VIII.

ERÄS ILTA SAUMON'IN KAUPPAKUJASSA.

Vihdoin viimmein sain kuuluisan runoelmani valmiiksi. Se oli neljän kuukauden työn hedelmä, ja minä muistan, että töin tuskin voin kirjoittaa viimmeisiä rivejä, niin kovin vapisivat käteni kuumeesta, ylpeydestä, riemusta ja kärsimättömyydestä.

Se oli juhlahetki Saint-Germain'in kellotornissa. Jacques muuttui siksi päiväksi jälleen tuoksi entiseksi Jacques'iksi, pahvilaatikko ja liimakuppi Jacques'iksi. Hän sitoi minulle komean kirjan, johon hän aikoi omakätisesti teokseni kirjoittaa puhtaaksi. Joka säe saattoi hänet huudahtamaan ihailusta ja innostuksesta… Minä puolestani en ollut yhtä varma teoksestani. Jacques ihaili minua liiaksi; en oikein voinut luottaa hänen arvosteluunsa. Olisin tahtonut luettaa teokseni jollain puolueettomalla, luotettavalla henkilöllä. Mutta kun en, pakana vieköön, tuntenut ketään.

Ja kuitenkin olisi minulla ruokapaikassani ollut yllin kyllin tilaisuutta tehdä tuttavuuksia. Nyt kun olimme rikkaita, söin perähuoneessa salin takana. Siellä aterioi noin parikymmentä kirjailijaa, maalaria ja arkkitehtiä tai oikeammin niiden aiheita. — Nyt ovat aiheet valmistuneet: joistakuista noista nuorukaisista on tullut kuuluisuuksia, ja kun näen heidän nimensä sanomalehdissä, niin kirveltää minun sydäntäni, joka en mitään ole. Kun ensi kertaa tulin heidän pöytäänsä, ottivat nuo nuorukaiset minut avosylin vastaan; mutta kun olin liian ujo puuttuakseni keskusteluun, jouduin pian unhotukseen ja olin yhtä yksin heidän keskellään, kuin olin ollut pikku pöytäni ääressä yhteisessä salissa. Kuuntelin, mutta en puhunut mitään.

Kerran viikossa söi pöydässämme eräs kuuluisa runoilija, jonka nimeä en enää muista, mutta jota nuo toiset herrat kutsuivat Baghavat'iksi, erään hänen runonsa mukaan. Niinä päivinä juotiin bordeaux-viiniä, joka maksoi kahdeksantoista sous'ia pullo; jälkiruokaa syötäessä lausui Baghavat jonkun intialaisen runonsa. Intialaiset runot olivat hänen erikoisalansa. Yhdelle niistä oli hän antanut nimen Lakçamana, toiselle Daçaratha, kolmannelle Kalatçala, muuan oli Bhagiratha, muuan Cudra, muuan taasen Cunosépa, Visvamitra… Mutta kaunein kaikista oli kuitenkin Baghavat. Ah, kun runoilija lausui, Baghavat'insa, oli perähuone aivan haltioissaan. Toiset ulvoivat, toiset takoivat jaloillaan lattiaa tai hyppivät pöydälle seisomaan. Minun oikealla puolellani istui pieni punanenäinen arkkitehti, joka heti ensimmäisessä värsyssä rupesi itkemään ja koko ajan pyyhki silmiään minun salvettiini!

Minä kiljuin seuran vuoksi vielä kovempaa kuin muut, mutta oikeastaan en ollut lainkaan ihastunut Baghavat'iin. Nuo intialaiset runot olivat kaikki aivan samanlaisia. Niissä oli aina lotuskukka, kondori, elefantti ja puhvelihärkä: joskus kutsuttiin lotusta vaihteen vuoksi lotokseksi, mutta tätä vaihtelua lukuun ottamatta olivat hänen kyhäyksensä aivan toistensa kaltaisia: kaikkea intohimoa, kaikkea totuutta ja mielikuvitusta vailla. Pelkkää sanahelinää. Hämärää ja epäselvää… Siinä minun mielipiteeni suuresta Baghavat'ista. Ehkä olisin ollut lievempi arvostelussani, jos joku olisi pyytänyt minua vuorostani lausumaan omia runojani, mutta se ei juontunut kenenkään mieleen, ja se teki minun ylen ankaraksi mielipiteissäni. Ja sitäpaitsi oli muitakin, jotka olivat samaa mieltä tuosta hindurunoudesta. Minun vasemmanpuoleiseen vierustoveriini ei se liioin pystynyt. Merkillinen mies, tuo minun vasemman käden naapurini; kiiltäväksi kuluneeseen, rasvaiseen takkiin puettu, korkeaotsainen rasvanaama, jolla oli pitkä musta parta ja siinä melkein aina joku makaroonisäije ruuan jälkeen. Hän oli vanhin joukosta ja ehdottomasti myöskin lahjakkain. Niinkuin suuret henget ainakin, puhui hän hyvin vähän, ei suotta kuluttanut itseään. Kaikki kunnioittivat häntä. Hänestä sanottiin: »Se mies pystyy … siinä on ajattelija.» Nähdessäni hänen suunsa vetäytyvän ivalliseen hymyyn suuren Baghavat'in lukiessa runojaan, kohosi vasemman käden naapurini silmissäni varsin korkealle. Ajattelin: »Siinä on mies, jolla on makua… Entäpä jos lukisin hänelle runoelmani!»

Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja puhvelihärkiä. — Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin salavihaisia!… Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm…» Saaden tästä ensi menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm, mm…» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies, ennenkuin alotamme… Mikä on teidän kriteriuminne?»

Katselin häntä levottomana.

— Teidän kriteriuminne! … toisti kauhea ajattelija korottaen äänensä… Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?

Herra Jumala! Minun kriteriumini! … eihän minulla sellaista ollut, en ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi punastumisestani ja ällistymisestäni.

Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori mies, teillä ei ole kriteriumia!… Silloin on joutavaa, että luette minulle runoelmanne … tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.» Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.

Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai pitää olla kriteriumi?… Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? … kriteriumi! Mikä se on?… Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»… Kunnon Jacques'illa oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken päästä, »jotakin juohtuu mieleeni… Kun kerran tahdot lukea runosi jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain sunnuntaina?»…

— Pierrotte'eille… Mitä ajatteletkaan, Jacques!

— Ja miksikä et?… Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki… Ja Camille olisi oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen… Erinomainen nainen on lukenut paljon… Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin hän näyttää… Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen… Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?…

Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi» ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.

En ollut milloinkaan ennen nähnyt pientä keltaista salia sellaisessa juhla-asussa. Pierrotte oli minun kunniakseni kutsunut vieraikseen porsliinimaailman parhaiston. Esityspäivän iltana oli siellä koolla paitsi tavallista henkilökuntaa, herra ja rouva Passajon ja heidän poikansa eläinlääkäri, Alfort'in eläinlääkäriopiston etevimpiä oppilaita, Ferrouillat nuorempi, joka aivan äskettäin oli saavuttanut loistavan menestyksen Suur-Looshissa, edelleen, herra ja rouva Fougeroux ja heidän kuusi tytärtään, jotka istuivat pituuden mukaan rivissä kuin urkujen piiput, ja lopuksi Ferrouillat vanhempi, erään kirjallisen seuran jäsen ja illan kunniavieras. Voitte kuvitella vavistukseni nähdessäni tämän mahtavan lautakunnan. Kun kaikille näille kunnon ihmisille oli edeltäpäin annettu tietää, että heidät oli kutsuttu lausumaan arvostelunsa runoteoksesta, katsoivat he velvollisuudekseen esiintyä asian laadun mukaan juhlallisin, kylmin naamoin, vetämättä suutaan kertaakaan nauruun. He juttelivat hiljaa ja nyökkäsivät päätään kuin lakimiehet. Pierrotte, joka ei ymmärtänyt olla mitenkään salaperäinen, katseli heitä kaikkia ihmeissään. Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, asetuttiin istumaan. Minä istuin pianoa vasten, kuulijakunta puoliympyrässä edessäni, paitsi vanha Lalouette, joka nakerteli sokeriaan tavallisella paikallaan. Hetken hälinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja minä alotin väräjävällä äänellä runoelmani luvun…

Se oli dramallinen runoelma, jonka olin suurenmoisesti ristinyt Paimenlauluiksi. Vankeutensa ensi aikoina Sarlande'in lyseossa oli Pikku Mies omaksi huvikseen kertonut oppilailleen mielikuvitusjuttuja, jotka kuhisivat heinäsirkkoja, perhosia ja muita itikoita. Paimenlaulut olivat syntyneet siten, että olin kolme näistä pikku kertomuksista muodostanut vuoropuheluksi ja pannut runomuotoon. Runoelmassani oli kolme osaa, mutta tuona iltana Pierrotte'in luona luin niistä ainoastaan ensimmäisen osan. Pyydän saada luvan jäljentää tässä tuon osan Paimenlauluista, en minään valittuna kirjallisena tuotteena, vaan ainoastaan tarpeellisena lisänä Pikku Miehen elämäntarinaan.

Kuvitelkaa hetkinen, rakkaat lukijani, että istutte puoliympyrässä pienessä keltaisessa salissa, ja että Daniel Eyssette aivan väristen lukee teille ääneen.

SINIPERHOSEN SEIKKAILUT.

(Näyttämö kuvaa maisemaa. On kello kuusi illalla; aurinko on laskullaan. Esiripun noustessa sininen Perhonen sekä nuori miespuolinen Leppäkerttu juttelevat istuen sanajalan varrella. He ovat viettäneet päivän aamusta asti yhdessä. Illan hämärtyessä Leppäkerttu näyttää aikovan lähteä.)

LEPPÄKERTTU.
Oo, lähdetkö jo?

PERHONEN.
Johan täytyy, ei auta!

PERHONEN.
Mihin hiiteen kiire? Kuin vankila, hauta
koti mulle on harmaa, ja ehdit kai
sä myöskin myöhemmin kotiis, vai?
Ovi, seinä, ikkunat, — tympeät on ne,
kun päivän säihkyvän nään, kedon, jonne
suvi unikot herätti heijaamaan.
Jos unikoista et ilahdu, ootpa…

LEPPÄKERTTU.
Ah, niihin en kylläy konsanaan!

PERHONEN.
Hyvä, höpsy; siis kotona vartokootpa!
Viel' iltaa ihailemaan jää tätä.

LEPPÄKERTTU.
Mut…

PERHONEN (pudottaen hänet alas).
Tuonne heitän sun heinikkoon!

LEPPÄKERTTU (pyristellen vastaan).
Ei, en jäädä voi, en lähtöä jätä.

PERHONEN.
Hyss, hyss!

LEPPÄKERTTU (säikähtyen).
Mitä nyt?

PERHONEN.
Pyy lauleloon
suven huumeen viinitarhassa valaa —,
miten kauniina illan ilmoille halaa
sen lämmin sävel, kuin sointuu se täällä…

LEPPÄKERTTU.
Niin kyllä, vaan…

PERHONEN.
Vait!

LEPPÄKERTTU.
Mitä?

PERHONEN.
Ihmisiä!

(Ihmisiä kulkee ohi)

LEPPÄKERTTU (kuiskaten, hetken vaitiolon jälkeen).
Lie häijyläitä ne?

PERHONEN.
Häijyimpiä.

LEPPÄKERTTU.
Aron niitä, — voi niskansa heikon päällä
jalan tuhman tuntea milloin vain…
Pien' oot sinä myös, mut on siivet sulla.
— Uh, hirmua!

PERHONEN.
Taidatpa kauhuusi tulla!
Saat paeta moukkia niskassain,
se on vahva, ja siipiäni huoleti pole,
ne ei seittiä — kuin sudenkorennon — ole!
Ja niin kauas, niin kauan ma kannan sua
kuin tahdot!

LEPPÄKERTTU.
Oh ei, älä houkuta mua,
en tohtis vaikka…

PERHONEN.
Vaan helppohan
sun on niskaani nousta.

LEPPÄKERTTU.
Mut…

PERHONEN.
Nouse, houkko!

LEPPÄKERTTU.
Minut sentään kotiini kannathan,
näes…

PERHONEN.
Joudu, niin nähty pian on joka loukko.

LEPPÄKERTTU (kiiveten toverinsa selkään).
Näes rukouksia pidetähän
meill' illoin.

PERHONEN.
Tietysti. — Taaemmas vähän!
Niin. — Vaiti, nyt laivassa, lähdetään!

(Hyrr! He nousevat lentoon: keskustelu jatkuu ilmassa).

Ah oivaa! Et paina juur' ensinkään.

LEPPÄKERTTU (peloissaan).
Voi ystävä…

PERHONEN.
Noo?

LEPPÄKERTTU.
Minä sokaistun tästä,
mua huimaa, jo mielisin maahan päin.

PERHONEN.
Pyh, sulje vain silmäsi näkemästä!
Joko suljit?

LEPPÄKERTTU (sulkee silmänsä).
Jo.

PERHONEN.
Kestäthän?

LEPPÄKERTTU (pakotetusti).
Vähittäin.

PERHONEN (salaa nauraen).
Sukus varmaan ei ilmailu-seppeleitä
He voittanut —.

LEPPÄKERTTU.
Ee-hei!

PERHONEN.
Heidän ei syy, ettei varmemmin seilata ilmain teit.

LEPPÄKERTTU.
Eei…

PERHONEN.
Kas niin, määrämme lähestyy.

(Laskeutuu erään Kielon lehdelle.)

LEPPÄKERTTU (avaten silmänsä).
Oh, anteeksi, mut en tääll' asu minä.

PERHONEN.
Et, vaan kun on aikaa, niin ystävinä
kera Kielon voimmehan hetken viettää.
Ja tottahan suutakin voidella sietää.

LEPPÄKERTTU.
Voi, en minä jouda…

PERHONEN.
Vain hetken, jo vain!

LEPPÄKERTTU.
Ja oon outo ma seurassa suurempain.

PERHONEN.
Pois arkuus, sun lehtolapsekseni
sanon, joudu!

LEPPÄKERTTU.
Jo päiväkin mailleen meni.

PERHONEN.
Oh, vieläpä sirkka sirittää…

LEPPÄKERTTU (kuiskaten).
Vaan — pennittä…

PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
Kielo kestittää!

(He menevät Kielon luo. — Esirippu laskee.)

(Toisen näytöksen alussa esiripun noustessa on melkein yö.
Toverusten nähdään lähtevän Kielon luota. Leppäkerttu on hienossa
humalassa.)

PERHONEN (tarjoten selkänsä).
Ja nyt matkaan.

LEPPÄKERTTU (kiiveten rohkeana ylös).
Matkaan!

PERHONEN.
No mitäs sanot
veli Kielosta?

LEPPÄKERTTU.
Mainio: antaa, mit' anot,
jopa varastot vierahan haltuun suo…

PERHONEN (tähystäen taivasta).
Oh. Päivähän avaa jo akkunansa!
Nyt joutuun.

LEPPÄKERTTU.
Joutuun? Ja kenen luo?

PERHONEN.
Kotikaipuus on mennyt jo menojansa?

LEPPÄKERTTU.
Oh, kumpahan ehdin rukouksiin…
Koti lähell' onkin, — se siintää tuolta.

PERHONEN.
No ei mullakaan ole hoppua, huolta!

LEPPÄKERTTU (innoissaan). Paras veikko! On kummani, kuinka niin sua maailmassa voi moittia kukaan: »se on hurjimus, huijari riihaton, runoniekka!»

PERHONEN.

Oo, ken noin suulas on?

LEPPÄKERTTU.
No Sittinen!

PERHONEN.
Raiska! Kun itse ei mukaan,
vätys, pääse, niin hurjaksi haukkuu mua.

LEPPÄKERTTU
Ja yksinkö hän edes!

PERHONEN.
Riivattua!

LEPPÄKERTTU.
Niin, sinua Muurahaiset, Etanat,
jopa Skorpioonitkin vihaavat.

PERHONEN.
Niinkö?

LEPPÄKERTTU (tuttavallisesti).
Äläkä Lukkia kosiskele,
sua rumaks se väittää!

PERHONEN.
Tuhmaapa puhuu!

LEPPÄKERTTU.
Heh! — Ei Madotkaan sua imartele…

PERHONEN.
Sen uskon! — Mut samoinko minusta huhuu
sun piirisi myöskin, — Matoihin et
sinä tietysti kuulu…?

LEPPÄKERTTU.
Päinvastaiset
siell' on mielet: oot sankari nuoremmista,
vaan hieman moraaliton vanhemmista.

PERHONEN (surullisesti).
Ei näytä siis maailma suosivan
mua liioin…

LEPPÄKERTTU.
Ei, totta, ei, ystävä polo!
Jos ois Nokkosten valta, ois nuiva sull' olo,
sua Kilpikonnankin kiroovan
oon kuullut, ja Sirkan…

PERHONEN.
Kai sun sama miel' on —?

LEPPÄKERTTU.
Voi, mua sinä hurmaat. Sa niskallas
mua kantelet lujalla luokse Kielon!
Täm' on hauskaa! — Vaan säästähän vaivojas,
jos väsyä alat, niin voimmehan jälleen
vähän levätä jossakin…?

PERHONEN.
Pitemmälleen
sinä sentään painat, — mut kestetään.

LEPPÄKERTTU (viitaten erästä Kieloa).
Ei, luokse Kielon nyt lepäämään!

PERHONEN.
Ah kiitos. Kielonko luokse jälleen —?

(Hiljaa viettelevällä äänellä.)

Minä mielisin tuonne…

LEPPÄKERTTU (tulipunaisena).
Ruusun luo —?
Oh, en toki…

PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
Joudu, kun hetki suo!

(He käyvät hiljaa Ruusun luo. — Esirippu laskee.)

Kolmannessa näytöksessä…

Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.

Kolmannessa näytöksessä on täysi yö… Toverukset lähtevät ruusun luota… Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa ja päästää kimakoita huutoja… Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin. He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa… Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena, minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa… Taivas on synkkä, tuuli ulvoo, seutu on pimennossa… Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä vuoteessa… Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat, jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri, karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan, ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena… Sillä aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»

Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä. Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä… Onneksi sattuu Haudankaivajien veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä, mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita… He valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle… Joukko uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen ajatuksensa… Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän rakasteli liiaksi kukkasia. — Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja heinäsirkat lakanneet laulamasta.

Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin pitkiin lauserakennuksiinsa… Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa. Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.