V.
VALKEA KÄKI JA ENSIMMÄISEN KERROKSEN NAINEN.
Saint-Germain des-Prés'n torin varrella kirkon nurkkauksessa vasemmalla, aivan kattojen tasalla on pieni akkuna, joka saa sydämeni kouristumaan joka kerta kun sitä katselen. Se on meidän entisen asuntomme akkuna, ja yhä vielä, kun kuljen sen ohi, olen näkevinäni entisaikojen Daniel'in istuvan tuolla ylhäällä, pöytänsä ääressä akkunan luona. Hän hymyilee sääliväisesi nähdessään kadulla nykyisen, alakuloisen ja jo kumaraselkäisen Daniel'in.
Voi sinä, Saint-Germain'in vanha kellotorni, mitä hauskoja hetkiä oletkaan minulle soittanut asuessani tuolla ylhäällä Jacques äidin kanssa… Etkö vieläkin voisi soittaa minulle joitakuita noista voiman tunnon ja nuoruuden hetkistä? Kuinka onnellinen olin silloin! Ja millä innolla tein työtä!…
Aamulla nousimme ylös päivän valjetessa. Jacques kävi heti käsiksi askareihin. Hän kävi hakemassa vettä, lakasi huoneen ja järjesti minun pöytäni. Minulla ei ollut oikeutta kajota mihinkään. Jos sanoin hänelle: »Tahdotko, että autan sinua, Jacques?» rupesi Jacques nauramaan ja sanoi: »Mitä ajattelet, Daniel? Entä ensimmäisen kerroksen nainen?» Nämä paljon merkitsevät sanat saivat minut vaikenemaan.
Saatte kuulla, miksi.
Yhdyselämämme ensi aikoina oli minun toimenani hakea vettä pihalta. Johonkin muuhun päivän aikaan en ehkä olisi uskaltanut, mutta aamusella, kun koko talo nukkui, ei turhamaisuuteni ollut vaarassa tulla yllätettyä vesiruukku kädessä. Menin heti herättyäni puolipukeissa pihalle. Siihen aikaan oli piha tyhjä. Toisinaan oli vesipumpun luona punatakkinen mies puhdistamassa ajokaluja. Hän oli kuskina ensimmäisen kerroksen naisella, hienolla kreolittarella, josta talossa paljon puhuttiin. Tuon miehen läheisyys oli tarpeeksi saattamaan minut hämilleni; kun tapasin hänet siellä, olin häpeissäni, pumppusin joutuun ja toin ruukkuni puolillaan sisään. Huoneeseeni päästyäni tunsin olleeni perin naurettava, mikä ei estänyt minua olemasta yhtä hämilläni seuraavana päivänä, jos huomasin punaisen takin pihalla… No niin, eräänä aamuna, kun onnellisesti olin välttänyt tuon pelottavan punaisen takin, nousin iloisena rappuja ylös täysinäinen ruukku kädessä, kun ensimmäisen kerroksen kohdalla seisoin naama vasten naamaa erään naisen kanssa, joka oli menossa alas. Se oli ensimmäisen kerroksen nainen.
Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman kaulusta ja paidan rinta auki … olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut vajota maan alle… Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän meni ohitseni… Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle. Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.
Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla. Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena, hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat yksitellen kuin kyyneleet. Ja sitten Angelus-soitot. Keskipäivän Angelus, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa valossa; ja ilta-Angelus, kaihomielinen serafi, joka liiteli huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan siellä suuria siipiänsä…
Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit, joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani. Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina, ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita… Silloin kiipesin hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.
Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja, joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen. Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen: »Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksi sinne.» »Sinne» tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi Jacques pistäysi niin usein sinne, niin ette ole varsin terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa; mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille, naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani…
Jacques'in mentyä alkoivat loppusoinnut sujua! Tähän aikaan ei minua enää mikään häirinnyt; varpuset ja Angelus-soitot, kaikki ystäväni olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa… Noin yhdeksän aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, — noita pieniä puuportaita, jotka olivat suurten portaitten jatkona. — Se oli naapurimme, neiti Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni. Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet sieltä… Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?… Oli aivan mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä… Jos puhuin hänestä Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! … et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin: »Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi… Valkea Käki on varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni. Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi — ajatelkaahan, grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte, vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta, jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita kuin seuraavat käsittämättömät tavut: — Tolokototinjan! … tolokototinjan!… joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseen tolokototinjaan ja kuulin ainoastaan raskaan, hitaan hengityksen… Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.
Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja kuiskasi:
— Tahdotko nähdä naapurimme … sh … hän on tuolla.
Yhdellä harppauksella olin rappusissa… Jacques ei valehdellut… Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että vihdoin sain hänet nähdä… Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken näky, mutta millainen näky!… Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi Pinson'in ja Bernette'in sisar … oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon tämä sinulle opiksi…
— No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme, no, mitä pidät… Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille: »Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta kauheammin nauramaan…
Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä, Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta: pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen laulunjonotus. Tokotolotinjan taasen on jonkinmoinen luonnonääninen loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä kaikki laulunsa.
Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan… Joskus kuitenkin yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla loilulla tulisi olemaan elämässäni…
Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten voi päästä sinne?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.
Mikä tuo niin viehättävä sinne sitten oli, joka oli Jacques'ille niin rakas?… Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi mentykään?… Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:
— Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssani sinne, Daniel? Se olisi heistä varmaankin hauskaa.
— Sinä vain lasket leikkiä…
— Olet oikeassa… Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan olinpaikka… He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä…
— Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden…
— Niinpä niin … sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.
Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua mukaansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan hengästyneenä.
— Daniel, sanoi hän. jos sinulla olisi ollut kengät ja kunnollinen takki, olisitko lähtenyt kanssani Pierrotte'ien luo.
— Miksikäs en?
— No, siis tule … minä ostan sinulle kaiken minkä tarvitset, menkäämme yhdessä sinne.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. »Kuukausi on lopussa, minulla on rahaa», lisäsi hän saadakseen minut uskomaan. Olin niin iloissani uusien tamineiden saannista, etten huomannut Jacques'in liikutusta enkä hänen äänensä kummallista värettä. Vasta myöhemmin on kaikki muistunut mieleeni. Lankesin hänen kaulaansa ja me lähdimme Pierrotte'ien luo, poiketen matkalla Palais-Royal'issa, jossa erään vaatekaupustelijan puodissa puin itseni kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin.