II.
SAINT-NIZIER'IN PAPIN LÄHETTÄMÄ.
Mikä juhlahetki meillä olikaan tuona yönä Jacques'in kamarissa! Kuinka kodikkaasti uunin loimo valaisi pöytäliinamme! Ja mikä ihana orvokintuoksu lähti vanhasta hartsisuisesta viinipullostamme! Ja kuinka kauniin kullanruskea piirakan kuori oli! Semmoisia piirakoita ei tehdä enää: etkä enää milloinkaan, Eyssette rukka, saa sellaista viiniä!
Pöydän toisella puolen, aivan minua vastapäätä kaateli Jacques viiniä lasiini. Joka kerta, kun nostin päätäni, näin hänen silmänsä äidillisen hellinä, lempeästi hymyilevän minulle. Minä olin niin onnellinen siellä olostani, että olin kuin kuumeessa. Ja kuinka minä puhuin!
— Syöhän toki, sanoi Jacques, kasaten ruokaa lautaselleni. Mutta minä vaan puhuin enkä syönyt mitään. Mutta silloin alkoi hänkin rupattaa saadakseen minut vaikenemaan. Hän kertoi minulle laveasti yhdessä hengenvedossa kaikki, mitä hän oli tehnyt enemmän kuin vuoden kuluessa, jonka olimme olleet toisistamme erossa.
Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, — hän kertoi surullisimmatkin asiat samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä —, sinun lähtösi jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt mitään, istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli vallankumouksellisia tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta meidän asiamme eivät suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi vekselejä, joka toinen päivä olivat kaupunginpalvelijat kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi, istuimme sydän kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.
Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo. Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin… Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli, myytiin kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi, kauheata on nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi aavistaakaan, mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet, joita meillä on kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun liinavaatekaappi vietiin pois, — muistathan, se, jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset, viulua soittavat amoriinit —, aijoin juosta ostajan jälkeen ja huutaa: »Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.
Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja ja luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta saat kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä vuokra oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli minulla aivan yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto ilman ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka ilta konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni saadakseni aikaan melua. Joskus olin kuulevinani jonkun minua huutavan konttoriin ja minä vastasin: »Tulen paikalla!» Kuu menin äidin huoneeseen, luulin aina nojatuolissa ikkunan ääressä tapaavani hänet surullisena kutomassa sukkaansa…
Päälle päätteeksi ilmestyivät torakat uudelleen. Nuo häijyt pikku itikat, joita vastaan taistellessa olimme nähneet niin paljon vaivaa Lyon'iin saapuessamme, olivat varmaankin saaneet vihiä teidän lähdöstänne ja tekivät uuden hyökkäyksen, joka oli vielä paljon kauheampi kuin ensimmäinen. Koetin ensin pitää puoliani. Vietin iltakaudet kyökissä taistellen kuin leijona, kynttilä toisessa, luuta toisessa kädessä, koko ajan itkien tietysti. Mutta olin yksin enkä voinut moneksi muuttua. Annou'n ajat olivat olleet ja menneet. Torakoita sitävastoin oli kahta kauheammin.
Olen varmasti vakuutettu, että koko Lyon'in torakat — ja jumala yksin tietää, kuinka paljon niitä on tuossa suuressa, kosteassa kaupungissa! — olivat joukolla nousseet taloamme piirittämään. Kyökki oli niitä aivan mustana, minun täytyi jättää se heidän huomaansa. Joskus katselin niitä kauhulla avaimenreijästä. Niitä oli satoja tuhansia… Luulet kai, että nuo kirotut itikat pysyivät siellä! Kyllä kai! et sitte tunne noita pohjoisesta saapuneita. He valtaavat joka paikan. Ovista ja lukoista huolimatta marssivat ne ruokasaliin, jonne olin asettanut vuoteeni. Muutin sen konttoriin, ja sitte saliin. Sinä naurat! mutta olisin tahtonut nähdä sinut sijassani. Nuo hiiden elävät karkoittivat minut huoneesta huoneeseen aina meidän entiseen pikku huoneeseemme asti käytävän päähän. Siellä jättivät ne minut pariksi päiväksi rauhaan. Mutta sitten eräänä aamuna herätessäni näin noin sata kappaletta kaikessa hiljaisuudessa kiipeävän luudanvartta pitkin ylöspäin, sillä aikaa kun toinen komppania hyvässä järjestyksessä marssi vuodettani kohden… Nähdessäni aseeni ja viimmeisen pakopaikkani vallattuina, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin paeta. Ja sen teinkin. Jätin patjan, tuolin ja luudan torakoille ja pakenin ijäksi tuosta kauheasta talosta Lanterne kadulla.
Vietin vielä joitakuita hirveän pitkiä, hirveän synkkiä ja hirveän itkuisia kuukausia Lyon'issa. Minua ei konttorissa enää kutsuttu muuksi kuin pyhäksi Magdaleenaksi. En käynyt missään eikä minulla ollut yhtään ystävää. Ainoa huvini oli sinun kirjeesi… Voi, rakas Daniel, kuinka kauniisti sinä osaat lausua ajatuksesi! Sinä voisit ihan varmaan kirjoittaa sanomalehtiin, jos vaan tahtoisit. Minun laitani on aivan toisin. Ajattele, että minä ijankaiken kirjoitettuani sanelun mukaan olen käynyt typeräksi kuin neulomakone. Minun on mahdoton keksiä mitään omasta päästäni. Isä oli aivan oikeassa sanoessaan: »Jacques, sinä olet aasi.» Eikä ole niinkään hullua olla aasi. Aasit ovat kunnollisia, uutteria, kestäviä ja kärsivällisiä pikku eläimiä, lauhkeita luonteeltaan ja vahvaselkäisiä… Mutta palatkaamme juttuuni.
Puhuit joka kirjeessäsi uuden kodin perustamisesta, ja sinun kaunopuheisuutesi saattoi minutkin tuohon suureen tuumaan innostumaan. Mutta onnettomuudeksi riitti se, minkä Lyon'issa ansaitsin tuskin omaan elatukseeni. Silloin syntyi minussa ajatus lähteä Pariisiin. Arvelin, että voisin sieltä käsin paremmin auttaa perhettämme ja että siellä kyllä olisi neuvoja suuren tuumamme toteuttamiseen. Päätin siis lähteä matkaan; mutta ryhdyin sitä ennen varokeinoihin. En tahtonut joutua Pariisin kadulle turvattomana kuin varpusen poika. Se käy päinsä sinunlaisellesi, Daniel: iloiset pojat kyllä suoriutuvat, mutta minulle, ikuiselle vetistelijälle se ei luonnista!
Menin siis pyytämään muutamia suosituskirjeitä ystävältämme, Saint Nizier'in kirkkoherralta. Hänellä on paljon ylhäisiä suosijoita Saint-Germain'in kaupunginosassa. Hän antoi minulle kaksi kirjettä, toisen eräälle kreiville, toisen herttualle. Minä alan komeasti, niinkuin näet. Sieltä menin eräälle räätälille, joka rehellisen naamani takia suostui antamaan minulle velaksi hienon hännystakin siihen kuuluvine housuineen, liivineen j.n.e. Panin suosituskirjeeni hännystakin sisään, käärin hännystakkini salvattiin ja sitte matkaan kuusikymmentä francia taskussa: 35 francia matkaan ja 25 elämän alkajaisiksi.
Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi, Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata. Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.
Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja. Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini… Niin, hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.
Sen kuin sinua tunnen, luulen varmaan, että sinä et minun sijassani enää toista kertaa olisi rohjennut lähteä noihin taloihin palvelijoitten pilkkatauluksi. Mutta minäpä palasin sinne pöyhkeästi vielä saman päivän iltapäivänä ja pyysin palvelijoita samoin kuin aamullakin viemään minut Saint-Nizier'in papin lähettämänä isäntiensä puheille. Ja rohkeuteni tulikin palkituksi; molemmat herrat ottivat näet vastaan, ja minut vietiin heti paikalla heidän luoksensa. Nämä herrat olivat hyvin erillaiset ja erillainen oli vastaanottokin. Lillen kadun kreivi otti minut hyvin kylmästi vastaan. Hänen pitkä, laiha, melkeinpä juhlallinen naamansa vei minulta kaiken rohkeuden, niin että tuskin sain pari sanaa suustani. Hän ei myöskään sanonut paljo mitään minulle. Hän silmäsi Saint-Nizier'in papin kirjeen läpi, pani sen taskuunsa, pyysi minun antamaan hänelle osoitteeni ja sanoi minulle jääkylmällä kädenliikkeellä hyvästiksi: »Pidän teidät muistissa; teidän on tarpeeton tulla tänne uudestaan. Jos saan kuulla jostain paikasta, niin annan teille tiedon.»
Peijakkaan äijä! Kun lähdin hänen luotaan, olin aivan jähmettynyt kylmyydestä. Mutta onneksi sai vastaanotto Saint-Guillaumen kadulla sydämeni oikein lämpiämään. Tapasin siellä maailman iloisimman, rakastettavimman, pyylevimmän ja avuliaimman herttuan. Kuinka hän piti tuosta herttaisesta Saint-Nizier'in kirkkoherrasta, ja kuinka kaikki ne, jotka tulivat siltä taholta, olivat tervetulleita Saint-Guillaumen kadulle!… Mikä herttainen mies! mikä kunnon herttua! Me olimme heti paikalla parhaat ystävät. Hän tarjosi minulle hyppysellisen bergamottinuuskaa, nipisti minua korvasta ja taputti minua lähteissäni poskelle, sanoen ystävällisesti:
»Minä otan teidän asianne omakseni. Ennen pitkää on minulla teitä varten jotakin tiedossa. Mutta käykää sillävälin niin usein täällä kuin teitä vaan haluttaa.»
Lähdin sieltä aivan haltioissani pois. Hienotunteisuudesta pysyin sieltä kaksi päivää poissa. Mutta kolmantena olin jo taas Saint-Guillaumen'in kadulla. Siniseen ja hopeaan puettu pitkä roikale kysyi nimeäni. Vastasin ylpeästi:
»Olkaa hyvä ja sanokaa, että se on se henkilö, jonka Saint-Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»
Hän palasi hetken perästä:
»Herra herttua ei voi töiltään ottaa vastaan. Hän pyytää teidän antamaan anteeksi ja tulemaan jonain toisena päivänä.»
Herttua rukka, josko minä annoin hänelle anteeksi!
Seuraavana päivänä palasin samaan aikaan. Tapasin eilisen pitkän, sinisen roikaleen seisovan jäykkänä kuin kuvapatsas rapuilla.
Kun hän huomasi minut, niin hän jo hyvin kaukaa sanoi painokkaasti:
»Herra herttua ei ole kotona.»
»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»
Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi ihminen.
Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine »Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.
Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella vakavuudella:
»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»
Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta puolestani.
Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta — olin vannonut käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, — portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? … kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki itselleen kirjuria… Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi… Semmoista on elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.
Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas, niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.
Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.
— Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut päähänsä. Tuolle hölmölle, — todella viisas poika, johon olin oikein ihastunut, — juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää lomaa! Ei minuuttiakaan.
— Mutta, herra markiisi…
— Ei mitään »mutta, herra markiiseja»… Jos menette kahdeksi päiväksi, niin menette ijäksi.
— Sitte minä menen, herra markiisi.
— Onnea matkalle!
— Ja niin se lurjus lähti… Toivon saavani teistä, nuori ystäväni, hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin, sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla, lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani. Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa. Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen. Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?
— Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden pidättää nauruani.
On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!…
— No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä neljännessä luvussa. Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa. Kirjoittakaa…
Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan, Pilois'lta vaivoja… Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen. Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme Pierrotte'ia… Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä, äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme; otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa sinne pakonsa… Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse ajatella, miten iltani vietän… Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka hauskaa meille tulee yhdessä!