ARLESITAR
Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin…
Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää, ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian hiljaista… Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta… Sisällä ei hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.
Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille. Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon, kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä sanoi minulle kuiskaten:
— Hst! se on isäntä… Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.
Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme, suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle taloon.
Mies jatkoi:
— … Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä luopumaan… Hei! Noh! elukka!
Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.
* * * * *
Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen, siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut heistä mielessään muita kuin yksi ainoa — pieni arlesilaisimpi, pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin kilparadalla. — Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin mokomin. Hän sanoi:
— Minä kuolen, jollen saa häntä.
Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää elonkorjuun jälkeen.
Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden kesken. Estève nousee ja menee maantielle.
— Isäntä, sanoo mies hänelle, — te olette aikeissa naittaa poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!… Hänen vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta… Olisin kuitenkin luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut, enää voisi tulla toisen vaimoksi.
— Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, — tulkaa sisään juomaan lasi muskatviiniä.
— Kiitoksia! vastaa mies, — minulla on suurempi suru kuin jano.
Ja hän menee matkoihinsa.
Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.
Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti vielä heitä odottamassa.
— Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, — syleile häntä! Hän on onneton…
* * * * *
Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!… Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä. Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.
Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.
Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta. Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä kyynelsilmin:
— Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle…
Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.
Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.
Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea Fonvieillenkin juhlilla.
Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän… Jan nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.
Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen juhla.
Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä… Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti. Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa… Jankin näytti tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki siitä ilosta.
Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän ymmärrätte…
Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:
— Jan, sinäkö se olet?
Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:
— Jan, minne sinä menet?
Hän nousee ullakolle, äiti perästä:
— Poika, taivaan nimessä!
Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.
— Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?
Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle pihalle, siinä kaikki…
Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä menehdyn…" Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!…
Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.
Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa kuolleen poikansa ruumista.