IV.
MEIDÄN MENOARVIOMME.
Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä Pariisin katuja.
Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin. Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan tuota». — Se vei minulta kaiken rohkeuteni… Minua kiusasi myös sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin, kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan hiukan levoton.
Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti, jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.
— Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin? Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen, joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.
Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.
— Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä teet?
Vastasin huolettoman näköisenä:
— Näethän. että olen kävelyllä.
Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:
— Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!
Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.
— Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques. Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti… Voimme sensijaan tehdä pitkän kävelyretken.
Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkin
Pariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.
Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se, joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En uskalla kysyä, miksi.
— Tiedätkö, että sinun kalossisi ovat oikein somat? sanoo hän hetkisen kuluttua.
— Eivätkös ole?
— Ovatpa kyllä, oikein somat… Sitten hän lisää hymyillen: Mutta kyllä minä sinulle ostan hyvät kengät jalkaan, kun taas olen rikas.
Rakas Jacques rukka! ei hän tahtonut olla ilkeä, mutta ei muuta tarvittu minun mieltäni masentamaan. Koko minun häpeäntunteeni palaa takaisin. Tällä leveällä, auringonpaisteessa hekottelevalla bulevardilla tunnen itseni perin naurettavaksi kalossineni, ja vaikka Jacques miten ylistelisi jalkineitani, tahdon heti paikalla kotiin.
Me käännymme kotiin. Asetumme uunin ääreen ja vietämme loppupäivän iloisesti rupattaen, kuin kaksi varpusta katon räystäällä… Iltapuoleen koputetaan ovelle. Markiisin palvelija tuo minun matkakirstuni.
— Mainiota! sanoo Jacques äiti. Nyt me hiukan tarkastamme pukuvarastoasi.
— Minun pukuvarastoani! Ohhoo…
Tarkastus alkaa. Olisittepa nähneet meidän surkean naurettavan ilmeemme tätä laihaa pesäselostusta tehtäissä. Jacques on polvillaan kirstun vieressä ja vetää sieltä esineen toisen perästä ja huutaa ne nimeltä.
— Sanakirja … kaulaliina … toinen sanakirja… Katsoppa vain, piippu … sinä siis poltat!… Toinen piippu … taivasten tekijät, kuinka monta piippua…! Jospa sinulla olisi yhtä monta paria kenkiä… Entä tämä paksu kirja, mikä se on?… Oo … jopa nyt vallan… Rangaistusvihko… Boucoyran, 500 säettä… Souheyrol, 400 säettä… Boucoyran, 500 säettä… Boucoyran… Boucoyran… Peijakas! et juuri säästänyt tuota Boucoyran'ia… Mutta pari kolme tusinaa paitoja olisi ollut meille parempaan tarpeeseen.
Tultuaan näin pitkälle tarkastuksessaan, pääsee Jacques'ilta hämmästyksen huuto.
— Ihme ja kumma, Daniel … mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä… Sinä runoilet siis yhä vielä? … sinä veitikka, miksi et ole siitä milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole vallan maallikko tällä alalla… Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut runoja… Muistatko Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa!… No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi katseltaviksi!…
— Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.
— Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen. No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!
Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.
Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita… Hyviäkö vaiko huonoja? sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä lukiessani!… Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen milloinkaan ole nähnyt… Eikä Uskonto! Uskonto! runoelman sepittäjä liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä surunäytelmää luettaissa… Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä jatkaessani lausuntoani.
Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena nousee ylös ja lentää kaulaani:
— Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!
Katson häneen hiukan epäluuloisesti.
— Ihanko todella, Jacques…?
— Ihanaa, rakas veli, ihanaa! … ajattele, että sinulla oli sellainen aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta…!
Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin, huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy juhlalliseksi.
— Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.
— Oi, Jacques, se on niin vaikeata… Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee niin vähäsen.
— Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.
— Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?
— Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas, kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan kotiin…!
Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa. Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko olemuksessani… On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut, vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.
— Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa… Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.
Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta.
Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi.
Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée:
en mene koskaan istuntoihin.
Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan akatemiaan. — »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.
Tulemme pieneen, köyhän kansan ravintolaan, jonka perällä on päivällispöytä vakinaisille vieraille. Me syömme etusalissa, huonosti puettujen, nälkiintyneen näköisten nuorten miesten joukossa, jotka äänettöminä tekevät puhdasta lautasestaan. — »Melkein kaikki kirjallista väkeä», sanoo Jacques hiljaa. Minulle tulee tahtomattani tämän johdosta muutamia synkkiä mietelmiä, mutta minä varon sanomasta niitä Jacques'ille jottei hänen innostuksensa jäähtyisi.
Päivällisillämme on hyvin hauska. Herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) osoittaa suurta eloisuutta ja vielä suurempaa ruokahalua. Aterian loputtua kiiruhdetaan takaisin kellotapuliin ja silläaikaa kun herra akatemikko istuu hajareisin ikkunanlaudalla ja polttaa piippuaan, syventyy Jacques pöydän ääressä johonkin suureen numerotyöhön, joka näyttää vaativan ankaraa päänvaivaa. Hän pureskelee kynsiään, liikahtelee hermostuneena tuolillaan, laskee sormillaan, nousee sitten yhtäkkiä ylös ja huutaa riemastuneena: »Eläköön! … nyt se on selvä…»
— Mikä, Jacques?
— Meidän toimeentulomme, hyvä lapsi. Ja minä takaan, ettei se ollutkaan helppo asia. Ajattele, kuusikymmentä francia kuussa kahden ihmisen elannoksi…!
— Mitenkä, kuusikymmentä?… Luulin sinun saavan markiisilta sata francia.
— Niin saankin! mutta siitä on lähetettävä neljäkymmentä francia kuussa äidille uutta kotia varten … jää siis kuusikymmentä francia. Huone maksaa viisitoista francia: se ei ole paljon, mutta sitten minun onkin tekeminen itse vuode.
— Kyllä minäkin sen voin tehdä, Jacques.
— Ei, ei, ei se sovi akatemikolle. Mutta palatkaamme menoihimme… Siis huone 15 francia, hiilet 5 francia, — ainoastaan 5 francia, sillä minä käyn ne joka kuukausi itse tehtaasta noutamassa; — jäännös 40 francia. Ehdottakaamme sinun ruokaasi 30 francia. Sinä syöt päivällistä siinä ruokatarjoilussa, jossa tänä iltana kävimme; siellä maksaa 10 sous'ia ilman jälkiruokaa, ja näithän, ettei siellä ollut aivan hullumpaa. Sinulle jää 5 sous'ia aamiaista varten. Onko siinä tarpeeksi?
— On kyllä.
— Meillä on vielä 10 francia. Lasketaan 7 francia pesuun… Mikä vahinko, ettei minulla ole aikaa! menisin muuten itse pesuhuoneelle… Jää 3 francia, jotka käytän näin: 30 sous'ia minun aamiaisiini … eihän minun, peijakas vieköön, joka joka päivä saan hyvän aterian markiisin luona, tarvitse syödä yhtä vahvaa aamiaista kuin sinun. Jäljellä olevat rahat käytetään pikkumenoihin, tupakkiin, postimerkkeihin ja arvaamattomiin menoihin. Kaikki yhteensä tekee täsmälleen 60 francia… No! Eikö ole hyvin laskettu?
Ja Jacques alkaa ihastuksissaan hyppiä huoneessa edestakaisin; mutta sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja sanoo hämmästyneenä:
— Sepäs vasta kaunista! Menoarvio on tehtävä aivan uudestaan… Olen unohtanut jotakin.
— Mitä sitten?
— Entä kynttilät!… Mitä teet illalla, ellei sinulla ole kynttilää? Se on välttämätön meno ja meno, joka vie vähimtäin viisi francia kuukaudessa… Mistä me voisimme siepata nuo viisi francia… Kodin perustamisrahasto on pyhä eikä millään ehdolla… Ahaa, hiidessä, nyt minä tiedän. Onhan meillä kohta maaliskuu ja sen mukana kevät, aurinko ja lämmin.
— Entä sitten, Jacques?
— Entä sitten, Daniel! kun on lämmin, niin ei tarvita hiiliä: muuttakaamme viiden francin hiilet viiden francin kynttilöiksi ja probleemi on ratkaistu. Totta tosiaan, minä olen syntynyt raha-asiain ministeriksi… Mitä sinä siitä sanot? Tällä kertaa ei menoarviomme onnu, emmekä ole mitään unohtaneet… Vielä on jäljellä jalkine- ja vaatekysymys, mutta minä tiedän, mitä teen… Olen vapaa joka ilta kahdeksasta lähtien, koetan hankkia itselleni kirjanpitäjän paikan jollakin pikkukauppiaalla, olen varma, että ystävämme Pierrotte minulle sellaisen helposti keksii.
— Vai niin! Te olette siis hyviä tuttavia sinä ja Pierrotte?… Käytkö sinä usein heillä?
— Käyn hyvin usein. Siellä saa iltasin kuulla musiikkia.
— Vai niin! Pierrotte harrastaa musiikkia.
— Ei hän, vaan hänen tyttärensä.
— Hänen tyttärensä!… Hänellä on siis tytär?… Ahaa, Jacques!… Onko neiti Pierrotte kaunis?
— Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta… Vastaan sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.
Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin mikäkin vanha piika.
Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.
— Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!
Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi… Me joudumme muistosta muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole vielä aikeitakaan nukkua.
— No! … hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.
Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun peitteensä alla.
— Mitä sinä naurat, Jacques?…
— Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbé
Micou… Muistatko hänet?
— No, enhän vain!
Ja nyt ei tahdo naurusta ja jutuista tulla lainkaan loppua… Tällä kertaa minä olen järkevä ja sanon:
— Nyt täytyy nukkua.
Mutta hetken perästä alan uudestaan:
— Entä Rouget, Jacques, muistatko sinä hänet?
Ja me olemme taas pakahtua naurusta, ja jutut jatkuvat loppumattomiin…
Yhtäkkiä lyö joku nyrkillään aika tavalla minun puoleiseeni seinään.
Yleinen hämmästys.
— Se on Valkea Käki … kuiskaa Jacques hiljaa korvaani.
— Valkea Käki!… Mikä se on?
— Hiljaa … ei niin lujaa… Valkea Käki on meidän naapurimme… Hän on varmaankin vihoissaan, kun emme anna hänen maata.
— Kuule, Jacques, kuinka hänellä on niin hupsu nimi?… Valkea Käki?
Onko hän nuori?
— Saat itse päättää, Daniel kulta. Kyllä te jonakuna päivänä tapaatte toisenne rappusissa… Mutta nyt meidän täytyy pian nukkua … ennenkuin Valkea Käki ennättää uudestaan suuttua.
Sitte Jacques puhaltaa kynttilän sammuksiin ja herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) nukkuu veljensä olkapäätä vasten, niinkuin ennen kymmenvuotisena.