HEINÄSIRKAT
Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin myllylle…
Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä… Kun päivän hämärtäessä avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.
Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata, jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni, ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä, kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa. Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus, silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja alituista varuillaanoloa!
Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä jalkeilla uudisasumuksessa.
Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin; maltalaisia; luccalaisia — joukko sangen erilaista väkeä, jota on vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän, nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:
— Huono ilma peltotöille… Sirokkotuuli on tulossa.
Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja, villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia päärynöitä ja banaaneja — kokonainen valikoima eriskummaisia ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan luonnon kanssa… Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:
— Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!
Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu: riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja. Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu, jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot. Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua maahan.
Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla, joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan, joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen peitossa.
Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi, ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.
Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi, sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin. Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi. Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot, kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta: kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa lapioitiin päältä pois.