VI.
PIKKU POJAT.
He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa kuvastui heidän silmissään.
En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut? Rangaistaanko pikkulintuja?… Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini hiljeni, — ainakin viideksi minuutiksi.
Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!
Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!
Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä, siinä kaikki.
Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun… Opettaja kertoo sadun… Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän omaa elämäntarinaani. Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.
Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen mukaan… Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.
Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat veitikat, täällä ei siis luetakaan!»
Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. — Pojat ovat näinä viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin… Palkinnoksi olen kertonut heille pienen sadun.
Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa vielä kerran torua ja meni.
Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle, yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12: Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä kertonutkaan enää koskaan.
Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin. Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat… Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa. Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä viisi lastani.
Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi. Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee, niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle, vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.
Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi. Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut… Mitä urkkijoita he mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.
Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa, oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun kotini.
Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin matkakirstuni — huoneessa ei ollut tuolia — vanhan kirjoituspöydän eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!…
Silloin oli kevät… Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset puiden lehvikössä… Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti vaipuneen uneen.
Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja latinaa, niin että aivot höyrysivät.
Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta salaperäinen naputus.
— Kuka siellä?
— Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase pian, Pikku Mies.
Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi avannut!
Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa, suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.
Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta… Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä siellä tunsin itseni voimakkaaksi!…
Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.
Tavallisesti menimme kentälle, avaralle niitylle, joka aivan kuin suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen, mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita… Ankara työ tässä ihanassa luonnossa!
Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa liristessä!… Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja rangaista… Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!
Mutta oppilaitten valvominen kentällä ei sittenkään ollut kauheinta, kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.
Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.
Desinet in piscem, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot, jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini loppupää oli surkeannäköinen.
Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina… Kellot kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!
Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.
Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.
Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.
Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni osastoni kunnian.
Nilkku — olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen käyntinsä vuoksi — ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä, että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia, jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin seitsemän koirankujetta. Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka hänen läsnäolonsa aiheutti.
Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.
Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina, kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain vähän merkkejä jälellä … sanalla sanoen hirviö.
Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki. Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!…
Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.
Kun minä näin hänen asettuvan riviin toisten joukkoon, levollisena ja naama loistavana, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, valtasi minut äkkiä inho ja suuttumus.
Minä karjasin hänelle: »Mene matkaasi!»
Nilkku luuli minun laskevan leikkiä ja hymyili edelleen. Hän luuli itsensä hyvinkin kauniiksi sinä päivänä.
Karjasin hänelle uudestaan: »Mene matkaasi! mene matkaasi!»
Hän katsoi minuun surullisesti ja nöyrästi, silmät rukoilevina; mutta minä olin järkähtämätön ja rivi lähti liikkeelle jättäen hänet yksin liikkumattomana seisomaan keskelle katua.
Luulin päässeeni hänestä koko päiväksi, kun kaupungista lähdettäissä naurun tirskunta ja kuiskutteleminen jälkijoukossa, saattoi minut katsomaan taakseni.
Neljä, viisi askelta meidän jäljessämme asteli totisena Nilkku.
— Jouduttakaa askeleitanne, sanoin ensimmäisille.
Oppilaat ymmärsivät, että oli kyseessä tehdä pieni kuje Nilkulle, ja alkoivat livistää aika vauhtia.
Vähän väliin käännyttiin katsomaan, pysyisikö Nilkku jäljissä, ja meitä nauratti, kun huomasimme hänen hyvin kaukana mustana pisteenä painavan eteenpäin maantien tomussa leivos- ja limonaatikauppiaitten joukossa.
Tuo jukopää saapui kentälle melkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.
Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa luokseni.
Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen pusero
Lyon'in lukion ajoilta.
Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!» Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota hylkylasta.
Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin hänen viereensä. Puhuttelin häntä… Ostin hänelle appelsiinin. Olisin tahtonut pestä hänen jalkansa.
Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää surullisia asioita hänen elämästään…
Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka, voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu. Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään juuri lainkaan.
Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettu kirjainkaava ja sanottu: »Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia kuin hän itsekin…
Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa…
Nilkku oli hauska oppilas!
Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen aikovan lävistää pöydän… Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään hieroen.
Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut ystävät…
Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.
Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänen viivansa olivat kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.
Täytyy kuitenkin myöntää, että viivat vähitellen alkoivat käydä suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei ollut niin paljon mustepilkkuja… Luulenpa, että lopuksi olisin saanut jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti. Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain lukuhuoneen valvoakseni.
Pidin sitä suurena onnettomuutena.
Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän elämöimisensä kentällä, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla heidän parissaan, kouristi sydäntäni.
Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani, joihin olin niin kiintynyt… Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen olemaan heille?… Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.
Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun kello soi… He tahtoivat kaikki suudella minua… Olipa muutamilla jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.
Entä Nilkku?
Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon, jonka hän oli minun mielikseni laittanut viivoja täyteen.
Nilkku raukka!