RUNOILIJA MISTRAL
[Frédéric Mistral, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset Mirèio (Mireille) ja Calendau (Calendal) sekä runokokoelman Lis Isclo d'or. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen runouteen.]
Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi, taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse, joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni, pienessä kotikylässään Maillanessa.
Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite olalle ja mars matkaan!
Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla… Kaunis katolinen Provencemme antaa maan levätä sunnuntaina… Koirat yksin kotona, talojen ovet kiinni… Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita ja hopeatiukuja kaulassa — vetäen puolijuoksua kokonaisen vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka seisoallaan laskee nuottaansa veteen.
Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa tuulelta.
Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa. Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.
Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella — yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha… Astun hiljaa sisään… Ei näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen… Nuo askelet ja tuo ääni ovat minulle hyvin tutut… Pysähdyin hetkiseksi pieneen eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa, hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. — Hän on siellä. Hän on parhaillaan työssä… Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on valmiina!… Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.
* * * * *
Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset, näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli Mistral… Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa, se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa, sepittäen runoja…
— Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa hyvä, että tulit katsomaan… Juuri tänään sattuu olemaan juhlat täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta, härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista… Äiti palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan, kun kauniit tytöt tanssivat…
Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä. Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla, Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti — pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä — täpö täynnä vanhoja kirjoja ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon… Se oli Calendal, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen; kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja… Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista… Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: — Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi, yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle kylliksi. —
* * * * *
Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen vallassa… Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa oven soittajille sanoen minulle: — Älä vain naura… He tulevat tervehtimään minua aamusoitolla… minä näet olen kunnan neuvosmies. —
Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille, vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi, kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa saapuu Mistralin äiti kotiin.
Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään… Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa… Sitä paitsi häntä tarvitaan keittiössä.
Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: — palasen paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin ruusunvärisenä…
Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen pöydälle Mistralin eteen.
— Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.
— Ei, ei!… Calendal! Calendal! —
Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: — Neitosesta lemmen murtamasta — äsken surullisen tarinan ma kerroin — nyt, jos herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta — sardellien pikku pyytäjästä… —
Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla; huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.
Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.
* * * * *
Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin… Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä ole mitään niiden rinnalla.
Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat. Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa… Miten rohkea poika tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla, tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja rauhoittaa heidät puheellansa.
Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!… Korkealla Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal menee sinnekin. — Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden. Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään setripuuta pystyssä vuorilla…
Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista… Mutta mitä liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa Provence — Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo — sen menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen suuren runoilijan… Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista! Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti Mireille ja Calendal runoelmissa.
* * * * *
— Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt on aika lähteä katsomaan juhlia. —
Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa, parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa, hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat, suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa täyttä vauhtia.
Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa, läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua, kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta, mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan… Yö oli jo tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen, johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea… Varustauduttiin tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.
* * * * *
Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari, jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit näkyvissä… Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi Mireillen kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva Mistral esitti pojallensa:
— Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista sen laipion?
— Ei, ei, vastasi Mistral… — Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei niihin saa koskea. —
Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet aina osille hänen avoimesta kukkarostaan…
Minä olin ottanut Calendal-vihkon mukaani kamariin ja halusin kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:
On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia, mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen pienet idyllikuvat.
Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia, jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa, suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut itsellensä asunnon.
Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille, lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.
Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.
Tämä maalaispoika, se on Mistral.