TÄHDET
Provencelaisen paimenen kertomus
Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.
Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli… arvatkaapas kuka!… talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.
Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä… Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?
Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.
— Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?…
Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.
Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:
— Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?… Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle…
Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.
— Jää hyvästi, paimen!
— Herran haltuun, neiti!
Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.
Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:
— Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti… Vain hetkinen kärsivällisyyttä.
Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.
Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen… Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä — että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti… Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut… Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.
— Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.
— Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.
Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:
— Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?
— Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.
Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.
— Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä… Tiedätkö niiden nimet, paimen?
— Tottahan toki, neiti… Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa… Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.
Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi… Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.
— Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?
— Tietysti, neiti.
Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät, tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri, tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään…