PAAVIN MUULI
Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota miestä!… se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa. Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla kuin tässä sananlaskussa…
— Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.
Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi päiväksi tutkimaan asiaa.
Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia kirjanmerkkinä.
* * * * *
Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua. Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia, kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten, liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua, kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua. Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja karkeloitiin… Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia! Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta; ei koskaan sotaa… Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa; ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!…
* * * * *
Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus, nimeltä Bonifacius… [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius — Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti — olittepa sitten köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton… Ainoa lemmitty, joka tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, — hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.
Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon kotikasvuista viiniä — tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi — ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"
* * * * *
Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista… Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen, lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä, siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja. Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja lapsellisen näköiseksi… Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa, ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.
Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä, kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se oli viekas konnankoukku… Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen ihmettelevän näköisenä:
— Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!… Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen… Kylläpä siinä on kaunis eläin, herra paavi… Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.
Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:
— Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni…
Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:
— Siinäpä on kelpo poikanen!… Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!
Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien sukulaispoikia… Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!… Mutta Tistet ei vielä siihen pysähtynyt.
Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla, kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!… arvatkaapa kenelle nämä?…" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei laisinkaan naurattanut kardinaaleja.
* * * * *
Eikä se naurattanut muuliakaan… Se näki nyt aina viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi eläin raukan kiduttaminen.
Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun… Ja jospa ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä kerran juomapäälle!… Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä; Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin… Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja anteeksiannon muuli… Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa… Totta vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se oli viiniä maistanut.
Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin korkeimpaan huippuun!… Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin: torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin…
Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!
— Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen linnansa ulkoparvekkeelle.
Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa repien hän valitti:
— Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne… Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi ylös kellotorniin…
— Ihan itsekseenkö?
— Niin, pyhä isä, ihan itsekseen… Tuota noin! Katsokaahan tuonne ylös… Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä… Ihan kuin kaksi pääskystä…
— No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös… Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä… Etkö tule alas, onneton!…
Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin alas tulemista… mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin, mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat… Ja muuli raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri, suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet Védèneä:
— Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä… niin saatpa makean potkun kavioistani huomisaamuna!
Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä… Vihdoin häntä ryhdyttiin hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella, miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä katsomassa.
Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän… Mutta arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli osoittanut pelastamispäivänä.
Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!
— Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!… ajatteli hän helistäen tiukujansa kiukkuisesti… mutta samapa se, kun menit, niin mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin, sen iskun kaviostani… minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän säilyttikin sen hänen varallensa.
Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa, rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä, olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin…
Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen virkaan.
Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut. Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja.
Tistet ei joutunut hämilleen.
— Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?… Minähän se olen,
Tistet Védène! —
— Védèneko?…
— Juuri se sama, muistattehan… se joka vei hyvänhajuista viiniä muulillenne.
— Aa! niin… niin… kyllä muistan… Kunnon poika, se Tistet
Védène!… Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? —
— Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä… Tulin kysymään teiltä… Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö se on voimissaan?… Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä, enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on äskettäin kuollut.
— Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!… Mutta sinähän olet liian nuori. Miten vanha oletkaan?
— Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä vuotta vanhempi kuin teidän muulinne… Siinä se on kunnon eläin, Kies'avita!… Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia rakastanut!… Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!… Ettekö antaisi minun nähdä sitä?
— Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi aivan heltyneenä… Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi… Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta. Olen siihen jo tottunut… Tule tapaamaan meitä huomenna iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken meidän kanssamme… Kas niin, mene…
Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui juhliin…
Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja ("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit, pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti… ei puuttunut heistä yhtään sielua… Se oli juhlallinen ja kaunis vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta, soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla…
Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä. Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän, kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet… Sinä päivänä hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen iibislinnun mahtava sulka.
Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun. Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina lähtemään viinitarhaan… Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen… Muuli hypähti koholle:
— Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu muistinmarja!
Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!…
Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta… Aikakirjoissa ei ole sen kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.