VII.
LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.
Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.
Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia, rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.
Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen, ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa joka ainoa hetki.
Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!…
Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat niin kaukana!… Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.
He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen näyttääkseen arvokkaammalta…
Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri: Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.
Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he ehkä tulevat puhuneeksi minusta.
— Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita kepposia me teimme hänelle!
Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut…
Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!… Niin, ja kuinka te itketitte häntä!… Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki kepposenne vielä hauskemmiksi…
Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä, vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen nyyhkytystään!…
Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina aseissa, on niin kauheata rangaista, — tulee väkisinkin tehneeksi väärin, — kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!… Mitähän niillä taasen on mielessä?»
Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.
Ja kuitenkin, — olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt mustat silmät.
Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin… Ne olivat siellä, mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä — neuloivat vaan koko vuoden päästä päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän katseen alaisina.
Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla, jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.
— Te olette hyvin onneton herra Eyssette?
— Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.
— Meillä ei ole isää eikä äitiä.
— Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.
— Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.
— Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.
— Rohkeutta, herra Eyssette.
— Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.
Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n ilmestymistä avaimineen, — kili, kili, kil! — ja tuolla ylhäällä akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa. Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen katseen säikähdyttäminä.
Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista…
Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu, survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.
Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.
… Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata… Hänen sanottiin kirjoittavan suurta, filosofista teosta.
Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä. Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.
Se tapahtui seuraavasti…
Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten filosofian historian tutkimiseen… Ankara työ Pikku Miehelle.
Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja ihmisistä.
Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen luolaansa.
Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni… Naputin kaksi kertaa hyvin hiljaa…
— Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».
— Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan.
Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?…
Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan, tekivät minut kovin araksi.
Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.
— Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane hymyillen. Mitä hullutuksia!… Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla seinää vasten, ja sytytä se … saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin kaikki maailman Condillac'it.
Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.
— Etkö huoli?… No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta … voit ottaa sen mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka minä nyljen sinut.
Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua, mutta abbé pidätti minut.
— Sinä siis harrastat filosofiaa? … sanoi hän katsoen minua silmiin. Ehkäpä vielä uskotkin siihen?… Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on jotain!… Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä… Yhtä hyvin olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi… Voi, minua poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi… Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?… No, ei sinun ole tarvis punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.
Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat esiin. Melkein heti abbé jatkoi:
— Niin. unohdin kysyä sinulta … rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään… Elämän suurissa kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se… Filosofeista ei ole minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.
— Niin uskonkin, herra abbé.
— Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua… Kun haluat kirjoja, niin ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta… Älä puhu minulle enää… Hyvästi!
Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes katsahtamatta minuun.
Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni, minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani. Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä. Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.
Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:
— Hyvää päivää, herra abbé!
Useimmiten ei hän vastannut… Minä otin filosofini kolmannelta riviltä vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme ystäviä…
Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin, viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa: »Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten; piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin … lopussa oli työnteko ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat viimmeiseen asti.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää kauvempaa.
Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla… Näen sen vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia nauhoja ja töyhtöjä… Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille, jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen naamansa.
Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.
Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.
Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla… Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä… Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta, joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo… Mustat silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille vapautta.
Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan; oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat tuolien välissä… Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten kulunutta hännystakkiaan.
Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.
— Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi: kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku ystävät.»
Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat yhdellä harppauksella portaat alas.
Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin, joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja tehdäksensä sijaa. Läiskis…! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin juodaan jäistä sitruunavettä.
Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat. Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!
Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan… Voi, jospa minäkin olisin voinut lähteä pois…