BIXIOUN SALKKU
Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni, näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni, pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija, joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.
Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:
— Säälikää sokeata raukkaa!
Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän virkkoi hyvin kylmästi:
— Te luulette minun laskevan leikkiä… mutta katsokaahan silmiäni.
Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei ollut näköä.
— Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti… Sen siitä saa, kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin… ihan reunojaan myöten! lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei ollut ripsen varjoakaan.
Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.
Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:
— Oletteko työssä?
— En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle seuraa?
Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni. Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.
Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka ruokapöytää nauraen hiljaa:
"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa… sillä nähkääs, minä juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni. Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa. Sanella muiden paperille pantavaksi?… Niin, mutta mitä? Minulla ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.
"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään… Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona; kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan ruokapöydässä… Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä… Ah, nuo konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä. Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua…
"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen, tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!… Ja sittenkin on Ranskassa neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun, kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah, jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä, romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"
Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia, virkkamatta sanaakaan… Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä juomalasinsa… Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.
* * * * *
Hetken kuluttua hän taas virkkoi:
"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies sillä alalla… Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin ja tuoreiden uutisten hajua… Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa on semmoista, mikä ei sovi… Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä suhteessa!… Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi suu vähemmän elätettävänä.
"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista vielä rumempi kuin minä… oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin, mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."
Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin, heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:
— Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!
Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa, hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.
"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden kivipolku vuonna 18—, meidän niin sanottuja kirjallisia kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä… arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel: 'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle, jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.
* * * * *
Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta minulle jäähyväisiä… En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan, etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista… Sitä vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!…
Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen. Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli hirveitä kapineita… Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut, ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne kokoon yksitellen…
Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa: "Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."
Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin, suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon… (pikku raukka oli saanut kärsiä niitä kaikkia!)
Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla, sokean käsialalla kirjoitettu:
"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän jätti meidät ja meni pois."
Siinä Bixioun salkun sisällys.
Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa, ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen lopuksi… "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."