XI.
SOKURISYDÄN.
Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta, milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina sama: »Teetkö ahkerasti työtä?… Kuinka mustat silmät voivat?… Onko Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?… Vieläkö käyt Irma Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.
Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?… Sen saamme tietää viimmeisestä
Pikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.
»Herra Jacques Eyssette, Pisa. Sunnuntai-iltana kello 10.
Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen seurassaan. Ja mustat silmät… Voi, Jacques, Jacques, miksen totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?
Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys … kaikki mitä hän sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä. Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä, mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän oivallinen näyttelijätär.
En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle, että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa, aivan lopussa… Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä… Voisin kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä, mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt: 'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta. Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi. He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.
Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! — Myöhemmin, kun hänen lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö, piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan mallina, kolmas — Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena, pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi… Minulla on muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro Irma Borel'ilta' — 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat minä … mikä häpeä!
Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua … kaikki mustenee silmissäni.
Kello kaksitoista.
Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat. Kuinka tämä huone on kolkko!… Meidän rakas pikku huoneemme! Ja minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein. Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!
Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa kädessään ja aikoi avata sen.
Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.
— Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvin
surulliseksi ja sanoi:
— Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvat
minulle; minä tahdon ne… Anna minulle takaisin tuo rasia.
— Mitä aijot sillä tehdä?
— Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.
— Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.
— Voi, Dani-Dan! — Sinä päivänä olin turkkilainen. — Voi, Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka käyvät luonani?
Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasian
minulta.
— No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulle
luvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.
— Millä?
— Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.
Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä. Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää. Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla ja matalalla äänellä:
— Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.
Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, — niitä oli noin parikymmentä, — hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi. Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.
Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta kymmeneen…
Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in jälkeläinen…' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen… Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä, ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun:
'Tämäkö siis on tuo nuori pariisineito, tuo hienon esikaupungin helmi … hänen nimensä on Pierrotte ja hän myö porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa… Ahaa, nyt ymmärrän, miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli pakahtua.
En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo… Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten. Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä. Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja emäntänsä väliin.
Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään.
Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.
— Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä, minkätähden hän aikoi lyödä minua…? Siksi, että olen keksinyt, ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän myö lautasia eräässä liikekujassa…
— Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.
— Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut… Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun… Tuo lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.
Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.
— No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki silkkipaperin palasta… Hammas?… Eipäs, se näyttää olevan sokuria… Niinpä se onkin … se on makeismuisto … pieni sokurisydän.
Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneet
Saint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:
— Annan sinulle sydämeni.
Neekerinainen katseli sitä ahnain silmin.
— Tahdotko saada sen, Käki, huusi hänen emäntänsä. Tuossa, — ota kiinni!
Ja hän heitti sen hänen suuhunsa aivan kuin koiran suuhun… Se on ehkä naurettavaa, mutta kun kuulin sokurin narskuvan neekerinaisen leukain välissä, kävi väristys koko ruumiini läpi! Minusta tuntui, kuin olisi tuo mustahampainen paholainen nielaissut noin riemuissaan mustien silmien oman sydämen.
Luulet kai, Jacques rukka, että tämän jälestä kaikki oli lopussa meidän välillämme? Eikö mitä! Jos seuraavana päivänä tämän kohtauksen jälkeen, rakas ystävä, olisit tullut Irma Borel'in luo, olisit tavannut hänet harjoittamasta Hermionen osaa kyttyräselkänsä kanssa ja yhdessä nurkassa, pienellä matolla, papukaijan vieressä, olisit nähnyt kyyröttävän turkkilaispojan, hampaissa suuri piippu, jonka varsi meni kolmasti hänen vyötäistensä ympäri… Mikä luonteenomainen pää sinulla on, Dani-Dan!
