VI.
PIERROTTE'IN ELÄMÄNTARINA.
Jos Pierrotte'ille silloin, kun hän oli kahdenkymmenen vuotias, olisi sanottu, että hän kerran tulisi perimään Lalouette'in porsliinikaupan ja hänellä tulisi olemaan kaksisataa tuhatta francia asianajajansa hallussa — Pierrotte'illa asianajaja! — ja komea puoti Saumon'in kauppakujan kulmassa, niin hän olisi ollut hyvin ihmeissään.
Kahdenkymmenen vuotiaana ei Pierrotte ollut vielä jalallaankaan astunut kylänsä ulkopuolelle; silloin hän kävi isoissa puukengissä, jotka olivat tehdyt Cévennien männystä, ei osannut ainoatakaan ranskan sanaa ja ansaitsi sata ecuta vuodessa silkkiäismatojen hoidolla. Muuten kunnon poika, hyvä tanssija, iloinen ja hiukan kerskuva, mutta aina siivo, jonka ei olisi johtunut mieleenkään pettää kapakanisäntää. Niinkuin kaikilla sen ikäisillä pojilla oli Pierrotte'illakin kultansa, jota hän sunnuntaisin odotteli iltamessusta palattaessa viedäkseen hänet gavottia tanssimaan silkkiäispuiden alle. Pierrotte'in ystävän nimi oli Roberte, pitkä Roberte. Hän oli kaunis kahdeksantoistavuotias silkkimatojen kasvattaja, orpo niinkuin Pierrotte'kin, mutta hän osasi erinomaisesti lukea ja kirjoittaa, ja se on cévenniläiskylissä vielä harvinaisempaa kuin myötäjäiset. Pierrotte, joka oli kovin ylpeä Roberte'istaan, aikoi mennä heti arvannoston jälestä hänen kanssaan naimisiin, mutta kun nostopäivä tuli, niin vetikin Pierrotte rukka, — vaikka oli kastanut kätensä kolme kertaa vihkiveteen ennen uurnalle menoa, — numero 4:n… Ei muuta kuin lähde. Voi kovaa kohtaloa!… Onneksi tuli äitini, joka oli Pierrotte'in äidin melkeinpä kasvattama, rintaveljensä avuksi ja lainasi hänelle kaksituhatta francia, jolla palkattiin mies hänen sijaansa. — Eyssette'it olivat siihen aikaan vielä rikkaita! — Pierrotte miekkoisen ei siis tarvinnutkaan lähteä, vaan hän sai mennä Roberte'insa kanssa naimisiin. Mutta kun nuo kunnon ihmiset ennen kaikkia halusivat maksaa velkansa äidilleni, eikä se heille näissä oloissa milloinkaan olisi onnistunut, niin oli heillä rohkeutta jättää kotiseutunsa ja lähteä Pariisiin onneaan koettelemaan.
Kokonaiseen vuoteen ei kuulunut cévenniiäispariskunnasta mitään. Mutta sitten eräänä aamuna äitini sai liikuttavan kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu »Pierrotte ja hänen vaimonsa», ja joka sisälsi 300 francia, heidän ensimmäiset säästönsä. Toisena vuonna uusi kirje »Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan» ja 500 francia rahaa. Kolmantena vuonna ei mitään. Asiat eivät nähtävästi luonnistaneet. Neljäntenä vuonna kolmas kirje »Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan», ynnä viimeinen lähetys 1200 francia sekä siunaukset koko Eyssette'in perheelle. Juuri siihen aikaan kun tämä kirje saapui, olimme häviömme partaalla: tehdas oli myyty, ja me olimme poismuuttohankkeissa… Tässä surussa äitini ei muistanut vastata »Pierrotte'in ja hänen vaimonsa» kirjeeseen. Siitä päivin emme olleet heistä mitään kuulleet, siksi kunnes Jacques Pariisiin saapuessaan keksi kunnon Pierrotte'in — mutta ilman vaimoansa! — entisen Lalouette'in kauppahuoneen omistajana.
Voiko olla mitään epärunollisempaa, mitään liikuttavampaa, kuin heidän tiensä varallisuuteen. Saavuttuaan Pariisiin rupesi Pierrotte'in vaimo ilman muita mutkia siivoojaksi. Hän joutuikin ensimmäiseksi Lalouette'ien luokse. Lalouette'it olivat rikasta, itaraa, hassahtavaa kauppiasväkeä, joilla ei ollut milloinkaan ollut kauppa-apulaista eikä palvelijaa, siksi että täytyy tulla omin väin toimeen (»Hyvä herra, olen viiden kymmenen vanhaan tehnyt itse housuni!» sanoi herra Lalouette ylpeänä) ja jotka vasta vanhoilla päivillään lyöttäytyivät niin tuhlareiksi, että ottivat siistijävaimon kahdestatoista francista kuussa. Ne kaksitoista francia olivat sitten ainakin kunniallisesti ansaitut! Oli siistittävä puoti, puotikamari ja huoneusto neljännessä kerroksessa ja tuotava joka päivä kaksi saavia vettä kyökkiin! Pitää tulla Cévenneiltä suostuakseen sellaisiin ehtoihin. Mutta mitäs niistä! Cévenniläisvaimo oli nuori, reipas raataja, jolla selkäranka kuin nuorella mullikalla. Yhdessä kädenkäänteessä suoritti hän koko raskaan työnsä ja kaupanpäällisiksi helähteli vanhusten korvaan kaiken aikaa hänen raikas naurunsa; yksin siitä olisi sietänyt maksaa enemmän kuin kaksitoista francia… Hyvätuulisuudellaan ja kunnollaan valloitti reipas vuoristolaisvaimo lopuksi kokonaan isäntäväkensä. Häneltä ruvettiin kyselemään hänen olojaan ja sitten aivan äkkiä eräänä päivänä, — kuivettuneimmatkin sydämet saattavat näet joskus puhjeta aavistamattomaan hyvyydenkukintaan, — vanha Lalouette itsestään tarjoutui lainaamaan Pierrotte'ille hiukan rahaa, jotta tämä saattoi panna alulle mieleisensä kauppahomman.
Pierrotte'in tuuma oli tällainen: hän hankki itselleen vanhan hevosen ja rattaat ja kulki Pariisin toisesta päästä toiseen, huutaen kaikin voimin: »Älkää säilyttäkö romua!»
Viekas cévenniläinen ei myynyt, vaan osti … ja mitä? … kaikkia: särkyneitä astioita, rautaromua, roskapaperia, rikkonaisia pulloja, hyljättyjä huonekaluja, joita ei kannata myydä, vanhoja pahvilaatikoita, joista kauppiaat eivät huoli, kaikenlaista romutavaraa, jota säilytetään vanhasta tottumuksesta tai huolimattomuudesta, kun ei tiedetä, mitä sillä tehdä, kaikkia, mikä on tiellä!… Pierrotte ei halveksinut mitään, hän osti kaikkea, tai ainakin otti kaiken vastaan, sillä useinkaan ei hänelle myyty, vaan hänelle annettiin ilmaiseksi, jotta päästiin romutavarasta. Älkää säilyttäkö romua!
Montmartre'in kaupunginosassa oli Pierrotte hyvin suosittu. Niinkuin kaikki kiertävät kaupustelijat, jotka tahtovat herättää huomiota katuhälinässä, oli hänkin omaksunut oman erikoisen sävelensä, jonka palvelustytöt hyvin tunsivat… Ensin kauhealla jymyäänellä:
»Älkää säilyttäkö romua!»
Sitten hitaasti, surkealla nuotilla pitkä juttu aasille, Anastagille'ille, niinkuin hän kutsui aasiansa. Hän luuli sanovansa Anastasie. »No! tuleppas nyt, Anastagille, tule, tule, lapseni…» Ja Anastagille tuli raskasmielisenä ja pää nuokullaan laahustaen pitkin katukäytävän laitaa. Ja joka talosta huudettiin: »Tänne, tänne, Anastagille!»… Olisittepa nähneet, millä vauhdilla rattaat täyttyivät. Kun ne olivat kukkuroillaan, menivät Anastagille ja Pierrotte tyhjentämään kuormansa eräälle lumppujenkerääjälle, joka maksoi kilisevillä kolikoilla kaiken tuon romun, joka oli saatu ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi.
Tällä ihmeellisellä ammatillaan ei Pierrotte tosin koonnut rikkauksia, mutta hankki aivan mainiosti toimeentulonsa. Jo vuoden perästä maksettiin Lalouette'ilta saatu laina takaisin ja lähetettiin kolmesataa frangia »neitille» — joksi hän kutsui äitiäni silloin kun tämä vielä oli naimaton, eikä sen koommin tullut muuttaneeksi tätä nimitystä miksikään muuksi. Mutta kolmas vuosi ei ollut onnen vuosi. Se oli vuosi 1830. Turhaan sai Pierrotte huutaa: »Älkää säilyttäkö romua!» Pariisilaiset, jotka itse paraillaan tahtoivat päästä vanhasta kuninkaastaan, joka oli käynyt romutavaraksi, olivat kuuroja Pierrotte'in huudoille ja antoivat cévenniläisen huutaa äänensä sorruksiin kadulla, ja joka ilta palasivat pikku rattaat tyhjinä takaisin. Ja sitten kuoli vielä Anastagille'kin. Juuri tällöin vanha Lalouette'in pariskunta, joka ei enää voinutkaan tulla omin väin aikoihin, ehdoitteli Pierrotte'ille, että hän rupeisi heille puotipalvelijaksi. Pierrotte suostui tähän, mutta ei pysynytkään kauvan näin halvassa asemassa. Aina heidän tulostaan Pariisiin oli hänen vaimonsa iltasin opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osasi jo kyhätä kirjeen kokoon ja puhui auttavasti ranskan kieltä. Ruvetessaan Lalouette'ien palvelukseen, hän ryhtyi vielä suurempiin ponnistuksiin, hän meni täysikasvuisten iltakursseihin oppiakseen laskentoa ja menestyi niin hyvin, että hän muutaman kuukauden kuluttua voi ottaa suorittaakseen tuon melkein sokean herra Lalouette'in konttorityöt ja ruveta puotiin rouva Lalouette'in sijaiseksi, jonka jalat alkoivat pettää. Tähän aikaan tuli neiti Pierrotte maailmaan, ja siitä lähtein cévenniläisen omaisuus vain päivä päivältä eneni. Saatuaan ensin osan vuosivoitosta, tuli hänestä piankin liikkeen osakas, kunnes Lalouette, kadotettuaan lopuksi kokonaan näkönsä, eräänä päivänä vetäytyi kokonaan pois kauppatoimista ja luovutti liikkeensä Pierrotte'ille, joka vuosittain sai kuolettaa ostohinnan hänelle. Päästyään yksin vallitsemaan, laajensi cévenniläinen liikettään niin, että hän kolmessa vuodessa maksoi Lalouette'ien koko saatavan ja oli nyt velattomana miehenä erittäin kukoistavan liikkeen johdossa… Juuri tällöin, aivan kuin olisi odottanut kuollakseen sitä aikaa, jolloin hänen miehensä ei enää häntä tarvinnut, tuli pitkä Roberte sairaaksi ja kuoli liiallisesta rasituksesta.
Siinä Pierrotte'in tarina, jonka Jacques kertoi tuona iltana mennessämme Saumon'in kauppakujaan; ja kun tie oli pitkä, — olimme valinneet kaikkein pisimmän, jotta pariisilaiset näkisivät uuden takkini, — tulin perin pohjin tuntemaan cévenniläisemme jo ennenkuin olimme perilläkään. Tiesin, että kunnon Pierrotte'illa oli kaksi epäjumalaa, joihin ei saanut kajota, tyttärensä ja herra Lalouette. Tiesin myös, että hän oli hiukan liian puhelias ja väsyttävä siksi että hän puhui hitaasti, tapaili sanoja ja sammalsi eikä voinut saada kolmea sanaa suustaan, sanomatta: »Niinkuin on tapana sanoa…» Tämä tuli siitä, ettei hän ollut milloinkaan oppinut ranskaa. Kun kaikki, mitä hän ajatteli, tuli hänen huulilleen Lanquedocin murteella, oli hänen pakko koko ajan kääntää ranskaksi ja nuo »niinkuin on tapana sanoa», joilla hän koristeli puhettaan, antoivat hänelle aikaa tuon pikku työn suorittamiseen. Niinkuin Jacques sanoi, Pierrotte ei puhunut, vaan käänsi… Neiti Pierrotte'ista en saanut tietää muuta kuin että hän oli kuusitoistavuotias, ja että hänen nimensä oli Camille, en mitään muuta. Kaiken muun suhteen oli Jacques veikko mykkä kuin kala.
Noin kello yhdeksän ajoissa saavuimme perille. Oli juuri puotin sulkemisaika. Katukäytävällä puoliavoimen oven edessä oli rautatelkimiä, akkunaluukkuja ja rautapultteja — kokonainen sulkemiskoneisto… Kaasu oli sammutettu ja puoti puolihämärässä, ainoastaan tiskillä paloi porsliinilamppu, jonka valossa näimme rahapinoja ja leveät hymyilevät kasvot. Puotikamarissa puhalsi joku huilua.
— Hyvää iltaa Pierrotte! huusi Jacques asettuen tiskin eteen… (Minä seisoin hänen vieressään lampun valossa)… Hyvää iltaa, Pierrotte!
Pierrotte, joka juuri laski kassaansa, nosti päätään kuullessaan Jacques'in äänen, mutta huomatessaan minut, huudahti hän ääneensä, pani kätensä ristiin ja jäi suu ammollaan tuijottamaan minuun.
— No, huudahti Jacques voitonriemuisena, mitä minä olen sanonut!
— Herra Jumala, herra Jumala, mutisi kunnon Pierrotte, minusta on ihan kuin… Niinkuin on tapana sanoa… Minusta on ihan kuin näkisin neidin.
— Katsokaapas silmiä, sanoi Jacques, juuri silmiä, Pierrotte.
— Entäs leuka sitten, Jacques herra, leuka, jossa on kuoppa, vastasi
Pierrotte, ja nosti lampunvarjostinta paremmin nähdäkseen minut.
Minä en kaikesta tästä ymmärtänyt hölyn pölyä. Ja he vain jatkoivat katselemistaan ja merkitseväisiä silmäniskujaan… Yhtäkkiä Pierrotte nousi ylös, tuli tiskin takaa ja sulki minut syliinsä sanoen:
— Teidän luvallanne, Daniel herra, minun täytyy syleillä teitä…
Niinkuin on tapana sanoa… On ihan kuin syleilisin neitiä.
Näistä viimeisistä sanoista selvisi minulle kaikki. Siihen aikaan olin hyvin äitini näköinen, ja Pierrotte'ista joka ei ollut nähnyt »neitiä» noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, oli yhdennäköisyys vielä huomattavampi. Tuo kunnon mies ei voinut lakata puristamasta käsiäni, ei syleilemästä minua eikä katselemasta minua suuret silmät kyynelissä. Sitten hän alkoi puhua äidistä, noista kahdesta tuhannesta francista, Roberte'istaan, Camille'istaan, ja Anastagille'istaan niin laveasti ja perinpohjaisesti, että olisimme vieläkin — niinkuin on tapana sanoa — alhaalla puotissa häntä kuuntelemassa, ellei Jacques olisi tokaissut kärsimättömällä äänellä: »Entä kassanne, Pierrotte!»
Pierrotte vaikeni kuin naulaan. Hän oli hieman häpeissään paljosta puhelustaan ja sanoi:
— Olette oikeassa, Jacques herra, minä vaan lörpöttelen … ja tytön typykkä … niinkuin on tapana sanoa, tytön typykkä antaa minulle kyytiä, kun viivyn täällä näin kauvan.
— Onko Camille tuolla ylhäällä? kysyi Jacques välinpitämättömällä äänellä.
— On … on kyllä, Jacques herra … pikku typykkä on ylhäällä… Hän halajaa … niinkuin on tapana sanoa… Hän halajaa koko sydämestään tutustua Daniel herraan. Menkää siis kaikin mokomin häntä tervehtimään … minä lasken vain kassani ja tulen heti perässä … niinkuin on tapana sanoa.
Jäämättä enempää kuuntelemaan Jacques tarttui käsivarteeni ja vei minua aika vauhtia puotin perälle sinne päin, mistä kuului huilun soitto… Pierrotte'in puoti oli suuri ja hyvin varustettu. Puolihämärässä saattoi erottaa kimaltelevat karahviinien kyljet, himmeäksi hiotut lampunkuvut, suuret kristallimaljakot, upeat böömiläislasit ja pulleat liemimaljat, ja kahden puolen suuret lautaspinot, jotka ulottuvat kattoon saakka. Porsliinihaltijan palatsi öiseen aikaan. Puotikamarissa oli puoleksi aukiväännetty kaasuliekki vielä valveilla näyttäen ikävystyneenä kielensä kärkeä… Me menimme kiireesti huoneen läpi. Siellä istui makuusohvan reunalla kookas, vaalea nuorukainen, joka puhalsi surumielisiä säveleitä huilustaan. Sivumennessään sanoi Jacques »hyvää iltaa», hyvin kuivalla äänellä, johon vaalea mies vastasi kahdella myöskin hyvin kuivalla puhalluksella huilustaan, jolla tavalla varmaankin kaksi huilua, jotka ovat toisilleen vihoissaan, sanovat hyvää iltaa.
— Se oli puotipalvelija, sanoi Jacques, kun tulimme rappusille… Tuo vaalea jätkä voi ottaa hengen ihmisestä ijankaikkisella huiluttamisellaan… Pidätkö sinä huilun soitosta. Daniel?
Olisin kernaasti kysynyt: »Entä pitääkö pikku typykkä siitä?» Mutta pelkäsin hänen pahastuvan ja vastasin hyvin vakavasti: »En, Jacques, minä en pidä huilunsoitosta.»
Pierrotte'in huoneisto oli neljännessä kerroksessa samassa talossa kuin puotikin. Camille neiti oli liian ylimyksellinen näyttäytyäkseen puotin puolella, hän pysyi ylhäällä eikä tavannut isäänsä muuta kuin ruoka-aikoina. »Saatpa nähdä!» sanoi Jacques rappuja ylös noustessamme, »täällä eletään niinkuin hienossa talossa ainakin. Camille'illa on seuranainen, eräs leskirouva Fribou, joka on aina hänen mukanaan… En tiedä, mikä tämä rouva Fribou alkujaan on, mutta Pierrotte tuntee hänet ja väittää, että hän on aivan erinomainen nainen… Soita, Daniel, olemme perillä!» Minä soitin; cévenniläistyttö, jolla oli korkea päähine, tuli avaamaan, hymyili Jacques'ille kuin vanhalle tuttavalle ja vei meidät saliin.
Kun astuimme sisään, istui neiti Pierrotte pianon ääressä. Kaksi vanhaa, lihavahkoa naista, rouva Lalouette ja rouva Fribou, erinomainen nainen, istuivat ja pelasivat korttia yhdessä huoneen nurkassa. Meidät nähdessään nousivat kaikki ylös. Syntyi hetkeksi hälinää ja kolinaa; sitten kun oli tervehditty ja esittelemiset suoritetut, Jacques pyysi Camille'in — hän kutsui häntä aivan yksinkertaisesti Camille'ksi — istumaan jälleen pianon ääreen, jolloin erinomainen nainen sai tilaisuuden jatkaa peliänsä rouva Lalouette'in kanssa. Jacques ja minä olimme käyneet istumaan neiti Pierrotte'in kahden puolen, joka puheli ja nauroi kanssamme samalla kun hänen pikku sormensa liukuivat pianon koskettimilla. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän ei ollut kaunis. Valkoinen ja punainen, pienet korvat, kaunis tukka, mutta posket olivat liian pulleat, liian hyvänvoivan näköiset; lisäksi oli hänellä vielä punaiset kädet ja hiukan kulmikkaat liikkeet, niinkuin lomalla olevalla koulutytöllä. Hän oli todellinen Pierrotte'in tytär, vuoristokukka, joka oli kasvanut Saumon'in kauppakujan lasikaapissa.
