VII.
PUNAINEN RUUSU JA MUSTAT SILMÄT.
Ensimmäisen käyntini jälestä entisessä Lalouette'ien kauppahuoneessa, en sinne pitkään aikaan palannut. Jacques sen sijaan teki uskollisesti joka sunnuntaisen pyhiinvaellusretkensä ja keksi joka kerta uuden viettelevän kaulaliinasolmun… Jacques'in kaulahuivi oli kokonainen runoelma, hillityn, palavan rakkauden hymni, tuollainen itämainen selam, se on syvämerkityksellisistä kukista koottu kukkavihko, joita ylhäiset turkkilaiset antavat lemmityilleen, tulkitakseen heille rakkautensa kaikki vivahdukset.
Jos minä olisin ollut nainen, olisi Jacques'in kaulahuivi tuhansine solmuineen, joita hän vaihteli loppumattomiin, liikuttanut minua enemmän kuin kaikki rakkaudentunnustukset… Mutta eiväthän naiset semmoisista mitään ymmärrä, hyvät ystävät… Joka sunnuntai, ennen kotoalähtöään, rakastaja raukka ei voinut olla kysymättä: »Minä menen sinne, Daniel … tuletko mukaan?» Ja minä vastasin aina samalla tavalla: »En, Jacques, jään tekemään työtä…» Silloin hän lähti nopeasti, ja minä jäin yksin, aivan yksin runopöytäni ääreen.
Olin puolestani päättänyt, vakavasti päättänyt, etten enää menisi Pierrotte'ien luo. Mustat silmät peloittivat minua. Sanoin itsekseni: »Jos näet ne vielä kerran, niin olet hukassa», ja minusta oli parasta olla niitä näkemättä … toisin sanoen, en saanut niitä enää pois päästäni, noita suuria, mustia, noiduttuja silmiä. Näin ne kaikkialla. Ajattelin vain niitä niin nukkuessani kuin valvoessanikin. Kaikkiin vihkoihini oli piirustettu suuria mustia silmiä tuon pituisine ripsineen.
Olin aivan lumottu.
Ah, kun Jacques loistavin silmin ja kepeänä lähti Saumon'in kauppakujaan, kaulahuivi syvämerkityksellisessä solmussa, tunsin hurjaa halua harpata alas portaita hänen jäljessään ja huutaa hänelle: »Odota minua!» Mutta en tehnyt sitä. Jokin ääni sisälläni varoitti minua sinne menemästä, ja minulla oli kuin olikin lujuutta pysyä pöytäni ääressä … ja sanoa: »Ei, kiitos, Jacques, jään tekemään työtä.»
Näin kului jonkun verran aikaa. Ajan pitkään olisi minun varmaankin Runottaren avulla onnistunut karkoittaa mustat silmät mielestäni. Pahaksi onneksi olin niin varomaton, että menin niitä vielä kerran katsomaan. Ja silloin minun kävi hullusti: kadotin niin sydämeni kuin päänikin. Se tapahtui näin:
Sitten kun Jacques joen rannalla oli avannut sydämensä minulle, ei hän enää ollut puhunut sen enempää rakkaudestaan; mutta minä näin kyllä, etteivät asiat käyneet hänen mielensä mukaan… Kun hän sunnuntaisin palasi Pierrotte'ien luota, oli hän aina alakuloinen. Öisin kuulin hänen huokailevan, yhä huokailevan… Jos kysyin häneltä: »Mikä sinun on, Jacques?» niin hän vastasi minulle hätäisesti: »Ei mikään.» Mutta minä ymmärsin, että jokin häntä vaivasi vain äänestä, jolla hän sen sanoi. Hän, joka muuten oli niin hyvä ja kärsivällinen, antoi minun joskus tuntea pahoja tuuliaan. Toisinaan katseli hän minua aivan kuin olisi ollut vihainen minulle. Arvasin tietenkin että kaiken tuon alla piili joku suuri sydänsuru, mutta kun Jacques itsepäisesti vaikeni, niin en uskaltanut minäkään siitä puhua mitään. Mutta eräänä sunnuntaina, kun hän tuli kotiin tavallista alakuloisempana, tahdoin ottaa selvän asiasta.
— Kas niin, Jacques, mikä sinun on? kysyin tarttuen häntä käsiin…
Asiat eivät siis siellä luonnista?
— Ei, ne eivät luonnista … sanoi poika raukka masentuneena.
— No, mutta mikä siinä sitten on? Onko Pierrotte ehkä huomannut jotain?
Paneeko hän esteitä teidän rakkaudellenne…?
— Ooh, ei suinkaan, Pierrotte ei ole meille esteeksi… Mutta Camille ei rakasta minua eikä tule milloinkaan rakastamaan.
— Hullutuksia, Jacques! Mistä sinä voit tietää, ettei hän tule sinua milloinkaan rakastamaan… Oletko edes sanonut hänelle, että rakastat häntä?… Et, et tietenkään?… No! mutta siinä tapauksessa…
— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvinnut sanoa mitään ollakseen rakastettu…
— Luuletko todellakin, Jacques, että huilunsoittaja…?
Jacques ei näyttänyt kuulleen minun kysymystäni.
— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, sanoi hän toistamiseen.
Ja muuta en saanut tietää. Sinä yönä ei Saint-Germain'in kellotornissa paljoakaan nukuttu.
Jacques vietti melkein koko yönsä akkunan ääressä ja katseli huokaellen tähtitaivasta. Minä mietin. »Menisinkö sinne katsomaan asioita lähempää… Voihan Jacques erehtyä. Neiti Pierrotte ei ole varmaankaan ymmärtänyt sitä rakkauden ylenpalttisuutta, mikä piilee kaulahuivin laskoksissa… Koska ei Jacques uskalla puhua rakkaudestaan, niin ehkä olisi hyvä, jos minä puhuisin hänen puolestaan… Juuri niin, se on päätetty, minä menen sinne ja puhun tuolle pikku Philistine'ille Jacques'in puolesta ja sitten saamme nähdä.»
Seuraavana päivänä panin Jacques'ille mitään sanomatta kauniin päätökseni täytäntöön. Jumala on todistajani, ettei minulla sinne mennessäni ollut pienintäkään itsekästä ajatusta. Menin sinne Jacques'in takia, yksinomaan Jacques'in takia. Mutta kun Saumon'in kauppakujan kulmassa näin entisen Lalouette'in kauppahuoneen vihreine laudotuksineen ja Porsliini- ja kristallikyltteineen, tunsin lievää sydämen tykytystä, jonka olisi pitänyt olla minulle varoituksena… Astuin sisään. Puoti oli tyhjä. Huilunsoittaja oli puotikamarissa syömähommissa; syödessäänkin oli hänellä huilu vieressään pöydällä. »On aivan mahdotonta, että Camille olisi epätietoinen tuon vaeltavan huilun ja minun Jacques äitini välillä», vakuuttelin itsekseni noustessani portaita ylös. »No saammehan nähdä…»
Tapasin Pierrotte'in ruokapöydässä tyttärensä ja erinomaisen naisen seurassa. Mustat silmät eivät kaikeksi onneksi olleet saapuvilla. Kun astuin sisään, tervehdittiin minua hämmästyksen huudoilla. »Tuossa hän nyt vihdoinkin on!» huudahti kunnon Pierrotte jymyäänellään. »Niinkuin on tapana sanoa, hän tulee paraiksi kahville.» Minulle tehtiin sijaa pöydässä. Erinomainen nainen kävi hakemassa minulle kauniin kultareunaisen kahvikupin, ja minä istuin neiti Pierrotte'in viereen.
Neiti Pierrotte oli sinä päivänä hyvin sievä. Hän oli pistänyt juuri korvansa yläpuolelle — nykyään ei niitä enää pidetä siinä paikassa, — pienen punaisen ruusun, niin, niin punaisen… Luulenpa, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu, kun se saattoi tehdä tuon pikku korvanipukan niin sieväksi. »Vai niin. Daniel herra», sanoi Pierrotte nauraen leveätä hyväntahtoista nauruaan; »te olette rikkonut välit ettekä aijo tulla enää meitä tervehtimään!…» Koitin pyydellä anteeksi ja puhua kirjallisista töistäni. »Niin, niin kyllä, minä tunnen Quartier Latin'in!» kiusoitteli Pierrotte. Ja hän alkoi nauraa täyttä kurkkua heittäen syrjäkatseita erinomaiseen naiseen, joka yski merkitseväisesti ja polki minua jalalle pöydän alla. Näiden kunnon ihmisten mielestä Quartier Latin merkitsi öillisiä hurjia kemuja, viuluineen, naamioineen, raketteineen, särjettyine astioineen, ja ties mitä. Ah, jos minä olisin kertonut heille erakkoelämästäni Saint-Germain'in kellotornissa, niin kylläpä he olisivat hämmästyneet. Mutta niinkuin tiedätte, nuorena ei ole lainkaan pahoillaan, jos saakin hurjastelijan maineen. Pierrotte'in syytöksiä kuullessani koetin näyttää varsin kainolta ja puolustauduin vain heikonlaisesti: »Ei suinkaan, ei suinkaan, minä vakuutan … ei siinä ole mitään perää.» Kylläpä Jacques olisi nauranut, jos olisi kuullut.
Juuri kun olimme juoneet kahvin, kuului pihalta pieni huilunpuhallus. Se oli merkki, että Pierrotte'in oli mentävä puotiin. Tuskin oli hän selkänsä kääntänyt, kun erinomainen nainen vuorostaan meni kyökkiin pelaamaan korttia kyökkipiian kanssa. Meidän kesken puhuen luulen puolestani, että erinomaisen naisen ainoa erinomaisuus oli se, että hän osasi hyvin sekoittaa kortit.
Nähdessäni, että minut jätettiin yksin pienen punaisen ruusun kanssa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» Ja Jacques'in nimi oli jo huulillani, mutta neiti Pierrotte ei antanut minulle suun vuoroa, vaan sanoi yhtäkkiä matalalla äänellä minuun katsomatta:
— Neiti Valkea Käkikö estää teidät tulemasta ystäviänne tervehtimään?
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, mutta ei, hän oli ihan tosissaan. Näyttipä hän vielä varsin liikutetultakin, poskien heleästä punasta ja povensa nopeasta kohonnasta päättäen. Hänen aikanaan oli varmaankin puhuttu Valkeasta Käestä, ja hän luulotteli itselleen aivan olemattomia. Olisin yhdellä ainoalla sanalla voinut valaista hänelle asian, mutta en voi käsittää, mikä typerä turhamaisuus minut siitä esti. Nähdessään, etten hänelle mitään vastannut, neiti Pierrotte kääntyi minuun päin ja kohottaen pitkät silmäripsensä, jotka hän tähän asti oli pitänyt alasluotuina, hän katsoi minuun… Ei, nyt en puhu totta. Hän ei katsonut minuun, vaan mustat silmät, täynnä kyyneleitä ja helliä nuhteita. Ah! rakkaat mustat silmät, sydämeni sulo!
Se oli vain hetken ilmestys. Pitkät ripset painuivat melkein heti paikalla alas, mustat silmät katosivat ja minun rinnallani oli vain neiti Pierrotte. Joutuun, joutuun, odottamatta uutta ilmestystä, minä aloin puhua Jacques'ista. Aloitin kertomalla, kuinka hyvä, kuinka uskollinen, kuinka kunnollinen ja epäitsekäs hän oli. Minä kerroin hänen ehtymättömästä rakkaudestaan, hänen hellästä äidillisyydestään, jota moni oikea äiti olisi voinut häneltä kadehtia. Jacques elätti minut, piti minut vaatteissa, hankki meidän toimeentulomme, ties millä raatamisella ja uhrauksilla. Ilman häntä olisin vielä ollut tuossa Sanlande'in synkässä vankilassa, jossa olin niin hirveästi kärsinyt…
Tullessani tähän kohtaan kertomuksestani, neiti Pierrotte näytti liikutetulta, ja minä näin suuren kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Luulin yksinkertaisuudessani, että se oli Jacques'in tähden ja sanoin itsekseni: »Tämäpä alkaa käydä hyvin!» ja tulin yhä kaunopuheisemmaksi. Kerroin Jacques'in alakuloisuudesta ja tuosta syvästä, salaisesta rakkaudesta, joka kalvoi hänen sydäntään. Ah! tuhatkertaa onnellinen se nainen, joka…
Tässä kohden se punainen pikku ruusu, joka oli neiti Pierrotte'in tukassa, irtausi, en tiedä mitenkä, ja putosi jalkaini juureen. Juuri silloin tuumin, miten hienolla tavalla voisin saada Camille'in ymmärtämään, että hän oli se tuhansin kerroin onnellinen nainen, johon Jacques oli ihastunut. Tuo pieni punainen ruusu tuli minulle putoamisellaan avuksi. Johan olen teille sanonut, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu. — Otin sen hitaasti ylös, mutta en antanutkaan sitä takaisin. »Annan sen Jacques'ille teidän puolestanne», sanoin neiti Pierrotte'ille ymmärtäväisesti hymyillen. — »Jacques'ille, jos tahdotte!» vastasi neitï Pierrotte huokaisten. Mutta samassa hetkessä ilmestyivät mustat silmät ja katsoivat minuun niin hellästi, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Ei Jacques'ille, vaan sinulle itsellesi!» Ja olisittepa nähneet, miten ne sen sanoivat, kuinka luottavasti, millä kainolla, vastustamattomalla rakkaudella. Mutta minä epäröin vielä, ja niiden oli pakko toistaa pari, kolme kertaa peräkkäin: »Niin! … juuri sinulle … juuri sinulle.»
Silloin minä suutelin pientä punaista ruusua ja pistin sen poveeni.
Sinä iltana tapasi Jacques minut kotiin tullessaan, niinkuin tavallisesti, runopöytäni ääressä, ja minä annoin hänen olla siinä luulossa, etten koko päivänä ollut käynyt ulkona. Pahaksi onneksi putosi pieni, punainen ruusu riisuessani povestani lattialle sängyn jalkoihin: noidathan ovat aina täynnä kujeita. Jacques näki sen, otti sen maasta ja katseli sitä kauvan. En tiedä, kumpi meistä oli punaisempi, punainen ruusu vai minä.
— Minä tunnen sen, sanoi hän, se on siitä ruusupensaasta, joka on heidän salinsa ikkunalla.
Sitten hän lisäsi antaissaan sen minulle:
— Minulle ei hän ole milloinkaan antanut ruusuja.
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että kyyneleet nousivat silmiini.
— Jacques, rakas Jacques, minä vannon, etten ennen tätä iltaa…
Hän keskeytti minut lempeästi: »Ei mitään anteeksipyyntöjä, Daniel. Minä tiedän varmaan, ettet ole mitenkään vilpillisesti menetellyt. Tiesin niin varmaan, että hän rakasti sinua. Muistatko, mitä sinulle sanoin: Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvis sanoa mitään ollakseen rakastettu.» Ja sitten poika parka alkoi mitellä huoneemme lattiata. Ja minä katselin häntä äänettömänä, pitäen punaista ruusua kädessäni. »Se mikä tapahtui, sen piti tapahtuman», jatkoi hän hetken kuluttua. »Jo aikoja sitten aavistin, että näin piti käymän. Tiesin, ettei hän välittäisi minusta mitään, jos näkisi sinut… Siksi en tahtonut viedä sinua pitkiin aikoihin sinne. Olin jo edeltäpäin mustasukkainen sinulle. Anna anteeksi, olin niin kovin rakastunut häneen!… Mutta eräänä päivänä halusin tehdä kokeen ja otin sinut mukaani. Sinä iltana minulle selvisi, ettei minulla ollut pienintäkään toivoa. Tuskin oli kulunut viisi minuuttia, kun hän jo katsoi sinuun, niinkuin en ollut nähnyt hänen katsovan kehenkään muuhun. Kyllä sinäkin sen huomasit. Oh myönnä vain, sinä huomasit sen. Sentähden pysyit sieltä poissa enemmän kuin kuukauden, mutta se ei minua auttanut… Hänenlaisensa olennot eivät unohda poissaolevia, päinvastoin. Joka kerta kun menin sinne, hän ei puhunut muusta kuin sinusta, ja niin teeskentelemättä, niin luottavaisesti ja hellästi… Se oli minulle todellinen piina. Nyt se on ohi… Ja se on parempi.»
Näin puhui Jacques kauvan yhtä lempeästi ja samalla kohtaloonsa alistuvalla hymyllä. Kaikki, mitä hän sanoi, tuotti minulle samalla sekä tuskaa että riemua. Tuskaa, koska näin, että hän oli onneton; riemua, koska jokaisen hänen sanansa takaa näin mustien silmien loistavan minulle, ajattelevan vain minua. Kun hän oli lopettanut, menin hänen luoksensa hiukan häpeilläni, mutta panematta pois punaista ruusuani ja sanoin: »Etkö sinä tästälähin enää pidä minusta?» Hän hymyili ja puristi minua rintaansa vasten, sanoen: »Elä puhu joutavia, minä pidän sinusta vielä enemmän.»
Ja se oli totta, punainen ruusu ei tuottanut mitään muutosta Jacques äidin hellyydessä minua kohtaan, eipä edes saattanut häntä huonolle tuulelle. Luulen, että hän kärsi kovin, mutta hän ei antanut sitä milloinkaan huomata. Ei huokausta, ei valitusta, ei niin mitään. Niinkuin ennenkin, meni hän joka sunnuntai sinne ja oli ystävällinen kaikille. Ainoastaan kaulahuivin solmut jäivät häneltä tekemättä. Muuten raatoi hän työssään tyynenä ja ylevänä, pyrkien rohkeasti elämässä yhtä ainoata päämäärää kohti, ja se oli uusi koti… Oi Jacques! Minun Jacques äitini!
Mitä minuun tulee, antauduin kokonaan tunteelleni siitä päivin, kun vapaasti ilman tunnonvaivoja sain rakastaa mustia silmiä. Olin nyt kaiken päivää Pierrotte'ien luona. Olin valloittanut siellä kaikkien sydämet; — mutta millä halpamaisilla keinoilla! Kantamalla sokeria herra Lalouette'ille, pelaamalla korttia erinomaisen naisen kanssa — en kammoksunut mitään… Liehakoitsija oli siihen aikaan minulle sopivin nimi… Liehakoitsija ilmestyi tavallisesti taloon noin keskipäivän tienoissa. Silloin oli Pierrotte puotissa ja Camille neiti aivan yksin yläkerran salissa erinomaisen naisen kanssa. Heti kun saavuin, ilmestyivät mustat silmät, ja melkein samalla erinomainen nainen jätti meidät yksin. Tämä arvoisa nainen, jonka Pierrotte oli ottanut tyttärensä seuraksi, katsoi olevansa kaikista velvollisuuksista vapaa, heti kun minä ilmestyin. Silloin hän joutuun katosi kyökkiin kyökkipiian luo, ja kortit vedettiin esiin. Se ei minua suinkaan surettanut, sillä jäinhän mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, mitä ihania hetkiä olen viettänyt tuossa pienessä keltaisessa salissa! Melkein aina toin mukanani jonkun kirjan, jonkun lempikirjailijani ja luin siitä pitkiä otteita mustille silmille, jotka sulivat kyyneleihin tai säihkyivät salamoina, aina sisällön mukaan. Sillä aikaa neiti Pierrotte istui vieressämme ja ompeli tohvelia isälleen tai soitti meille ikuisia Rosellen'in Haavelmiaan; mutta vähät me hänestä välitimme. Toisinaan kuitenkin, kaikkein tunteellisimmissa kohdissa, tuo pikku porvaristyttö, lausui kovalla äänellä ajatuksensa, esimerkiksi: »Minun täytyy antaa virittää pianoni»: tai: »Olen neulonut kaksi pistettä liikaa.» Silloin minä harmissani suljin kirjan enkä aikonut jatkaa. Mutta mustilla silmillä oli oma omituinen tapansa katsoa minuun, joka minut heti lepytti ja minä jatkoin edelleen lukuani.
Oli epäilemättä hyvin varomatonta jättää meidät tuolla tavoin aina kahdenkesken pieneen, keltaiseen saliin. Ajatelkaahan, etteivät meidän ikämme, — mustien silmien ja Liehakoitsijan. — tehneet yhteensä täyttä kolmeakymmentä neljää vuotta… Onneksi ei neiti Pierrotte meitä milloinkaan jättänyt ja hän oli hyvin järkevä, hyvin varova ja valpas vartija, juuri omiansa ruutikellaria vahtimaan… Kerran; eräänä lämpöisenä iltapäivänä toukokuussa istuimme me, mustat silmät ja minä, salin sohvalla. Akkuna oli puoleksi auki ja akkunaverhot alaslaskettuina aina lattiaan asti. Sinä päivänä luimme Faustia!… Kun olin lopettanut lukuni, liukui kirja kädestäni; me nojauduimme hetkisen äänettöminä toisiimme puolihämärässä hiljaisuudessa… Hänen päänsä lepäsi minun olkapäälläni. Hänen kauluksensa aukeamasta näin pieniä hopeahelyjä, jotka kimaltelivat hänen kaulansa ympärillä… Yhtäkkiä ilmaantui neiti Pierrotte meidän väliimme. Olisittepa nähneet, miten sukkelaan hän lähetti minut sohvan toiseen päähän, — ja minkä pitkän saarnan hän piti! »Te teette hyvin pahoin, rakkaat lapset», sanoi hän meille… »Te käytätte väärin sitä luottamusta, jota teille osoitetaan… Teidän täytyy puhua isälle aikeistanne… Milloin aijotte puhua isälle, Daniel?» Lupasin puhua Pierrotte'ille hyvin pian, heti kun olin saanut suuren runoteokseni valmiiksi. Tämä lupaus rauhoitti jonkun verran vartijaamme. Mutta siitä huolimatta ei mustilla silmillä siitä päivästä lähtein ollut lupa istua sohvalla Liehakoitsija vieressä. Ooh, tuo neiti Pierrotte oli hyvin ankara, nuori nainen. Ajatelkaahan, ettei hän ensi aikoina tahtonut antaa mustien silmien kirjoittaa minulle. Lopuksi hän kuitenkin siihen suostui, sillä nimenomaisella ehdolla, että hän saisi kaikki kirjeet nähdäkseen. Pahaksi onneksi ei neiti Pierrotte tyytynyt yksinään lukemaan noita hurmaavia, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joita mustat silmät minulle kirjoittivat, vaan pisti niihin usein lauseita omasta päästään, niinkuin esimerkiksi tämmöisiä:
— … Tänä aamuna olen surullinen. Olen löytänyt hämähäkin kaapistani.
Aamuhämähäkki tietää mielipahaa.
Tai myöskin:
— Ei tyhjällä taloksi ruveta… Ja sitten tuo ikuinen virsi:
— Sinun pitää puhuman isälle aikeistasi… Johon minä joka kerta vastasin:
Heti kun olen saanut teokseni valmiiksi!…