III
Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää, ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.
— Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin tuomari, meidän kaikkein herra. — Rikoksesi on niin suuri, etteivät sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet… Sinä olet varastanut minulta jouluyön messun… No niin, saatpa maksaa siitä kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi ja sinun kanssasi…
… Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa. Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet. Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin. Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle, että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle näkemiänsä: — Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä. Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla kuului askeleita ja kuiskauksia:
— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!…
Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, — kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä…
Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan… Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.