KAKSI MAJATALOA
Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä. Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn synnyttämää helinää… Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata, kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja. Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat vastakkain kumpikin eri puolella tietä.
Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa, paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut tärisivät:
Ja kaunis Margoton nous aamull' aikaisin, läks vettä noutamaan hän kultakannuihin…
… Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta paikatut pyöreillä maantiekivillä… Kaikki tyynni oli niin kurjaa, niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan lasillinen viiniä.
* * * * *
Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä, jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa, keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa, ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain… Kun avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin astunut mehiläispesään.
Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan, vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:
— Hoi! Emäntä!
Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen poskensa kalventaneet.
— Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.
— Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin…
Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.
— Eikö tämä sitten ole majatalo?
Nainen huokaisi:
— Kyllä… tämä on majatalo, kuten suvaitsette… Mutta miksette mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa hauskempaa…
— Se on liian hauska minulle… Mieluummin jään tänne teille.
Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.
Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita, liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois… Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan pyyntöäni täytetyksi.
Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta, puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus…
Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.
— Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.
* * * * *
Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.
— Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?
— Oi ei, hyvä herra, ei koskaan… Toista oli ennen, kun me vielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten muuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien metsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden… Mutta sitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki tyynni… Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella. Meillä on heidän mielestänsä liian synkkää… Totta onkin, ettei talomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat kuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet… Tuolla vastapäätä sen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis nainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä kolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen rakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on parvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi… Sekin vetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja Jonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät pitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan… Mutta minä, minä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa, joka ikävääni haihduttaisi.
Hän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä otsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin, mikä kiinnitti hänen huomiotansa…
Yhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä.
Postivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin.
Kuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret
juoksivat ovelle ja huusivat:
— Adiousias!… adiousias!… hyvästi, ja ylinnä kuului taas äskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:
Hän kultakannuihin läks vettä noutamaan, kun kolme ritaria hän näki saapuvan…
… Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja kääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:
— Kuuletteko?… Se on minun mieheni… Eikö hän laula hyvin?
Katsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:
— Kuinka? Teidän miehenne!… Hänkin siis siellä?
Ja nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:
— Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne siedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni kuolivat… Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa ei käy milloinkaan ketään… Sen vuoksi menee minun José raukkani juomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja kun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.
— Hst!… nyt hän taas aloittaa.
Ja vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot silmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin hurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi arlesittarelle:
Ja ensimmäinen lausui:
"Oi terve, armaani!"