V.
ELÄTÄ ITSESI.
Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa, jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu, on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin pohjoisnapa…
Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.
Kadut olivat synkät ja autiot… Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun postikonttorin edustalla.
Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.
Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.
— Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta portinkolkutinta…
Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas… Portti aukeni itsestään… Me astuimme sisään.
Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan, minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään… Suunnaton portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti. Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri lyhty kädessä.
— Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.
Hän luuli minua oppilaaksi…
— Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi, viekää minut johtajan luo…
Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun iltarukous oli päättynyt.
Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea, vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan, kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin kääritty.
— Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.
— Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua… Herra opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.
— Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä herra… Vanhempi Veillon esimerkiksi.
— Ja Souheyrol, sanoi nainen.
Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa, jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat litaniaansa kappelissa.
Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain töminää.
— Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme johtajan luo.
Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.
Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta… Loppumattomia käytäviä, suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua rautaa … kaikki vanhaa mustaa, savustunutta… Portinvartija kertoi minulle, että ennen vuotta —89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten lapsia.
Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle, saavuimme johtajan virkahuoneen eteen… Cassagne aukaisi hiljaa pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.
Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.
Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.
— Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä, tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.
— Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani sormieni välissä.
Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita, kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja painoi silmälasit nenälleen.
— Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.
Mitä teemme lapsella?
Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla avutonna, neuvotonna… Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja antaa johtajalle suosituskirjeensä.
Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon, aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini… Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä jokaista suudella.
Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta, ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.
Pää kallellaan niinkuin Ecce homolla katseli hän minua mitä lempein hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! — niin että minua pelotti.
— Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n seuraaja.
Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla. Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti, ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt vallan! jopa nyt vallan!»
Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä nyyhkivät…); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n poismenosta.»
Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä näet.»
— Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on vielä tämä yö makaaminen ravintolassa… Olkaa täällä huomenna kello kahdeksan… Saatte mennä…
Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.
Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.
— Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä…
Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan peloittavalla tavalla … kili! kili! kil!
Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos… Harhailin hetkisen suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden… Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.
Kuvitelkaa mielessänne kaksi naista, ei, vaan kaksi haamua… Toinen, vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka, niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli — mitä haamuilla ei tavallisesti ole — suuri musta silmäpari, niin, niin musta… Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut mitään kädessä… Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni, nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.
Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien silmien rinnalla…
Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis lähtemään.
Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.
Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.
Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan, viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti, oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi. Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta… Yhtäkkiä kyynelten läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä… Koditonna, suojatonna, — ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin uuden kodin. Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.
Nämä ohjesäännöt, jotka niiden tekijä, herra Viot, hartaimman omakätisesti oli jäljentänyt, olivat kokonainen tutkielma, joka jakautui kolmeen osaan:
1. Läksyjen valvojan velvollisuudet ylempäänsä kohtaan.
2. Läksyjen valvojan velvollisuudet opettajatovereitansa kohtaan.
3. Läksyjen valvojan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.
Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, — juuri kauneimmassa paikassa hän — nukkui…
Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät lepoani… Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien silmien — oi, kuinka ne olivatkin mustat! — asettuvan vuoteeni jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti…
Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot, avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.
— Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.
Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja, »suuri originaali», sanoi herra Viot… Rupesin heti pitämään tuosta originaalista.
Kello soi. Luokat täyttyivät… Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden, kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.
— Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.
Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen kauheita avaimiaan.
Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.
Pisin ja paksuin joukosta aukaisi ensiksi suunsa; se oli Serrières, tuo kuuluisa Serrières, jonka sijaan minä tulin.
— Toden totta! huudahti hän iloisella äänellä, niinkuin sananlasku sanoo: »Ei kaksi suurta yhteen säkkiin mahdu!»
Tällä hän tarkoitti sitä tavatonta eroa, mikä meillä oli kokoomme nähden. Se synnytti aika naurun, ja enin kaikista hohotin minä; mutta vakuutan, että Pikku Mies tällä hetkellä olisi kernaasti myynyt sielunsa paholaiselle, jos olisi saanut jonkunkaan tuuman lisää pituuteensa.
— Vähät siitä, lisäsi suuri Serrières ojentaen minulle kätensä: vaikkemme olekkaan luodut saman mitan mukaan, niin voinemme siltä tyhjentää jonkun pullon yhdessä. Lähtekää kanssamme, toveri … minä tarjoan lähtöpunssit Barbetten kahvilassa. Teidän pitää tulla mukaan … maljojen ääressä sopii tehdä tuttavuutta.
Antamatta minulle puheenvuoroa, pisti hän kätensä kainalooni ja vei minut mukaansa.
Barbetten kahvila, johon uudet toverini minut veivät, oli torin varrella. Paikallisen sotaväen aliupseerit kävivät siellä ahkerasti, niin että sisään astuissa ensimmäisenä pisti silmään nauloissa riippuvien sotilaslakkien ja kannikehihnojen paljous.
Sinä päivänä oli Serrières'n poislähtö ja jäähyväispunssi viekotelleet tänne niin ravintolankävijäin vakinaisen kuin nostoväenkin… Aliupseerit, joille Serrières minut ensimmäiseksi esitti, ottivat minut hyvin sydämellisesti vastaan. Totta puhuen ei Pikku Miehen tulo herättänyt suurtakaan huomiota, ja hän joutui hyvin pian unohduksiin nurkassaan, jonne oli arkana vetäytynyt… Siksi aikaa kun lasit täytettiin, tuli suuri Serrières viereeni istumaan; hän oli heittänyt takin päältään ja imeskeli pitkää savipiippua, jonka varressa oli hänen nimensä porsliinikirjaimilla. Kaikilla läksyjen valvojilla oli samanlaiset piiput Barbetten kahvilassa.
— Niinkuin näette, virkaveli, sanoi minulle paksu Serrières, on ammatissamme hauskojakin hetkiä… Ette tehnyt niinkään hulluja kauppoja tullessanne tänne Sarlande'iin aloittamaan. Ensinnäkin on Barbetten kahvilan absintti erinomaista, ja on tuolla »pytyssäkin» jokseenkin siedettävää.
»Pytty» oli lukio.
— Te saatte pikku poikien luettamisen osallenne, heidän kanssaan on parasta antaa kepin paukkua. Saattepa nähdä, mitä minä olen heistä tehnyt! Johtaja ei ole paha, toverit ovat kunnon poikia, eukko ja isä Viot ovat ainoat…
— Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.
— Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit päässä… Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.
Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista silmistä Barbetten kahvilassa…!
Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin! Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin sukkeluuksia ja kuiskuteltiin…
Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.
Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan täällä pysyä… Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!…
Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!
Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!
Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin. Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan; mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni, miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle. Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.
Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.
Avainniekka odotti meitä ovella.
— Herra Serrières, sanoi hän paksulle edeltäjälleni, jonka lähtöpunssi pani hiukan hoipertelemaan; te saatatte viimmeistä kertaa oppilaanne lukuhuoneeseen; kun he ovat kokoontuneet, tulemme — herra johtaja ja minä — asettamaan uuden opettajan virkaansa.
Ja niinpä astuivatkin muutaman minuutin perästä johtaja, herra Viot, ja uusi opettaja juhlallisesti lukuhuoneeseen.
Johtaja esitti minut oppilaille hiukan pitkähkössä, mutta hyvin arvokkaassa puheessa; sitten hän vetäytyi pois paksun Serrières'n seuraamana, jota lähtöpunssi yhä enemmän vaivasi. Herra Viot jäi viimmeisenä huoneeseen. Hän ei pitänyt puhetta, mutta hänen avaimensa — kili-kili-kil! — puhuivat hänen puolestaan niin pelottavasti kili-kili-kil! ja niin uhkaavasti, että kaikki päät puikahtivat piiloon pulpetin taakse, eikä uusi opettajakaan tuntenut itseään täysin varmaksi.
Heti kun peloittavat avaimet olivat oven ulkopuolella, ilmestyi kokonainen armeija kujeellisia naamoja pulpettien takaa. Kaikki sulkakynät kohosivat suuhun, ja kaikki nuo loistavat, pilkalliset tai peljästyneet pikku silmät keihästivät minua, samalla kuin pöydästä pöytään kävi kova suhina.
Nousin hitaasti ja hiukan hämilläni kateederiin; koitin luoda julmistuneen katseen ympärilleni ja huusin sitten jylisevällä äänellä iskien nyrkkini pari kertaa lujasti pöytään:
— Lukekaa, pojat, lukekaa.
Täten aloitti Pikku Mies ensimmäisen tuntinsa.