KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI
— Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole hyvää.
Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä… Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.
— Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; — sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä teidän myllyltänne… Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille maailman chartreuse-viineille?… Ja jospa tietäisitte, kuinka hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt…
Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus Rotterdamilainen olisi sen kertonut:
* * * * *
— Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät, joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan. Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta. Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!…
Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa, häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa. Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan, ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten munkkiparkoihin:
— Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.
Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.
Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa… Teidän varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa Pater nosterin (Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty, vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat hänellä sitten oli!…
Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa, niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.
"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat. Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista päivistä.
"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät, että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme Trappe- ja Grande-luostareissa…" Hän ei ehtinyt edes lopettaa. Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä… Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.
* * * * *
Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on, että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia. Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja kaikuen ympäri seudun.
Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies, joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa hänelle tuoksuvia yrttejä… Tämä tislaushuone, johon ei kellään, ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi punervassa valossa…
Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen (iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:
— Hiljaa!… hän tietää salaisuuden!…
Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas taivutettuna… Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita, sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät, ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.
— Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden puuskan…
Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä…
* * * * *
Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana, hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi; mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:
— Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?… Mitähän hänelle on tapahtunut?
Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa kivilattiaan vaitiolon merkiksi… Ja kuorin takaosassa jatkuikin virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti…
Yhtäkkiä, kun Ave verum oli paraillaan meneillään, käännähtää isä
Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:
Pariisissa on munkki
sun fralilali lallallallei.
Yleinen ällistys… Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:
— Viekää hänet pois… hän on päissään!
Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin koukerosauva huitoo turhaan ilmassa… Mutta isä Gaucher ei näe mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa…
* * * * *
Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia kyynelvirtoja:
— Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton, sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.
— No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua… Eikä häpeä kaiken kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu tosin oli vähän noin… hm! hm!… Mutta toivokaamme, etteivät noviisit ole sitä kuulleet… Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle, miten vahinko oikeastaan tapahtui… Koetellessanne elämännestettä, eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan… Niin, niin, minä ymmärrän… Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi… Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä, että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?
— Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori… koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni…
— Niin, se on oikein… Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä minä teille sanon… Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä? Viehättääkö se teitä?…
— Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen korviaan myöten. — Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!… Mutta varmaankin on itse paholainen minut ilkeästi vietellyt… Ja minä olenkin lujasti päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin helmeilevää…
— Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. — Ei saa antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen… Teidän on tästä lähtien vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä saattaa käydä… Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette voidaksenne tuntea maun?… Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa, eikö niin?… sanokaamme kaksikymmentä tippaa… Saapa paholainen koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte kahdessakymmenessä… Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne, niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa… Ja nyt, menkää Herran rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.
Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita… paholainen oli jo saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.
Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!
* * * * *
Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä, hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia, meheviä… Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan kidutus.
— … Seitsemäntoista… kahdeksantoista… yhdeksäntoista… kaksikymmentä!…
Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti! Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!… Välttääkseen kiusausta hän meni ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse… Neste kimalteli kauniisti kullalle ja viheriälle… Kumartuneena altaan yli sieraimet levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä, ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät ja vilkkuivat häneen katsoessaan…
— No niin! vielä yksi pisara!
Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:
— Ah, minä syöksyn kadotukseen… ikuiseen kadotukseen…
Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:
Kolme iloista juomaveikkoa oli kerran päättänyt huilata
tai:
Se mestari Antin Annaliisa
meni kerran metsästä marjaan.
ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali lallallallei.
Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:
— He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana mennessänne maata.
Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina joka ilta samaan aikaan.
* * * * *
Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä, Aixsta, Avignonista, Marseillesta… Päivä päivältä muuttui luostari yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta, toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille…
Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:
— Nyt se on lopussa… Minä en enää puutu siihen… Päästäkää minut takaisin karjapaimeneksi!
— Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli kysymys.
— Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?… Sehän tässä hätänä, että minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin… Se tässä hätänä, että minä juon, ja juon niin kuin hurja…
— Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.
— Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi laskea… Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa illassa… Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua… Teettäkää siis elämänneste kenellä tahansa… Mutta iskeköön minuun taivaan tuli, jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!
Nyt ei kapituli enää nauranut.
— Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.
— Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?
Silloin nousi priori seisoalleen.
— Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä, jossa kiilsi piispan sormus, — on olemassa eräs keino, jonka avulla voimme kaikki järjestää… Eikö totta, iltasellahan se pahahenki teitä kiusaa, rakas poikani?…
— Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön lähestyvän, alan minä — luvallanne sanoen — hikoilla niin kuin Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.
— No, rauhoittukaa… Tästä lähtien me luemme joka ilta jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön synnin tapahtuessa.
— Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa ääreen kevyesti kuin leivonen.
Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:
— Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi… Oremus Domine.
Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse, jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä, liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:
Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei; on valkeaviittainen munkki, joka nunnia tanssihin vei pihapuistojen siimekseen, sun fralilali lallallallei.
… Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi hämmästyneenä:
— Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen kuulemaan!