I.
MINUN KALOSSINI.
Vaikka eläisin yhtä kauvan kuin Baptiste eno, joka näihin aikoihin alkanee olla yhtä vanha kuin joku Keski-Afrikan leipäpuu, niin en koskaan unhoita ensimmäistä matkaani Pariisiin kolmannen luokan vaunussa.
Oltiin helmikuun loppupuolella; oli vielä sangen kylmä. Ulkona, jossa taivas oli harmaana, ja satoi lumiräntää, näin alastomia kukkuloita, tulvaveden peittämiä niittyjä ja pitkiä jonoja lakastuneita viiniköynnöksiä; sisällä oli juopuneita, hoilaavia merimiehiä, lihavia talonpoikia, jotka nukkuivat suu auki kuin kuolleet kalat, vanhoja akkoja koreinensa, lapsia, kirppuja, imettäviä naisia, sanalla sanoen koko kolmannen luokan tupakalta, viinalta, sipulimakkaralta ja tunkkaisilta oljilta haiskahtava yleisö. Tuntuu kuin yhä vielä istuisin siellä.
Junan lähtiessä olin asettunut penkin nurkkaan akkunan ääreen nähdäkseni ulos, mutta kun oli päästy noin kahden penikulman päähän, otti eräs välskäri paikkani sillä tekosyyllä, että tahtoi istua vastapäätä vaimoaan, ja niin oli Pikku Mies, joka oli liian arka pitämään puoliaan, tuomittu matkustamaan kaksisataa penikulmaa tuon kamalan, pellavansiemeniltä haisevan jättiläisen ja lihavan maalaiseukon välissä, joka kuorsasi hänen olkapäätänsä vasten koko matkan.
Matka kesti kaksi päivää. Vietin nämä kaksi päivää paikaltani liikahtamatta molempien pyövelieni välissä, pää pystyssä ja hammasta purren. Kun ei minulla ollut rahaa eikä evästä, en syönyt hiventäkään koko matkalla. Kaksi päivää syömättä on pitkä aika! — Tosin oli minulla vielä kahden markan raha, mutta säilytin sen huolellisesti siltä varalta, ettei Jacques veikko olisikaan Pariisiin saapuessani asemalla, ja nälästä huolimatta voin olla siihen kajoamatta. Vaikeinta oli, että ympärilläni vaunussa syötiin vahvasti. Istuimeni alla oli aikamoinen, raskas kori, josta naapurini välskäri yhtämittaa veteli jos jonkinnäköisiä makupaloja, joita sitten jakoi vaimonsa kanssa. Tuon korin läheisyys teki minut kovin onnettomaksi, varsinkin toisena päivänä. Eikä nälkä kuitenkaan ollut pahin kärsimykseni tuolla kamalalla matkalla. Olin lähtenyt Sarlande'ista ilman kenkiä ainoastaan hyvin ohuet kalossit jalassa, joita käytin yötarkastuksillani lukion makuusalissa. Kalossit ovat kyllä hyvät; mutta talvella, kolmannessa luokassa … herra varjele, kuinka minä palelin! Itku tahtoi nousta kurkkuun. Yöllä kaikkien muiden maatessa, otin hiljaa jalkani kätteni väliin ja istuin niin tuntikausia lämmittääkseni niitä. Jospa äiti olisi nähnyt minut!
Mutta huolimatta nälästä, joka kurni hänen suoliaan, huolimatta kamalasta kylmyydestä, joka pusersi kyyneleet hänen silmistään, oli Pikku Mies ylen onnellinen eikä olisi mistään hinnasta luopunut paikastaan, tuosta puolesta paikastaan ovenvartijan ja välskärin välissä. Sillä kaikkien hänen kärsimystensä loppupäässä oli Jacques ja Pariisi.
Yöllä toista päivää vasten heräsin kello kolmen aikaan. Juna oli juuri pysähtynyt: koko vaunu oli jalkeilla.
Kuulin välskärin sanovan vaimolleen:
— Nyt ollaan perillä.
— Missä sitten? minä kysäsin hieroen silmiäni.
— Pariisissa tietenkin.
Syöksyin vaunun ovelle. Ei ainoatakaan taloa. Alaston tasanko, joitakuita kaasuliekkiä ja siellä täällä suuria kivihiilikasoja; kauvempaa näkyi vahva, punainen heijastus ja kuului epäselvä, aivan kuin meren kohina. Muuan mies kulki vaunun ovelta ovelle, pieni lyhty kädessä, huutaen: »Pariisi! Pariisi! Piletit!» Vaistomaisesti vetäsin pääni peljästyneenä takaisin. Tämä oli Pariisi.
