II
Mökki
Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät, sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla. Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku. Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille, metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana, luulisi makaavansa laivan hytissä.
Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia; ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä… Hetkien helmi on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.
Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa; se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita, joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla… Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää: pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus, tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona pimeän päässä latkivat kupistaan…
Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen. Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa katoavat yöhön…