MESTARI CORNILLEN SALAISUUS
Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen itse kuulin.
Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha huilunsoittaja puhuu.
— Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin nyt… Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne jauhettavaksi… Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle… Sunnuntaisin mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret, kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.
Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton, ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna myllynsä seisomaan… Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä… Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä… Loppui muskatviini, taukosi tanssi!… Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin, mutta siivet eivät liikahtaneetkaan… kunnes kunta sitten eräänä päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.
Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä sama, jossa me nyt iltaa istumme.
* * * * *
Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä…" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.
Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin…
Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä… Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.
Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin… Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.
— Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, — yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?
— Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. — Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.
Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten…" Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.
Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.
Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä…
Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.
Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.
* * * * *
Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:
Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä pari sanaa vanhan isoisän kanssa… Mutta olisittepa nähneet, millä tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä; ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin paholainen pääni päällä.
Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta… Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten huonosti asiani oli onnistunut… Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää… En hennonut heiltä sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.
Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa myllyssä oikeastaan oli…
Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin verkoissa… Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä…
Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen — kehno vuode, muutamia vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.
Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että siinä jauhetaan jauhoja… Mylly parka! Cornille parka!… Jo aikoja sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.
Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen… Hetkeäkään viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn. Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia — oikeita jyväkuormia tällä kertaa.
Myllyn ovi oli selkoselällään… Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.
— Voi minua poloista! vaikeroi hän. — Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla… Myllyni on häväisty.
Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.
Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:
— Hei myllyyn!… Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan…
Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:
— Se on viljaa!… Herran kiitos!… Oikeata viljaa!… Antakaahan minun katsoa sitä.
Sitten hän kääntyi meihin päin:
— Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin… Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.
Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:
— Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä ruokkimaan myllyäni… Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut moneen aikaan mitään purtavaa!
Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa vehnäntomua tuprusi laipioon.
Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi… Cornillen kuoltua ei kukaan jatkanut hänen tointansa.
Minkäpä sille mahtaa?… Kaikella on aikansa tässä maailmassa, ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten kansallispukujen.