IV
Punainen ja valkea
Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.
Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.
Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:
— Me olemme eri puoluetta… Hän on punainen ja minä olen valkoinen.
Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!