ORANSSIT
Kuvitelma
Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi, hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen, räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja raitiovaunujen meluun:
— Kaksi sous'ta kappale!
Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä vaikutusta.
Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa, jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä, oudonnäköisenä, muodotonna.
Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa, Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan minareetti, maraboutin kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.
Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset silkkihetuloilla peitettyinä…
Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä meri… Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu… Oi miten suloista oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!
Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä. Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta, joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla. Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta sitä edes kuoria.
Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä kukkulaltani.
Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään. Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa. Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.
Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin, jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan, jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta…