IX.
SINUSTA TULEE PORSLIINIKAUPPIAS.
Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.
Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun mielentilani…
Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden ja yleisen hämmingin keskellä ääni, — ja millainen ääni! — kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa, saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä en voi sietää perhosia!…»
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.
Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija, huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä, tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa, että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, — niinkuin on tapana sanoa, — ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut anteeksi.
Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»
Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte ukon kanssa… Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä kutsusta huolimatta sinne menoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.» Pahaksi onneksi jäi se myymättä.
Siihen aikaan, — en tiedä, liekö asian laita vielä nytkin sama, — olivat herrat kustantajat hyvin lempeitä, hyvin kohteliaita, jalomielisiä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli yksi paha vika: he eivät olleet milloinkaan kotona. Niinkuin useita hyvin pieniä tähtiä, joita ei voi keksiä muuten kuin tähtitornin suurilla kaukoputkilla, ei näitäkään herroja suuri yleisö voinut nähdä. Menit mihin aikaan tahansa heidän luokseen, aina käskettiin sinun tulla toiste…
Kuinka minä juoksin heidän toimistoissaan, kuinka minä soitin heidän ovikelloaan, kuinka monta kertaa seisahduin jonkun kirjakaupan eteen, kysyen itseltäni sykkivin sydämin: »Menenkö sisään vai enkö mene?» Sisällä oli lämmin. Siellä tuntui uusien kirjojen haju. Siellä hyöri pieniä, toimeliaita, kaljupäitä herroja, jotka vastasivat minulle kirjoituspöytänsä takaa tai hyllytikapuilta. Kustantaja itse oli aina näkymätön… Joka ilta palasin kotiin alakuloisena, väsyneenä ja hermostuneena. »Rohkeutta!» sanoi Jacques. »Huomenna sinulla on parempi onni.» Ja seuraavana päivänä lähdin taasen liikkeelle käsikirjoituksineni. Se kävi mielestäni päivä päivältä raskaammaksi ja epämukavammaksi. Ensiksi kannoin sitä ylpeänä kainalossani, niinkuin uutta sateenvarjoa, mutta lopuksi aloin sitä hävetä, panin sen poveeni ja napitin huolellisesti päällystakkini sen päälle.
Näin kului viikko. Tuli sunnuntai. Jacques meni tapansa mukaan päivälliselle Pierrotte'ien luo, mutta hän meni sinne yksin. Olin niin väsynyt näkymättömien tähtien etsiskelyyn, että makasin koko päivän… Palatessaan illalla tuli hän sänkyni laidalle istumaan ja torui minua lempeästi:
— Kuuleppas, Daniel, sinä teet kovin pahoin, kun et mene sinne. Mustat silmät itkevät ja ovat lohduttomat, ne kuolevat ikävään… Olemme puhuneet sinusta koko illan… Voi, miekkonen, kuinka hän rakastaa sinua.
Jacques raukalla oli sitä sanoessaan kyyneleet silmissä.
— Entä Pierrotte? kysyin arasti. Mitä hän sanoo?
— Ei mitään. Hän näyttää vain hyvin hämmästyneeltä, kun et sinä tule.
Sinun täytyy mennä sinne, Daniel, menethän?
— Huomispäivänä, Jacques! Lupaan sen sinulle.
Meidän puhuessamme aloitti Valkea Käki, joka oli tullut huoneeseensa, ijankaikkisen veisunsa tokotolotinjan, tokotolotinjan… Jacques purskahti nauruun: »Tiedätkö», hän kuiskasi, »mustat silmät ovat mustasukkaiset meidän naapurillemme. Ne luulevat häntä kilpailijakseen… Turhaan minä vakuutin, ettei niin ole laita, ne eivät ottaneet uskoakseen… Mustat siimat mustasukkaiset Valkealle Käelle, se vasta on mainiota!» Minä olin nauravinani niin kuin hänkin, mutta oikeastaan häpesin syvästi, kun muistin, että itse olin antanut aihetta siihen, että mustat silmät olivat mustasukkaiset Valkealle Käelle.
Seuraavan päivän iltapuolella menin Saumon'in liikekujaan. Olisin tahtonut mennä suoraan neljänteen kerrokseen puhumaan mustien silmien kanssa, ennenkuin Pierrotte minut näki, mutta vanha cévenniläinen väijyi minua kujan portilla, enkä voinut välittää häntä. Minun täytyi seurata häntä puotiin ja istua hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Aika ajoin kuului puotikamarista arkailevia huilunsäveliä.
— Daniel herra, sanoi cévenniläinen, niin varmalla äänellä ja niin sujuvalla kielellä, etten ollut uskoa korviani, se mitä tahdon teiltä tietää, on pian sanottu, ja minä en kulje mutkateitä. Niinkuin on tapana sanoa, pikku typykkä on teihin rakastunut… Rakastatteko tekin häntä todella?
— Koko sydämestäni, herra Pierrotte.
— Siis on kaikki hyvin. Kuulkaa nyt, mitä teille ehdoitan. Te olette liian nuori, niinkuin pienokainenkin, mennäksenne vielä kolmeen vuoteen naimisiin. Teillä on siis kolme vuotta aikaa hankkia itsellenne jokin asema… En tiedä, aijotteko koko ikänne tehdä sinisten perhosten kauppaa, mutta tiedän, mitä tekisin teidän sijassanne. Niinkuin on tapana sanoa, minä heittäisin jutut nurkkaan, rupeisin Lalouette'in kauppahuoneen palvelukseen, perehtyisin vähitellen porsliinikauppaan ja laittaisin niin, että Pierrotte, joka alkaa käydä vanhaksi, minusta kolmen vuoden perästä saisi samalla sekä liiketoverin että vävyn… No, mitä sanotte tästä, veikkoseni?
Ja Pierrotte tuuppasi minua kyynäspäällään ja remahti oikein aika nauruun. Hän luuli, mies rukka, minun varmaankin halkeavan ilosta tarjotessaan minulle porsliinin myyjän paikan luonaan. Minulla ei ollut kyllin rohkeutta suuttua, ei edes vastata hänelle; olin kivettynyt…
Lautaset, lasit ja valkeat alabasterikuvat alkoivat tanssia silmissäni. Kirjoituspöydän vastaiselta hyllyltä katsoivat hienot biscuit-paimentytöt ja -pojat ilkkuen minuun ja näyttivät sanovan heiluttaen paimensauvojaan. »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Hiukan kauvempana nyökkäsivät sinihameiset kiinalaiset kummitukset arvokkaasti päätään, ikäänkuin vahvistaakseen paimenten sanan: »Niin, niin, sinusta tulee porsliininmyöjä!…» Ja puotin perältä luritti huilu pilkaten ja vahingon ilolla: »Sinusta tulee porsliinikauppias … sinusta tulee porsliinikauppias…» Olin tulla hulluksi.
Pierrotte luuli, että mielenliikutus ja ilo tekivät minut sanattomaksi.
— Puhumme tästä illalla, sanoi hän antaakseen minulle toipumisaikaa. Menkää nyt pienokaisen luo… Niinkuin on tapana sanoa, hänelle on varmaankin käynyt aika pitkäksi.
Minä nousin pienokaisen luo, jonka tapasin keltaisessa salissa erinomaisen naisen seurassa ompelemassa noita ijankaikkisia tohveleitaan… Antakoon rakas Camilleni minulle anteeksi, mutta neiti Pierrotte ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin perin Pierrotte'imaiselta kuin silloin; ei milloinkaan hänen tyyni tapansa pistellä neulaansa edestakaisin kankaan läpi ja lukea pisteitänsä ääneen ollut minua niin hermostuttanut. Hänellä oli aivan samanlaiset pienet punaiset sormet, punaiset posket ja tyyni ilme kuin noilla värillisillä biscuitkuvilla, jotka olivat niin hävyttömästi minulle huutaneet: »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Onneksi olivat mustat silmätkin saapuvilla, tosin hiukan verhottuina, hiukan surumielisinä, mutta niin lapsellisen iloisina minut taasen nähdessään, että tulin aivan liikutetuksi. Sitä ei kestänyt kauvan. Pierrotte tuli melkein kintereilläni sisään. Hän ei varmaankaan enää yhtä paljon luottanut erinomaiseen naiseen.
Siitä hetkestä katosivat mustat silmät ja porsliini oli kaikkialla voitolla. Pierrotte oli hyvin iloinen, hyvin puhelias, suorastaan sietämätön; »niinkuin on tapana sanoa» singahteli kaiken aikaa ilmassa. Päivälliset olivat remuavat ja kestivät aivan liian kauvan. Pöydästä noustaessa vei Pierrotte minut syrjään muistuttaakseen minulle ehdoitustaan. Minulla oli ollut aikaa toipua ja minä sanoin hänelle jokseenkin kylmäverisesti, että asiata sieti tuumia ja että antaisin hänelle vastaukseni kuukauden perästä.
Cévenniläinen oli varmaan hyvin ihmeissään kun en kiiruhtanut hyväksymään hänen tarjoustaan, mutta hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut sitä huomata.
— Se on päätetty, sanoi hän, siis kuukauden perästä. Enempää ei siitä puhuttu… Niin se oli sanottu. Koko illan kaikui korvissani kamala, kohtalokas, »sinusta tulee porsliininmyyjä!» Kuulin sen linnun pään nakertelussa, joka herra Lalouette'in mukana oli tullut sisään ja istunut pianon nurkkaan, kuulin sen huilunpuhaltajan lurituksissa: Rosellen'in Haavelmissa. joita neiti Pierrotte ei unohtanut soittaa; luin sen kaikkien noiden poroporvarinukkien jokaisessa liikkeessä, heidän pukunsa kuosissa, seinäpaperin mallissa ja pöytäkellon koristuksessa, — Venus poimii ruusun, josta kullattu Amor lähtee lentoon, — huonekalujen muodossa, tämän hirveän keltaisen salin pienimmissäkin yksityiskohdissa, jossa sama piano joka ilta soitti saman haavelman, ja jossa samat asiat joka ilta toistuivat, niin että keltainen sali oli kuin mikäkin musiikkikuvaelma… Keltainen sali musiikkikuvaelma!… Missä piileksittekään, kauniit mustat silmät?…
Kun minä palattuani kotiin näistä ikävistä kekkereistä, kerroin Jacques äidilleni Pierrotte'in ehdotuksista, oli hän vielä enemmän loukkaantunut kuin minä.
— Daniel Eyssette porsliinikauppiaana!… Senpä minä tahtoisin nähdä! sanoi tuo kunnon poika suuttumuksesta punoittaen… Yhtä hyvin voisi ehdoittaa, että Lamartine rupeisi myymään tulitikkuja, tai että Sainte-Beuve lähtisi kaupittelemaan lattiaharjoja… Pierrotte on se vanha aasi!… Mutta ei auta olla hänelle siitä vihoissaan; ei hän ymmärrä enempää, mies rukka. Kun hän saa nähdä sinun kirjasi menestyksen ja sanomalehdet täynnä sinusta, niin kyllä hän pian mielensä muuttaa.
— Epäilemättä, rakas Jacques; mutta jotta sanomalehdet minusta puhuisivat, täytyy kirjan ensin ilmestyä ja se ei ilmesty milloinkaan, mikäli minä näen… Miks ei?… Siitä syystä, rakas veikko, etten minä voi saada ainoatakaan kustantajaa käsiini ja siitä syystä, etteivät sellaiset herrat ole milloinkaan runoilijain tavattavissa. Suuren Baghavat'inkin on pakko itse kustantaa runonsa.
— No niin, me teemme samoin, sanoi Jacques lyöden nyrkkinsä pöytään: me painatamme kirjan omalla kustannuksellamme!
Minä katsoin häneen ällistyneenä:
— Omalla kustannuksellamme…
— Niin juuri, poikaseni, omalla kustannuksellamme. Juuri näinä päivinä alkaa markiisi painattaa muistelmiensa ensimmäistä osaa… Tapaan hänen kirjanpainajansa joka päivä. Hän on elsassilainen, jolla on punainen nenä, ja hyvänlaiset lapsen kasvot. Hän painaa meidän kirjamme aivan varmaan velaksi… Saakeli vieköön, me maksamme hänelle sitä myöten, kun kirjaa myödään… Sanottu ja tehty! huomenna menen miehen puheille.
Jacques meni todella seuraavana päivänä kirjanpainajaa tapaamaan ja palasi ihastuksissaan: »Asia on päätetty», sanoi hän, naama loistavana; »huomenna pannaan sinun kirjasi painoon. Painatus maksaa meille yhdeksän sataa francia, joutavanpäiväinen rahasumma. Minä hyväksyn kolme kolmen sadan markan vekseliä, jotka lankeavat aina kolmen kuukauden perästä. Ota nyt tarkoin vaari siitä, mitä sanon. Me otamme kirjasta kolme francia kappaleelta ja painatamme tuhannen kappaletta: siis tuottaa kirjasi meille kolme tuhatta francia … käsitätkö, kolmetuhatta francia. Niillä maksamme kustantajan, sekä francin joka kappaleesta kirjakauppiaille, jotka myyvät teosta, ja vielä sanomalehtimiehille jaettavat kappaleet… Ja meille jää puhdasta tuloa tuhat sata francia. Se on selvä kuin päivä. Mitäs sanot? Eikö se ole mielestäsi tarpeeksi vasta-alkajalle?…»
Oliko se tarpeeksi, vielä sitä kysyt!… Kun ei enää tarvinnut juosta näkymättömiä tähtiä tavoittamassa eikä nöyryytettynä seista kirjakauppojen ovella ja kaupan päällisiksi tuhat sata francia säästössä uutta kotia varten… Kylläpä Saint-Germain'in kellotornissa sinä päivänä riemuittiinkin! Niitä suunnitelmia, niitä unelmia! Entä seuraavina päivinä, niitä kaikkia pieniä iloja, joista pisara pisaralta sai nauttia: kirjapainossa käynnit, oikaisuvedosten luku, kansilehden värin valinta, entä kun näit paperin vielä aivan kosteana tulevan ulos painokoneesta ja paperilla painettuna omat ajatuksesi, tai kun sait juosta pari kolme kertaa sitojalla ja vihdoin palasit sieltä kädessä ensimmäinen kappale, jonka vapisevin käsin avasit… Voiko maailmassa olla mitään ihanampaa?
Voitte arvata, että Paimennäytelmän ensimäinen kappale kuului mustille silmille. Minä vein sen niille vielä samana iltana, mukanani Jacques, joka tahtoi nauttia menestyksestäni. Me astuimme voitonriemuisina ja loistaen keltaiseen saliin. Kaikki olivat siellä koolla.
— Herra Pierrotte, sanoin cévenniläiselle, sallikaa minun antaa esikoisteokseni Camille'ille. Ja minä panin kirjani pieneen, rakkaaseen käteen, joka vapisi ilosta. Olisittepa nähneet, minkä ihanan kiitoksen mustat silmät lähettivät minulle ja kuinka ne säihkyivät lukiessaan nimeni kansilehdeltä. Pierrotte ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuulin hänen kysyvän Jacqueseilta, kuinka paljon tuollainen kirja voi tuottaa minulle.
— Tuhat sata francia, vastasi Jacques lujalla vakuutuksella.
Ja sitten he alkoivat puoliääneen pitkän keskustelun, mutta minä en heitä kuunnellut. Olin pelkkää riemua, nähdessäni, kuinka mustat silmät pitkine silkkiripsineen painuivat alas, minun kirjaani katsomaan ja sitte taasen kohottivat ihailevan katseensa minuun… Minun kirjani, minun mustat silmäni, kaksi suurta onnea, joista sain kiittää Jacques äitiäni…
Samana iltana, ennen kotiin menoa, pistäysimme vielä Odéon teatterin kirjagalleriassa nähdäksemme miltä Paimennäytelmä näytti kirjakauppiaiden tiskillä.
— Odota vähän, sanoi Jacques, minä menen katsomaan, montako kappaletta on myyty.
Minä odotin häntä kävellen edestakaisin, silmännurkallani katsellen erästä viheriäkantista, mustaselkäistä kirjaa, joka paistoi ensimmäisessä kirjarivissä.
Hetken kuluttua Jacques palasi, kalpeana mielenliikutuksesta.
— Rakkaani, sanoi hän, yksi on jo myyty. Se on hyvä merkki…
Puristin sanattomana hänen kättänsä. Olin liian liikutettu voidakseni puhua; mutta itsekseni ajattelin: Pariisissa on joku, joka on ottanut kolme francia kukkarostaan ostaakseen sinun aivojesi tuotteen, joku joka lukee sinua, joka ymmärtää sinua… Kuka on tämä joku? Tahdoin mielelläni tietää sen… Voi, onnettomuudekseni sain pian tutustua tuohon hirvittävään johonkuhun.
Päivää jälkeen kirjan ilmestymisen, kun juuri istuin aamiaisella pelottavan ajattelijan vieressä, syöksähti Jacques huoneeseen aivan hengästyneenä:
— Suuria uutisia! sanoi hän vieden minut ulos, minä matkustan tänä iltana kello seitsemän markiisini kanssa pois… Me lähdemme Nizzaan katsomaan hänen sisartaan, joka on kuolemaisillaan… Ehkä viivymme hyvinkin kauvan… Ole aivan huoleton toimeentulostasi… Markiisi antaa minulle kahdenkertaisen palkan. Voin lähettää sinulle mahdollisesti sata francia kuussa. No, mikä sinun on? Olethan aivan kalpea. Älä ole joutavan lapsellinen, Daniel. Mene takasin sisään, syö aamiaisesi loppuun ja juo puolikas bordeaux'ta rohkaisuksi. Minä juoksen sanomaan hyvästi Pierrotte'ille, käyn tapaamassa kirjanpainajaa ja toimitan sanomalehdille näytekappaleet… En voi viipyä minuuttiakaan kauvemmin… Kello viisi tavataan kotona.
Minä katselin, kun hän pitkin askelin kiirehti Saint-Benoit'in katua alas, sitten menin takaisin ravintolaani; mutta en voinut mitään syödä enkä juoda, ajattelija tyhjensi minun bordeaux-puolikkaani. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että muutaman tunnin perästä Jacques äitini olisi kaukana. Koetin ajatella kirjaani ja mustia silmiä, ei mikään voinut haihduttaa sitä ajatusta, että Jacques oli lähdössä pois, ja että minä jäin yksin, aivan yksin Pariisiin, omaksi herrakseni ja sain itse vastata kaikista teoistani.
Tapasimme toisemme hänen määräämäänsä aikaan. Vaikka hän itsekin oli kovin liikutettu, oli hän ihan viime hetkeen olevinaan hyvin iloisella tuulella. Aivan viime hetkeen osoitti hän myöskin suurta jalomielisyyttään ja hellää rakkauttaan minua kohtaan. Hän ajatteli ainoastaan minua, minun hyvinvointiani, minun toimeentuloani. Järjestäessään muka omaa matkalaukkuansa hän tarkasti minun liinavaatteeni ja pukuni.
— Paitasi ovat tässä nurkassa, Daniel … nenäliinat vieressä ja kaulahuivit takana.
Sanoin hänelle: Ethän sinä laita ollenkaan matkalaukkuasi kuntoon,
Jacques, vaan järjestät minun kaappiani…
Kun sekä kaappi että matkalaukku olivat kunnossa, lähetimme hakemaan hevosta ja ajoimme asemalle. Tiellä Jacques antoi minulle viimmeiset neuvonsa ja varoituksensa. Niitä oli monta laatua:
— Kirjoita usein minulle… Lähetä minulle kaikki arvostelut kirjastasi, mutta varsinkin Gustave Planchen'in. Minä sidon kovakantisen vihon ja liimaan ne siihen. Siitä tulee Eyssette'in perheen kultainen kirja… Tiedäthän, että pesijäeukko tulee aina tiistaisin… Älä nyt vain anna menestyksen häikäistä itseäsi… Varmaa on, että se tulee olemaan loistava, ja pariisilaismenestys on vaarallinen. Onneksi on sinulla Camille, joka suojelee sinua kiusauksilta… Ennen kaikkea pyydän sinua usein käymään siellä ja muista, ettet anna mustille silmille itkun aihetta.
Juuri tällöin ajoimme Jardin des Plantes'in ohi. Jacques rupesi nauramaan.
— Muistatko, sanoi hän, että vietimme tässä yhden yön noin neljä, viisi kuukautta takaperin?… Voi, veikkonen…! Mikä eroitus silloisen Danielin ja nykyisen välillä… Kylläpä sinä olet päässyt pitkälle viidessä kuukaudessa!…
Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.
Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen, naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan edestakaisin eräässä odotussalissa.
— Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja juoksi sitten pyövelinsä luo.
Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi, aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani. Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku Mies.
Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.
Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:
— Herra Eyssette, teille on kirje!
Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien… Keltä se saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:
»Herra Naapurini!
Paimennäytelmä on ollut eilisestä saakka pöydälläni; mutta omistuskirjoitus puuttuu. Tekisitte hyvin ystävällisesti, jos tulisitte tänä iltana sen kirjoittamaan ja samalla joisitte luonani kupin teetä … yksinkertaiseen taiteilijain tapaan tietysti.
Irma Borel.»
Ja vähän alempana: »Ensi kerroksen nainen.»
Ensi kerroksen nainen!… Kun Pikku Mies luki tämän allekirjoituksen, kävi väristys läpi hänen ruumiinsa. Hän näki tämän silmissään sellaisena ilmestyksenä, jona hän hänet eräänä aamuna oli tavannut portaissa, samettiin puettuna, kauniina, kylmänä, ylevänä, pieni valkea arpi suupielessä. Kun hän ajatteli, että sellainen nainen oli ostanut hänen kirjansa, paisui hänen sydämensä ylpeydestä.
Hän jäi hetkeksi seisomaan portaisiin, kirje kädessä, miettien, menisikö omaan huoneeseensa vai pysähtyisikö ensimmäiseen kerrokseen. Silloin muistui hänen mieleensä yhtäkkiä Jacques'in varoitus: »Ennen kaikkea, Daniel, älä anna mustille silmille itkun aihetta». Salainen aavistus sanoi hänelle, että hän saattaisi mustat silmät itkemään, jos menisi, ja Jacques olisi pahoillaan. Silloin hän pisti päättävästi kirjeen taskuunsa ja sanoi itsekseen: »En mene».