Voi, suuri, vaarallinen kaupunki, kuinka oikeassa Pikku Mies olikaan peljätessään sinua!
Viiden minuutin perästä olimme asemalla. Jacques oli minua siellä tunnin varronnut. Tunsin jo kaukaa hänen pitkän, hiukan kumaran vartalonsa ja hänen pitkät käsivartensa, jotka tekivät minulle merkkejä aitauksen takaa. Yhdellä hyppäyksellä olin hänen luonaan.
— Jacques! rakas veli!…
— Oi, rakas lapsi!
Ja meidän sydämemme yhtyivät voimakkaassa syleilyssä. Mutta asemahuoneet eivät, paha kyllä, ole aijotut syleilypaikoiksi. Matkatavarasali kyllä on, mutta ei ole salia tunteidenpurkauksia eikä sielujenyhtymisiä varten. Meitä tyrkittiin ja me jouduimme toisten jalkoihin.
— Eteenpäin! Eteenpäin! huusivat meille tullipalvelijat.
Jacques kuiskasi minulle: »Mennään pois. Huomenna lähetän noutamaan kirstuasi». Ja käsi toisen kainalossa lähdimme yhtä keveinä kuin kukkaromme astumaan Quartier Latin'ia kohden.
Olen hyvin usein myöhemmin koittanut selvitellä muistissani sitä vaikutusta, minkä Pariisi teki minuun tuona yönä: mutta esineet, niinkuin ihmisetkin, esiintyvät niitä ensi kertaa nähdessä aivan erinäköisinä, jommoisina emme niitä enää sittemmin näe. En ole voinut koskaan luoda itselleni kuvaa tulopäiväni Pariisista. Se on jonkinlainen unelmantapainen kaupunki, jonka läpi olen kulkenut aivan pienenä, monta vuotta takaperin, ja johon en sittemmin ole palannut. Muistan puusillan, joka vei pikimustan joen yli, pitkän, aution rantakadun ja mahdottoman suuren puiston sen varrella. Pysähdyimme hetkeksi tämän puiston edustalle. Sitä ympäröivän ristikkoaidan läpi voi epäselvästi eroittaa lintuhäkkejä, nurmikoita, lampia ja huurteisia puita.
— Tämä on Jardin des plantes, sanoi Jacques. Siellä on koko joukko valkoisia karhuja, leijonia, boakäärmeitä, virtahevosia… Sieltä tuli todellakin petoeläinten haju, ja silloin tällöin kuului tuolta pimennosta äkäinen kiljunta tai käheä ulvonta.
Koitin veljeeni painautuneena tähyillä rauta-aidan läpi, ja yhdistäen samaan kauhun tunteeseen tuon Pariisin, johon saavuin yön aikaan ja tämän salaperäisen puutarhan, tuntui minusta kuin olisin tullut suureen, mustaan luolaan, täynnä petoeläimiä, jotka olivat aikeessa hyökätä kimppuuni. Onneksi en ollut yksin: Jacques oli turvanani…
Oi. Jacques! Jacques! miksi et aina ole ollut rinnallani?
Kuljimme vielä kauvan, hyvin kauvan loppumattomia, pimeitä katuja; sitten Jacques yhtäkkiä pysähtyi pienelle torille, jonka varrella oli kirkko.
— Nyt olemme Saint-Germain des-Prés'issa, sanoi hän. Meidän huoneemme on tuolla ylhäällä.
— Kuinka, Jacques! … kirkontornissako?…
— Niin itse kirkontornissa… Siellä on helppo tietää, mitä kello on.
Jacques liioitteli hiukan. Hän asui kirkon viereisessä talossa, pienessä vinnikamarissa viidennessä tai kuudennessa kerroksessa, ja hänen akkunansa oli Saint-Germain'in torniin päin aivan kellotaulun korkeudella.
Päästin sisään astuissani ilohuudon: »Tuli! kuinka hauskaa!» Juoksin heti uunin luo lämmittelemään jalkojani tulen hohteessa, niin että olin vaarassa sulattaa kalossini. Mutta silloin Jacques huomasi minun merkilliset jalkineeni. Siitäkös hän sai naurun aihetta.
— Rakas veli, sanoi hän; moni kuuluisa mies on saapunut puukengissä Pariisiin ja ylpeilee siitä. Mutta sinä voit sanoa, että olet saapunut tänne kalosseissa: se on vielä paljo originalisempaa. Mutta pane nyt minun tohvelini jalkaasi, ja sitte käymme piirakan kimppuun.
Näin sanoen siirsi kunnon Jacques tulen ääreen pienen pöydän, joka valmiiksi katettuna odotti nurkassa.