Mutta tottahan sitten ainakin, sanot sinä, sait häpeäsi palkaksi tietää, mitä tahdoit, mitä hän teki joka aamu kahdeksasta kymmeneen. Niin, Jacques, sain sen tietää, mutta vasta tänä aamuna hirvittävän kohtauksen jälkeen, — viimmeisen kohtauksen jälestä, luonnollisesti! — jonka saat kuulla!… Mutta hiljaa!… Joku tulee rappusia ylös… Onkohan se hän, tulisiko hän vielä kiusaamaan minua… Se kyllä häneltä syntyisi senkin jälkeen, mitä on tapahtunut. Odotappas!… Minä väännän avaimen kahteen lukkoon… Hän ei saa tulla sisään, ole vaan huoleti!
Hän ei saa tulla sisään.
Puoliyö.
Se ei ollut hän, se oli hänen neekerinaisensa. Se olisikin ollut ihmeellistä, kun en ole kuullut hänen vaunujensa palaavan… Valkea Käki on jo pannut maata. Kuulen seinän läpi pullon pulputuksen ja tuon hirveän loppusäkeen, tokotolotinjan… Nyt hän kuorsaa. Luulisi kuulevansa suuren kellon heilurin liikkeen.
Kuule siis kuinka meidän surullinen rakkaudentarinamme päättyi.
Noin kolme viikkoa takaperin sanoi kyttyräselkä, joka antaa tunteja Irma Borel'ille, että tämä oli kypsynyt suuriin traagillisiin voittoihin ja että hän tahtoi tämän esiintymään muutamien hänen muiden oppilaidensa kanssa.
Nytkös näyttelijättäreni oli haltioissaan… Kun heillä ei ollut mitään varsinaista teatteria käytettävänään, päätettiin muuttaa erään taiteilijan atelieri teatterisalongiksi ja lähetettiin kutsuja kaikille Pariisin teatterijohtajille… Alkajaiskappaleeksi valittiin pitkien neuvottelujen jälestä Athalie… Sen taisivat kyttyräselän oppilaat koko ohjelmistostaan paraiten. Sen aikaansaamiseksi ei tarvittu muuta kuin joitakuita soveltamisia ja yhteisharjoituksia. Olkoon siis menneeksi!… Kun Irma Borel oli liian suuri vaivautuakseen muualle, pidettiin harjotukset hänen luonansa. Joka päivä toi kyttyräselkä taloon oppilaansa, neljä, viisi pitkää, laihaa juhlallisennäköistä tyttöä, joilla oli kolmentoista francin viidentoista centime'in kashimirisaalit, ja kolme, neljä vaivaista, onnettoman näköistä herraa, joiden takit olivat kiiltäviksi kuluneet… Harjoitukset kestivät koko päivän, paitsi kahdeksasta kymmeneen, sillä näytelmävalmistuksista huolimatta eivät nuo salaperäiset ulkonakäynnit olleet lakanneet. Irma, kyttyräselkä ja oppilaat tekivät työtä kuin mielettömät. Kahteen päivään ei muistettu antaa papukaijalle ruokaa. Nuorta Dani-Dania ei kukaan enää huomannut… Kaikki kävi mainiosti, atelieeri oli valmiiksi koristettu, lava oli pystyssä, puvut valmiina ja kutsukortit lähetetyt. Mutta silloinpas kolme, neljä päivää ennen näytäntöä Eliacin, noin kymmenvuotias tyttö, kyttyräseljän veljentytär, sairastuu… Mitä on tehtävä? Mistä voisi saada Eliacin, lapsen, joka oppisi osansa kolmessa päivässä? Yleinen neuvottomuus… Yhtäkkiä Irma Borel kääntyy minuun:
— Entäpä jos sinä, Dani-Dan, ottaisit tuon osan?
— Minä? Laskette leikkiä… Minun ijälläni!…
— Luuletko ehkä olevasi mies… Mutta sinähän olet viidentoista vuotisen näköinen, pikku ystäväni. Näyttämöllä, puettuna ja maalattuna, tulet näyttämään kahdentoistavuotiaalta… Sitä paitsi soveltuu osasi mainiosti pääsi tyyppiin.
Turhaa oli minun vastustelemiseni. Minun oli hänen tahtoonsa alistuminen, niinkuin aina. Minä suuri raukka…
Näytännöstä tuli tosi… Jos olisin naurutuulella, kylläpä saisit hauskan kuvauksen tuosta päivästä… Luultiin Gymnase'in ja Théâtre-Fançaise'in johtajien varmasti tulevan, mutta noilla herroilla oli nähtävästi muuta tehtävää, ja me saimme tyytyä erääseen laitakaupungin teatterin johtajaan, joka saatiin viimmeisellä hetkellä tulemaan. Muuten ei tämä pieni perhenäytäntö onnistunut niinkään huonosti… Irma Borel'ille taputettiin vahvasti. Minusta oli tällä kiinalaisella Athalie'lla liian paljon paatosta ja ilmeettömät kasvot, ja ranskaa hän puhui niinkuin — espanjalainen kottarainen. Mutta hänen taiteilijaystävänsä eivät olleet niin turhantarkkoja. Kun vain puku oli ajanmukainen, nilkka hieno ja kaulaviiva oikea. Eivät he muuta vaatineet. Mitä minuun tulee, niitin minäkin pääni luonteenomaisuudella suurta suosiota, en kuitenkaan niin suurta kuin Valkea Käki mykässä imettäjän osassaan. Hänen päänsä oli varmaankin vielä paljon luonteenomaisempi kuin minun. Niinpä kaikuikin koko sali yhtenä 'hyvä' merenä kun hän viidennessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle tuo mahdottoman suuri papukaija käsivarrellaan, — turkkilaisensa, neekerinaisensa ja papukaijansa oli Irma Borel välttämättömästi tahtonut saada kappaleessa esiintymään, — ja pyöritteli ällistyneenä ja julmana suuria valkeita silmiään. 'Mikä loistava menestys!' sanoi Athalie ilosta säihkyen…
Jacques! … Jacques!… Kuulen hänen vaunujensa tulevan. Voi, tuo kurja nainen! Mistä hän tulee näin myöhään? Hän on siis voinut unohtaa meidän kauhean aamuisen kohtauksemme, josta minä yhä vielä värisen!
Portti suljettiin… Kunpa hän nyt ei vain tulisi tänne! Kauheata, näetkö, on olla saman katon alla sellaisen naisen kanssa, jota kiroo!
Kello yksi.
Näytäntö, josta sinulle kerroin, oli kolme päivää sitten.
Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän suinkaan ole sinun ystäviäsi… Minun olisi pitänyt epäillä jotain.
Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli yhdeksän. Yhdeksän!… En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen aikaan!… Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:
'Kello on yhdeksän!'
Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:
'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'
Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli jotain häpeällistä.
'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle sietämättömäksi… En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt… Nyt en enää voi elää näin… Tämä valhe painaa minua, tämä jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi… Ja jos vielä huolit minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa, missä vain tahdot…'
Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten, melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut…
Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.
Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena ja sanoi:
— Entäpä, jos minä olisin keksinyt kunniallisen ja varman keinon, jolla voimme molemmat elättää itsemme tarvitsematta jättää toisiamme, mitä siitä sanoisit?
Ja sitten hän veti taskustaan jonkin leimasimella varustetun raapustuksen ja alkoi lukea sitä. Se oli sopimus, jolla sitouduimme molemmat rupeamaan erään Pariisin laitakaupunkiteatterin palvelukseen, hän sadan francin palkasta ja minä viidenkymmenen francin palkasta kuussa. Kaikki oli valmiina, meidän ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa nimemme alle.
Katselin häntä kauhuissani. Tunsin, että hän tahtoi viedä minut mukanaan johonkin maailman loukkoon ja pelkäsin hetkisen, etten olisi kyllin vahva panemaan vastaan… Kun hän oli lukenut raapustuksen loppuun, alkoi hän antamatta minulle vastauksen aikaa, kuumeisella innolla puhua näyttelijäradan loistosta ja siitä ihanasta elämästä, jota tulisimme teatterissa viettämään vapaina, ylpeinä, kaukana maailmasta, eläen vaan taiteellemme ja rakkaudellemme.
