairaina tai lomalla, en enää muista… Lopettelimme juuri päivällistä kaikessa rauhassa… Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen häntä ja huudan:
"— No, Tché!… Tché!…
"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut… Arvaattehan, miten hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!' Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo edessä… Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui minua portaissa… Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas… pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan hälytysmerkkiä.
"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja huusin, ei ketään kuulunut… Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan… Toivoin voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi, mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi… Mitä tehdä? Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen kammioon… Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon rohkeutta… Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."
Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain ajatteli.
* * * * *
Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista salakuljettajista… Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa, kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian, ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa, kun niitä vedettiin.
Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi asuntoonsa… Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä… Yhtäkkiä tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat ohikulkiessaan… Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli valoa.
Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi, toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni. Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus synnytti minussa ohimenevän huimauksen.
Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta ääneensä unta karkottaakseen…
Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella, joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen. Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot murtaessaan niin kuin kanuunat… Välistä kopauttaa näkymätön sormi ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana kristalliseinää vasten… Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa…
* * * * *
Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin kurpitsapullo ja Plutarkhos… Sitten me vielä ennen maatamenoamme pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:
Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä.