TARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT
Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia
Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.
Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua; aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa… Paikka on tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä; ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja korillisittain siroja kertomuksia.
Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia. Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle, murheittensa mustaa sakkaa… Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman; ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle… Sen vuoksi, hyvä rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.
* * * * *
Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki. Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.
Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle katupoikien kanssa.
— Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.
Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti salista toiseen.
Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle, millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä tuokiossa — miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro — hän tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan aarrettansa.
* * * * *
Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin, ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen, miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa; oli aika jo pysähtyä.
Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea. Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.
Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.
Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!
Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja kenkänsä nauhoissa.
Tämän suloisen olennon käsissä — joka oli puoleksi lintu, puoleksi nukke — sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti. Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.
— Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:
— Kyllä… hyvin rikkaita!
Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:
— Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein kallista…
Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.
Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen. Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan, höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista — ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla? Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille; hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.
Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan, hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui puotiin niitä ostamaan.
Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin, mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.
Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.
* * * * *
Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla, ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat väsyneet kärsimyksiinsä…