Sellainen oli ainakin ensi vaikutelmani hänestä; mutta yhtäkkiä, kun sanoin jotain, neiti Pierrotte, joka tähän asti oli pitänyt silmiään alasluotuina, nosti ne hitaasti ylös katsoen minuun, ja ikäänkuin taikavoimasta pieni porvaristyttö katosi. En nähnyt muuta kuin hänen silmänsä, kaksi suurta, häikäisevää silmää, jotka heti tunsin…
Ihmeitten ihme! Nehän olivat nuo samat mustat silmät, jotka olivat minulle niin lempeästi loistaneet vanhan lyseon kolkkojen muurien sisällä, lasisilmänoidan mustat silmät, sanalla sanoen: mustat silmät… Luulin näkeväni unta. Olisin tahtonut huutaa niille: »Kauniit mustat silmät, tekö täällä? Tapaanko teidät jälleen toisissa kasvoissa?» Ja kuinka ne olivat aivan ne! Oli aivan mahdoton niissä erehtyä. Samat ripset, sama loisto, sama tumma, hillitty tuli. Olisi ollut hulluutta ajatellakaan, että maailmassa oli kaksi paria noita silmiä! Ja parhaana todistuksena siitä, että ne olivat mustat silmät itse eivätkä mitkään niiden näköiset mustat silmät, on se, että nekin olivat tunteneet minut, ja me olisimme varmaankin taasen aloittaneet tuommoisen entisen, mykän keskustelumme, kun kuulin aivan lähelläni, melkein korvani juuressa, hiiren nakerrusta. Tämän äänen kuullessani käänsin päätäni ja näin nojatuolissa pianon nurkassa henkilön, jota en ollut tähän asti huomannut… Näin pitkän, kuivan, kalpean vanhuksen, jolla oli linnun pää, taaksepäinluisuva otsa, terävä nenä, pyöreät, elottomat silmät, jotka olivat liian kaukana toisistaan melkein ohimoissa… Ellei olisi nähnyt sokuripalasta, jota mies piti kädessään ja silloin tällöin nakerteli, olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Hämilläni tein syvän kumarruksen tuon vanhan variksen edessä, mutta hän ei vastannut… »Ei hän näe sinua», sanoi Jacques, »se on sokea herra Lalouette…»
Jottei minun enää tarvinnut nähdä tuota kauheata linnunpäävanhusta, käännyin joutuun mustain silmäin puoleen; mutta voi, lumous oli särkynyt, mustat silmät olivat kadonneet. Heidän sijassaan oli vain pieni porvaristyttö, joka istui selkäkenossa pianotuolillaan…
Samassa salin ovi aukeni, ja Pierrotte tuli touhuten sisään. Häntä seurasi huilunpuhaltaja huilu kainalossa. Hänet nähdessään linkosi Jacques häneen niin musertavan katseen, että se olisi voinut vaikka puhvelihärän surmata; mutta luultavasti ei se osunut, sillä huilunpuhaltaja ei ollut tietävinään.
— No typykkäni! sanoi cévenniläinen suudellen tytärtään kummallekin poskelle, oletko nyt tyytyväinen? Nyt olet saanut Danielisi… Mitä pidät hänestä? Eikö hän ole kaunis? Niinkuin on tapana sanoa … aivan Neidin ilmi elävä kuva.