Hän puhui liian kauvan, se oli virhe. Minulla oli aikaa tyyntyä ja sydämeni syvyydestä avukseni huutaa Jacques äitiäni, ja kun hän oli lorunsa lopettanut, voin sanoa hänelle aivan kylmänä:
— Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi…
Ei hän tietystikään hellittänyt, vaan aloitti kauniit lorunsa alusta.
Turha vaiva… Mitä ikänä hän sanoi, vastasin minä ainoastaan:
— Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi…
Hän alkoi kadottaa kärsivällisyytensä.
— Tahdot siis ennemmin, sanoi hän kalpeana, että palaan elämääni kahdeksasta kymmeneen, ja että asiat jäävät ennalleen…
Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.
— En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta… Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.
Silloin sain kuulla kunniani.
— Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi… Miksikä sitten aijot?… Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?… Hän luulee itsensä runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi runoilija… Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen sanovat kaikki… Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi ainukainen kappale, se, jonka minä ostin… Sinä runoilija, mene suolle!… Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä… Siinä toinen yhtä hyvä! … entä hänen kirjeensä … hänen Gustave Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan… Tämän arvostelua odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä … niin, mitä sinä oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?… Kun vaan päässäsi on jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan … sinä olet ruma, oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä … olen varma, ettei sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit hänen luoksensa… Mutta te olette juuri luodut toisillenne… Te olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle todella sopii eikä näyttämö…
Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän vaikeni, menin hänen luokseen, — vaikka koko ruumiini vapisi, — ja sanoin aivan tyynesti:
— Minä en rupea näyttelijäksi.
Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.
— Vai ulos, sanoi hän ilkkuen… En vielä … minulla on sinulle
vielä paljo sanottavaa.
Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni.
Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä … uskotko,
että hänelle tuli kiire… Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisen
Pachecon.
Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän kuin humalassa pitkin kaupunkia… Voi, jospa sinä olisit ollut täällä… Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään… En ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään, minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?… Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin murheelliselta… Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan takaa, sitten lähdin itkien pois.
Pimeän tultua palasin kotiin. Itkin kauvan akkunan ääressä, sitten aloin kirjoittaa sinulle. Näin tulen kirjoittamaan sinulle koko yön. Minusta tuntuu kuin olisit täällä, kuin puhelisin kanssasi, ja se tekee minulle hyvää.
Mikä hirviö tuo nainen onkaan! Kuinka varma hän oli minusta! Kuinka hän piti minua leikkikalunaan, omaisuutenaan… Käsitätkö, että hän aikoi viedä minut kanssaan laitakaupunkiin, — teatteria näyttelemään!… Neuvo minua, Jacques, minun on niin vaikea, minä kärsin… Näetkö, hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa! Hän on ottanut minulta uskon itseeni, minä epäilen itseäni, minä pelkään. Mitä minun on tehtävä? … työtä?… Mutta voi, hän on oikeassa, minä en ole runoilija, kirjani ei ole käynyt kaupaksi… Ja kuinka saamme sen maksetuksi?…
Koko elämäni on pilattu. En näe enää mitään enkä tajua mitään. Minun ympärilläni on pimeätä… Jotkut nimet ovat kohtalokkaita. Sellainen on Irma Borel. Se merkitsee meidän tienoillamme Irma Pyöveli!… Kuinka hyvin se sopii hänelle!… Tahtoisin muuttaa pois. Tämä huone on käynyt minulle vastenmieliseksi. Ja minä voin aina tavata hänet rapuissa… Mutta voit olla huoleti, jos hän joskus tulisikin tänne… Mutta hän ei tule. Hän on unohtanut minut. Onhan hänellä taiteilijansa, jotka lohduttavat häntä…
Laupias Jumala, mitä kuulen… Jacques veljeni, se on hän. Sanon sinulle, että se on hän! Hän tulee tänne, tunnen hänen askeleensa… Hän on täällä, aivan lähelläni. Kuulen hänen hengityksensä… Hänen silmänsä katsoo minua avaimenreijästä, se polttaa minua, se…»
Tämä kirje jäi lähettämättä.