II
Aliprefekti luonnon helmassa
Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen… Polvilla hänellä on suuri korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.
Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… jatkoa puheeseen ei kuulu.
Jatkoa puheeseen ei kuulu… On niin kuuma näissä avovaunuissa!… Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon paahteessa… Ilma hehkuu kuumuutta… jalavat tien varrella ovat valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta puuhun… Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittovan häntä luokseen.
Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:
— Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi sommitella puhettanne minun oksieni varjossa…
Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.
Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä, jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla… Huomattuaan herra aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään… Tuo pieni maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset polvihousut jalassa.
Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra hopearaitaiset polvihousut jalassa… Sillä aikaa herra aliprefekti, hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren arkin virallista paperia.
— Se on taiteilija! virkkaa peipponen.
— Eikö mitä, sanoo punatulkku, — se ei ole taiteilija, koska sillä on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.
— Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.
— Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin puutarhoissa… — Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!
Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:
— Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!
— No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle harjalinnulle.
Orvokit kysyvät:
— Onko se vihainen?
— Onko se vihainen? kysyvät orvokit.
Vanha satakieli vastaa:
— Ei ollenkaan.
Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi niillä maillakaan… Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida juhlallisella äänellä:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
— Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti juhlallisella äänellä.
Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja kirkuu hänelle kaukaa:
— Mitä hyötyä?
— Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän toistaa uudelleen:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…, toistaa aliprefekti uudelleen.
Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja sanovat hänelle lempeästi:
— Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?
Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton, ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.
Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan… Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa. Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja sopertaa vielä pari kolme kertaa:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… Hyvät herrat ja rakkaat maakunta… Hyvät herrat ja rakkaat…
Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää kasvonsa huolihunnulla.
Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!… Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai heidät kauhusta peräytymään… Herra aliprefekti makasi mahallaan nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli työntänyt takin pois päältään… ja pureksia natustaen orvokkeja herra aliprefekti sepitteli runoja.