X.
IRMA BOREL.
Valkea Käki tuli avaamaan hänelle. Sillä on kai tarpeetonta sanoa, että turhamainen Pikku Mies soitti Irma Borel'in ovikelloa viisi minuuttia sen jälkeen, kun oli vannonut, ettei menisi sinne. Hänet nähdessään veti kauhistuttava neekerinainen suunsa leveään, hyvällä tuulella olevan ihmissyöjän nauruun ja antoi hänelle suurella, rasvaisella, mustalla kädellään merkin: »Tulkaa». Kuljettuaan parin, kolmen ylen loisteliaan huoneen läpi he pysähtyivät pienen, salaperäisen oven eteen, jonka läpi kuului käheitä huutoja, nyyhkytyksiä, kirouksia ja pakotettua naurua, vaikkakin paksut oviverhot nämä äänet puoleksi vaimensivat. Neekerinainen koputti ovelle ja vei vastausta odottamatta Pikku Miehen sisään.
Upeassa, punervalla silkkikankaalla yltyleensä verhotussa budoarissa, joka loisti valomerenä, kulki Irma Borel aivan yksin pitkin askelin edestakaisin ja lausui. Väljä, taivaansininen aamupuku, joka valui pitsejä, liehui kuin pilvi hänen ympärillään. Aamupuvun toisesta hihasta, joka oli kääräisty olkapäähän asti ylös, näkyi lumivalkea, verrattoman hienomuotoinen käsivarsi, joka heilutti tikarin asemasta luista paperiveistä.
Toisessa pitseihin uponneessa kädessä oli avoin kirja…
Pikku Mies jäi häikäistynä seisomaan. Ei milloinkaan ollut ensi kerroksen nainen näyttänyt hänestä niin ihanalta. Hän ei ollut nyt niin kalpea kuin heidän ensi kerran kohdatessaan. Hän oli päinvastoin raitis ja punakka, mutta hänen poskiensa puna oli niin hieno, että hän oli kuin mantelipuun suloinen kukka, ja tuo pieni arpi suupielessä näytti vielä valkeammalta. Ja hänen hiuksensa, joita Pikku Mies ei ollut voinut ensi kerralla nähdä, tekivät hänet vielä kauniimmaksi, sillä ne lievensivät kasvojen hiukan ylpeätä, melkeinpä kovaa ilmettä. Hänen tukkansa oli vaalea, ylen vaalea, melkein kuin puuteroitu ja kuinka se oli tuuhea ja silkinhieno, aivan kuin kultainen sumu hänen päänsä ympärillä.
Kun nainen huomasi Pikku Miehen, keskeytti hän heti lausumisensa. Hän heitti takanaan olevalle sohvalle luuveitsensä ja kirjansa, veti viehättävällä liikkeellä hihansa alas ja tuli vierastaan kohti, käsi toverillisesti ojennettuna.
— Hyvää päivää, naapuri! sanoi hän viehättävällä hymyllä; te yllätätte minut täydessä traagillisessa innostuksessa. Minä opettelen Klytemnestran osaa… Eikö se ole järisyttävää?
Hän pyysi Pikku Miehen istumaan viereensä sohvalle ja keskustelu alkoi.
— Te harrastatte näytelmätaidetta, hyvä rouva? (Hän ei uskaltanut sanoa »naapuri».)
— Ooh. se on vain päähänpisto … niinkuin kuvanveisto ja musiikkikin, joita myös olen harjoittanut… Mutta tällä kertaa tulen luultavasti menemään pitemmälle … minä aijon esiintyä Théâtre-Française'issa.
Hänen tätä sanoessaan lentää lehautti mahdottoman suuri, keltaharjainen lintu kovalla siipein läiskeellä Pikku Miehen kammatulle päälaelle istumaan.
— Älkää peljästykö, sanoi nainen nauraen, nähdessään hänen kauhistuksensa, se on vain minun papukaijani … komea elävä, jonka olen tuonut mukanani Markiisisaarilta.
Hän otti linnun käteensä, hyväili sitä, sanoi sille pari kolme sanaa espanjaksi ja vei sen takaisin kullatulle orrelle salin toiseen päähän… Pikku Mies oli ihmeissään. Neekerinainen, papukaija, Théâtre-Française, Markiisisaaret…
Mikä ihmeellinen nainen! ajatteli hän itsekseen täynnä ihastusta.
Nainen tuli jälleen hänen viereensä istumaan, ja keskustelua jatkui.
Ensin puhuttiin yksinomaan Paimennäytelmästä. Nainen oli sitten eilisen lukenut ja yhä lukenut sen uudelleen. Hän osasi siitä pitkiä säkeitä ulkoa ja lausui niitä täynnä innostusta. Ei milloinkaan Pikku Miehen turhamaisuutta ollut niin kutkutettu. Nainen tahtoi tietää hänen ikänsä, mistä hän oli kotoisin, hänen elämästään, ottiko hän osaa seuraelämään, oliko hän rakastunut… Pikku Mies vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin hyvin kainosti ja tulos oli, että nainen tunnin kuluttua tunsi perinpohjin Jacques äidin ja kauppahuone Eyssette'in historian ja tuon uuden koti rukan, jonka lapset olivat vannoneet perustavansa. Neiti Pierrotte'ista ei tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Mutta Pikku Mies puhui eräästä nuoresta suuren maailman naisesta, joka oli pahasti rakastunut häneen ja itsevaltiaasta isästä, — Pierrette raukka, — joka oli heidän rakkautensa tiellä.