Ja nyt Pierrotte aloitti saman kohtauksen kuin alhaalla puotissa alusta ja vei minut väkisin keskelle huonetta, että jokainen voisi nähdä neidin silmät … neidin nenän, neidin kuoppaleuvan… Tämä näytteillepano oli hirveä… Rouva Lalouette ja erinomainen nainen keskeyttivät pelinsä ja ottaen oikein mukavan asennon nojatuolissaan, tarkastelivat minua mitä kylmäverisimmin, arvostellen tai kehuen kovalla äänellä milloin mitäkin palasta minusta, aivan kuin olisin ollut torilla myytävä kananpoika. Meidän kesken puhuen, näytti »erinomainen nainen» olevan jokseenkin hyvä kananpoikain tuntija.
Onneksi teki Jacques lopun piinastani pyytämällä neiti Pierrotte'a soittamaan jotain. »Niin juuri, soittakaamme jotakin», sanoi huilunpuhaltaja innokkaasti, törmäten esiin huilu koholla. Mutta Jacques kirkui: »Ei … ei … ei mitään duo'a eikä huilua!» Silloin huilunsoittaja linkosi häneen nopean, vaaleansinisen katseen, joka oli myrkyllinen kuin intiaanien nuolet, mutta toinen ei hievahduttanut haiventakaan, huusi vain edelleen: »Ei huilua!…» Lopuksi Jacques pääsi voitolle, ja neiti Pierrotte soitti meille ilman huilun pihaustakaan yhden noista tunnetuista tremoloista, joita kutsutaan Rosellen'in Haavelmiksi… Hänen soittaessaan itki Pierrotte ihastuksesta, Jacques oli haltioissaan; hiljaisena kuin huilu hampaissa löi huilunpuhaltaja olkapäillään tahtia ja puhalsi sisällisesti huiluaan.
Kun Haavelma oli lopussa, kääntyi neiti Pierrotte minun puoleeni: »Entä te, Daniel herra», sanoi hän luoden silmänsä alas, »emmekö saa kuulla mitään teiltä? Tiedän, että olette runoilija.»
— Ja hyvä runoilija, tokasi Jacques, tuo hirveä Jacques… Minulla ei juuri puolestani ollut halua lausua runojani noille amaleekkiläisille. Jospa edes mustat silmät olisivat olleet saapuvilla. Mutta ei, ne olivat olleet jo pitkän ajan sammuksissa: etsin niitä turhaan ympäriltäni… Olisittepa ollut vain kuulemassa, millä huolettomalla äänellä vastasin neiti Pierrotte'ille:
— Antakaa anteeksi, neiti, en ottanut tänä iltana lyyryä mukaani.
— Muistakaa tuoda se ensi kerralla, sanoi tuo kunnon Pierrotte, joka ymmärsi minun kuvakieleni puustavillisesti. Mies rukka luuli aivan tosissaan, että minulla oli lyyry ja että soitin sitä aivan kuin hänen puotipalvelijansa soitti huiluaan… Aah, olihan Jacques tehnyt minulle selväksi, minkälaiseen maailmaan hän minut vei!
