MILIANASSA
[Milianan kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan pääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet oleskeli siellä talven 1861—62 terveyttään hoitamassa.]
Tällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen Algerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni… Se tuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen laulun yksitoikkoisuuteen…
… Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät sumuun. Ikävä sunnuntaipäivä… Minä koetan huvitella sytyttämällä savukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka avoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit… Minulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin seikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin romaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia… Avattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje Boëtiuksen kuolemasta… Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja synkemmäksi kuin koskaan ennen… Muutamia sadepisaroita jo vihmoo. Pudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden muotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten sateiden perästä… Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun pitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa…
Kello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä maraboutissa, jonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani… Kurja marabout! Ken olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se kerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta kellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi, antaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?… Pium! paum! alkavat kellot soida… Sitä kestää kauan… Tämä kamari on ehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan filosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan… Lähtekäämme ulos.
* * * * *
Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta, jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille. Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään… "Yks, kaks, kolme!" Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.
Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat! Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista. Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!" Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä soitto tuskastuttaa ja minä poistun… Missä voisin viettää tämän harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki… Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.
Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän janitsaarit kuristivat kuoliaaksi… Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa, metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen, riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren kirstun kannen alla… Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan, mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.
Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä, pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa… Se on Sid'Omarin vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.
* * * * *
Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan. Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan liikahda… Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla, antaa minulle merkin, että kuuntelisin.
Asia on tämmöinen: — Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin… Sillä kannalla on asia minun tullessani.
Juutalainen — vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta, kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki — nostaa nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä ristiin… En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:
— Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar on oikeuden mies… Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme paremmin.
Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten sopiikin, vaikka he ovat harmissaan… Loikoillen tyynyllään, katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee Sid'Omar — tuo ivan jumala — kuunnellessaan esitystä. Äkkiä katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä voimakas: caramba! (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä ja kaikenmielisiä kirosanoja — muiden muassa erään ranskalaisen lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi… Sid'Omarin poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. — Tämä piirre on arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. — Kuulijakunta pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä. Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista "rauhantuomariansa"… Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa — loiskis! läiskis! — lyö häntä vasten naamaa… Juutalainen vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä… Espanjalainen palaa vähän häpeissään takaisin puotiin… Heti hänen mentyään nousee juutalainen ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä — maltalaisia, mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia — jotka kaikki yksimielisesti vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin pitelevän… Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:
— Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet… sinä olit saapuvilla… Kristitty löi minua… Sinä olet todistajani… niin… niin… sinä olet todistajani.
Arabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan. Hän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä hetkellä kääntämään päänsä toisaalle…
— Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet… sinä näit kristityn lyövän minua… huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka parhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa…
Neekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole nähnyt mitään… Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen, jonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole mitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu tiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella…
Juutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota… ei ilmaannu todistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt… Onneksi kulkee sillä hetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien sivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät:
— Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti rauhantuomarin luokse… Te näitte, te siellä… te näitte, miten he löivät vanhaa miestä!
Tokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.
… Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa… Tarjoilija täyttää kahvikupit ja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On niin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!… Keskellä melua ja tupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä vähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle juutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä on joutunut pilkan alaiseksi…
— Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.
Minä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.
Juutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää jo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit, satulasepät — koko Israel on kadulla… Miehet — samettihattu päässä, siniset villasukat jalassa — keskustelevat suurissa joukoissa huitoen kiivaasti käsillään… Vaimot, jotka ovat kalpeita, pönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa pukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät joukosta joukkoon maristen… Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon luokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät toisiaan kiireissään… Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen — tämän seikkailun sankari — kahden hatturivin välitse, ja hänelle satelee kehotuksia:
— Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan puolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.
Inhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle anturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:
— Siinä sen näet! sanoo hän minulle, — miten meitä juutalaisparkoja kohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein kuoliaaksi.
Tosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Hän menee ohitseni, — katse sammuneena, kasvot revittyinä; hän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä… Runsas vahingonkorvaus vasta pystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin, vaan asianajajan luokse.
* * * * *
Algeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin heinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa sillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja, ilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään kirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten riittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja arabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea, että on virkaan tarpeellinen temperamentti.
Asianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin oikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana, asiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena kirjurina.
Siirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa heitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen konttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin varrella kahvilassa ja antavat neuvojansa — jos antavat! — absintin ja puolikuppisten ääressä.
Tätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt kelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa. Mutta jättäkäämme heidät.
* * * * *
Lähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi. Ulkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla liehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan savuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin kulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!
Pihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia. Heitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä seinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone löyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan alla. Kuljemme nopeasti sen läpi… Toimistossa tapaan tulkin kinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki alastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he kertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä istuudun matolle nurkkaan katselemaan… Kaunis on tuo tulkin puku, ja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan kuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on musta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen, punakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari, luonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin — ilmankos hän puhuu niin monia kieliä! — hiukan epäilijä myös — hän on tuntenut Renanin orientalistikoulussa; — suuri urheilun ystävä, joka viihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin illanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa valmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan. Sanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis ihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet… Hienostelussa hänellä ei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti. Viimeksi mainittu — puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa ja helmiäisnappisiin säärystimiin — herättää koko varusväessä epätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on vapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset hansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka kainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.
Totta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä liian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.
Poistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko tunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan ympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on viikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri kyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta pois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa toimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan kuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti, kauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa auki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on kääritty verisiin siteihin.
* * * * *
Tuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää, salamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä riennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle mustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään maurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan; se on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan "köyhien pihaksi".
Suuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee ympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria vastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa kenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille kivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni istuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina, suuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa omituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta soinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta pronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria pienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä imettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen ei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron kestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.
Myrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan matkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin illallisille; onkin jo aika… Kulkiessani suuren torin poikki kohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa käsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä; joukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään. Kaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa asian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia vahingonkorvausta.
* * * * *
Uhkeat illalliset Sid'Omarin luona! — Ruokasalista vie ovi kauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme suihkukaivoa… Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella itse paroni Brisselle.
Muiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa, kusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera — vähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta — ja mesikakkuja, joita sanotaan "kadin suupaloiksi"… Pöytäviininä pelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar sitä hiukan — milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä… Illallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan hedelmähilloa, piiput ja kahvia… Tämän huoneen kalustus on sangen yksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin korkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja tyynyjä… Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka kuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät turkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin tauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas, laivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista vihreätä sitten!…
Arabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä ajoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan isännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.
* * * * *
Missä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan, turkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja paluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä tanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät minulta unen… Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.
Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa. Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä. Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja… Salia ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa… Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa, kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja, nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia… Melkein kaikki he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille joka ilta.
Naiset sen sijaan säälittävät… He ovat kaikki tyynni tuota iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita, liioiteltuja ja teeskenneltyjä… Heidän joukossaan on kuitenkin kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla kumpikin… Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista, tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.
Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.
* * * * *
Lähden ulos teatterista… Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla…
Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin lauhaa, taivas melkein pilvetön… Etäällä tien päässä kohoaa vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen kultalangalla, ja vaipan liepeitä… Kaikki ne häilyvät nyt kuun vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.