Näiden tunnusten aikana tuli joku sisään. Se oli vanha, valkohapsinen kuvanveistäjä, joka oli antanut naiselle tunteja siihen aikaan, kun tämä harjoitti muovailua.
— Lyönpä vetoa, sanoi hän tälle puoliääneen katsellen ivallisesti Pikku Miestä, lyönpä vetoa, että täällä on teidän neapelilainen korallikalastajanne.
— Aivan niin, vastasi nainen nauraen, ja kääntyen korallipoikaan, joka oli hyvin hämmästynyt uudesta nimestään, sanoi hän: Te ette kai muista erästä aamua, jolloin tapasimme toisemme?… Te tulitte minua vastaan avokauloin, rinta paljaana, tukka epäjärjestyksessä, kantaen saviruukkua … luulin näkeväni jonkun noista pienistä korallikalastajista, joita tapaa Neapelin lahden rannoilla… Samana iltana kerroin teistä ystävilleni. Mutta emme voineet silloin aavistaakaan, että pikku korallipoika oli suuri runoilija, ja että tuon saviruukun pohjalla oli Paimennäytelmä.
Onko tarvis sanoa, kuinka ihastunut Pikku Mies oli, kun häntä kohdeltiin tällaisella kunnioittavalla ihailulla. Juuri kun hän kumarsi ja hymyili kainosti, toi Valkea Käki uuden vieraan sisään, joka ei ollut kukaan muu kuin suuri Baghavat, päivällispöytäni intialainen runoilija. Baghavat meni sisääntullessaan suoraan naisen luo ja ojensi hänelle viheriäkantisen kirjan.
— Tuon teidän perhosenne takaisin, sanoi hän. Siinäpä vasta sepustus!…
Nainen teki viittauksen, joka sai hänet vaikenemaan. Hän ymmärsi, että tekijä oli saapuvilla ja katsoi tähän päin suu väkinäisessä hymyssä. Juuri kun kaikki olivat hetken vaiti ja hämillään, saapui onneksi kolmas vieras. Tämä oli lausunnonopettaja, pieni, hirvittävä kyttyräselkä, jolla oli tuhkanharmaa naama, punainen valetukka ja madonsyömät hampaat. Kaikki olivat sitä mieltä, että kyttyräselkä ilman kyttyräänsä olisi ollut aikakautensa suurin näyttelijä. Mutta kun ei hän ruumiinvikansa takia voinut esiintyä näyttämöllä, lohdutti hän itsensä oppilaiden kehittämisellä ja kaikkien samanaikuisten näyttelijäin parjaamisella. Heti kun hän tuli sisään, huusi nainen:
— Oletteko nähnyt juutalaisen? Millainen hän oli tänä iltana?
Juutalaisella tarkoitettiin suurta näyttelijätär Rachel'ia joka silloin oli maineensa kukkuloilla.
— Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen olkapäitänsä… Hänestä ei ole mihinkään… Hän on hanhi, todellinen hanhi.
— Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi…»
Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.
Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.
Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa. Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.
Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen, tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen naisesta.
»Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja. Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta, jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa Rachel. — Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi. — Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' … ja sitten hän hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa Port-au-Prince'istä… Mutta sinähän tunnetkin hänen neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki. Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento, hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan, eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään… Tiedätkö, kenen myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?… Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin, lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, — ja niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, — ovat häneen rakastuneet.
Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!… Pelkäänpä, että sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi ovat mustat silmät minua suojelemassa… Rakkaat mustat silmät! Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta rakas Jacques äiti.»
Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi hän… »Ilman sitä ei voi tulla toimeen… Kun arvostelut alkavat ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä arvostelijoita… Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»… Illalla hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut täällä», ajatteli Pikku Mies.
Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään… Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa. Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista. Saint-Germain'in kellot sitävastoin, — nuo Jumalalle pyhitetyt ja niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat, — riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.
Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja hän kertoi laveasti asunnostaan… »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos… Markiisi sanelee koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin… Neiti d'Hacqueville on edelleenkin hyvin sairas… Kuulen hänen päämme päällä yskivän taukoamatta… Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän, joka ei ota asettuakseen…»
Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:
»… Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan, vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin… Kuuleppas, näin eilen satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja miehistö kirjava kuin maailman kartta… Minusta on sinun Irma Borel'isi tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut, pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen, Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä itkemään…»
Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli, millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa, oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo… Luottakaa vain Pikku Miehen lujiin päätöksiin.
Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli myrskyinen, synkkä syysyö… Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa, narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku tuli portaita ylös, se oli varma … mutta kuka…?
Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa… Ehkä tuli ensi kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle…
Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen… Askeleet tulivat yhä lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät… Vallitsi hetken hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että kuului vastausta.
— Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.
Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli sisään.
Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten:
— Kuka siellä on?