Yhdentoista aikaan tarjottiin teetä. Neiti Pierrotte kulki edestakaisin huoneessa tarjoten sokeria ja kaadellen kermaa, hymyhuulin, pikkusormi kohollaan. Tähän aikaan illasta näin mustat silmät uudelleen. Ne ilmestyivät yhtäkkiä eteeni loistavina ja lempeinä, sitten taasen katosivat, ennenkuin ehdin niille mitään sanoa… Mutta juuri silloin huomasin erään seikan, sen nimittäin, että neiti Pierrotte'issa oli kaksi aivan erillaista olentoa: toinen leveäjakauksinen neiti Pierrotte, porvaristyttö, joka oli aivan omiansa hallitsemaan entisessä Lalouette'in kaupassa, ja sitten mustat silmät, nuo suuret runolliset silmät, jotka aukesivat kuin pari samettikukkasta ja ilmestyessään muuttivat koko tuon naurettavan romukauppaympäristön toiseksi. Neiti Pierrotte'ista en olisi mistään hinnasta välittänyt; mutta mustat silmät … ah, nuo mustat silmät!…
Vihdoin tuli lähdön hetki. Rouva Lalouette antoi siihen merkin. Hän kietoi miehensä suureen huiviin ja vei hänet ulos kainalossaan, niinkuin vanhan kääreisiin kiedotun muumion. Pierrotte pidätti meitä loppumattomalla sanatulvallaan vielä kauvan rappusissa: »No, nyt kai näemme teidät täällä usein, Daniel herra, kun olette kerran tien löytänyt. Meillä ei ole milloinkaan paljon vieraita, vain valittu seura … niinkuin on tapana sanoa… Ensinnäkin herra ja rouva Lalouette, entinen isäntäväkeni; ja sitte, rouva Fribou, erinomainen nainen, jonka kanssa voitte jutella ja sitte, puotiapulaiseni, kunnon poika, joka toisinaan soittaa meille huilua … niinkuin on tapana sanoa… Te voitte soittaa yhdessä… Se olisi oikein hauskaa.»
Huomautin kainosti, että minulla oli paljon työtä, niin etten ehkä voinut tulla niin usein, kuin olisin tahtonut.
Sekös häntä nauratti.
— Vai paljon työtä, Daniel herra… Kyllä ne teikäläisten työt tunnetaan, ne Quartier Latin'in hommat … niinkuin on tapana sanoa … siellä mahtaa olla joku viehättäjätär.
— Eipä todellakaan, sanoi nyt Jacques nauraen, neiti Valkea Käki ole ilman viehätystään.
Nytkös Pierrotte yltyi nauramaan:
— Kuinka te sanoitte, Jacques herra… Valkea Käki … ha, ha, ha,—katsokaapas tuota veitikkaa … hänen ijällään… Hän vaikeni äkkiä, kun huomasi tyttärensä kuuntelevan, mutta vielä rappusten alapäässä kuulimme hänen naurun hohotuksensa, joka pani rappuset tärisemään.
— No mitä pidät heistä? sanoi Jacques, ulos päästyämme.
— Pierrotte itse on kamala, mutta neiti Pierrotte on viehättävä.
— Eikös ole? sanoi rakastunut raukka niin innoissaan, etten voinut olla nauramatta.
— Nytpä tuli salaisuus ilmi, Jacques, sanoin minä puristaen hänen kättään.
Sinä iltana kävelimme hyvin myöhäiseen joen rantaa. Allamme helmeili hiljainen, tumma joki tuhansina tähtinä. Suurten alusten touvit natisivat. Suloista oli kävellä hiljalleen hämärissä ja kuulla Jacques'n puhuvan rakkaudesta… Hän rakasti, koko sydämellään, mutta hän ei saanut vastarakkautta, sen hän tiesi.
— Hän rakastaa siis toista, Jacques.
— Ei. rakas Daniel, luulen, ettei hän ennen tätä iltaa vielä ole rakastanut ketään muuta.
— Ennen tätä iltaa! Mitä sinä sillä tarkoitat, Jacques?
— Sitä, että kaikki pitävät sinusta, Daniel … voisihan siis hänkin pitää sinusta!
Rakas Jacques parka! Olisitte nähneet millä surullisella kohtaloonsa alistuvalla ilmeellä hän sen sanoi. Rauhoittaakseni häntä, remahdin kovaan nauruun, kovempaan kuin aijoinkaan.
— Voi veikkonen, kylläpä sinä teet nopeaan johtopäätöksiä… Kylläpä minä olisin vastustamaton tai neiti Pierrotte helposti syttyvää laatua… Joutavia, rakas Jacques äiti. Neiti Pierrotte on yhtä kaukana minun ajatuksistani, kuin minä hänen. Minua ei sinun tarvitse vähintäkään peljätä, usko se. Sanoin sen aivan rehellisestä sydämestä. Neiti Pierrotte oli minulle aivan yhdentekevä… Mutta mustat silmät olivat toista.