III
"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
"Toivo!" [Provencelaista sanaa espère, joka oikeastaan merkitsee toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille, jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä. Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana auringon mailleen mentyä…
Joskus taas kyyrötetään väijyksissä negochin'issa, hyvin pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja joissa sammakot loikkivat…
Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:
— Ammu… ammu toki!
Ja minä ammun — ohi… Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä…
No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen… rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.
Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä…
Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.
Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana… Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.