HERRA SEGUININ VUOHI
Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.
[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä, elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen. Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin "Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija Gringoire. Suom. muist.]
Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!
Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä… Mutta tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi, loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon hovissa… Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?
Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi…
Etkö? Et halua?… Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi mukaan loppuun asti… Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.
* * * * *
Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.
Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.
Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:
— Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä ei jää minulle yhtään ainoata.
Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.
Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi! Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu, sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä hurmaava kuin Esméraldan kili — muistathan, Gringoire? — ja sitten niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu vuohekseen…
Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra Seguin oli aivan ihastuksissaan.
— Vihdoinkin, ajatteli mies parka, — olen löytänyt yhden, joka ei ikävöi hoidossani!
Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.
* * * * *
Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:
— Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!… Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!… Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.
Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti…
Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä… Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:
— Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.
— Herra varjelkoon!… Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:
— Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!
Ja valkovuohi vastasi:
— Niin, herra Seguin.
— Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?
— Ei suinkaan, herra Seguin.
— Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen pitemmälle?
— Ei maksa vaivaa, herra Seguin.
— Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?
— Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.
— Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa…
Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?
— Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.
— Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet… Muistathan vanhan Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön… sitten aamulla susi söi sen.
— Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!… Mutta ei se mitään, herra
Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.
— Laupias taivas!… sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden suuhun… Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse koskaan karkuun.
Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä…
Sinua naurattaa, Gringoire?… Luulenpa, lempo soikoon, että sinä pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan… Saammepa nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.
Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus. Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä, kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.
Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan… Siellä sitä vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!… Ja millaista heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja sekaisin… Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia sitten!… Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan huumaavia mehuja!
Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti, ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa… Sitten se yhtäkkiä ponnahti yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne… Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.
Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.
Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi auringon kuivata itsensä… Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.
— Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä toimeen?
Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma…
Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia… Näyttipä myös siltä — näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire — kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää, mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.
* * * * *
Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi; ilta oli tullut…
— Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.
Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä käyvän hyvin murheelliseksi… Muuan tunturihaukka hipaisi häntä siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti… Sitten kuului vuoristossa ulvonta:
— Huu, huu!
Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut sitä kertaakaan ajatelleeksi… Samassa kajahti torven ääni hyvin kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä keinoansa.
— Huu, huu!… ulvoi susi.
— Joudu kotiin, joudu kotiin!… toitotti torvi.
Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä…
Torvi ei enää toitottanut…
Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää… Se oli susi.
* * * * *
Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan. Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään nauruun:
— Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.
Valkovuohi näki turmionsa tulleen… Muistaen mielessään kertomuksen vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen sopikin… ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa suden tapetuksi — eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä — vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan kuin Renaude…
Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.
Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli kymmenen kertaa — sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire — se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala suussa… Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja mietti mielessään:
— Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.
Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin… Kelmeä sarastus näkyi jo taivaanrannalla… Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä talonpoikaisasunnosta.
— Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli kokonaan veren tahraama…
Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.
* * * * *
Hyvästi nyt, Gringoire!
Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen!
Ymmärräthän, Gringoire?
Ja sitten aamulla susi söi sen.