VIII.
MUSTAT SILMÄT.
Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa… Kokonaiset armeijat isoja rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä rähinä.
Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas… Pikku Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.
Tee työtä, Daniel Eyssette!… Sinunhan on luotava uusi koti… Mutta turhaan, hän ei voi… Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta, ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen voittamana.
Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.
Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle
koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel,
Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin:
»Jacques, sinä olet pässinpää!»
Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi, avaa pian!»
Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa…
Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä… Valo on niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten… Pikku Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä uneksivansa.
— Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?
— Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.
— Missä olen siis?
— Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan … nyt olet parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas…
— Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.
Isä Eyssette suutelee häntä.
— Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi… Lääkäri on kieltänyt sinun puhumasta.
Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.
— Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin nähdä Danielin! Saavun lukiolle… Sinua huudetaan ja haetaan… Ei missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli sisäpuolella… Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa… Voi, lapsi raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En ole sinua minuutiksikaan jättänyt… Houraillessa puhuit koko ajan kodin perustamisesta. Minkä kodin? sano!… Taikka huusit: »Pois avaimet, ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää… Tiedätkö, että herra Viot, — onhan hänen nimensä Viot? — ei tahtonut antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin… Niin, ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.
Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?» levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.
— Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!… Äitisi voi hyvin, hän on Baptiste sedän luona.
— Entä Jacques?
— Jacques?… Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita, niinkuin hyvin ymmärrät… Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika… Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!… Hänellä on erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet kirjurikseen… Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun mukaan… Hyvin edullinen paikka.
— Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun mukaan!…
Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen takia, joka aina liukui pois…
Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku vuoteensa sinisten uutimien välissä!… Isä Eyssette on aina hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette lainkaan lähtisi pois… Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen kiertomatkaansa Cévenneillä…
Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen. Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa. Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen. Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!» aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta, hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte tänään, Daniel herra?»
Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee… Mustat silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä edessään!… Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla… Pikku Mies uneksi kaiket yöt mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille niin paljon uskottavaa!… Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano niille mitään.
Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä. Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.
Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti näin: »Hyvä neiti!…»
Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»
Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.
Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:
— Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.
Ja huomenna alkaa taas sama juttu.
Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa niille… Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen… Mustat silmät ovat varmaankin arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; — ne ovat niin veitikkamaisen näköiset!… Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois nauraen itsekseen.
Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi sanaa, — kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät valtavan vaikutuksen.
Hiljaa nyt!… Mustat silmät ovat tulossa… Pikku Mies on liikutuksen vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti. kun mustat silmät tulevat… Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti: »Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»
Mutta hiljaa!… Käytävästä kuuluu linnun tipsutus… Mustat silmät lähestyvät… Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä jyskyttää; hän luulee kuolevansa… Ovi avautuu… Kauheata!… Mustien silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.
Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?… Hän odottaa kärsimättömänä iltaa… Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.
Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat täysi-ikäisiksi… Mustat silmät varastivat sokeria!…
Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin… Mitä, joko ne palaavat… Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!
Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle, kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan… Koko lukio herää. Sitä pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain itsensä aisoissa.
Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita… Läiskis! Portilla näkyy taasen palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.
… Nimien huudossa puuttuu muutamia entisiä oppilaita, mutta niiden sijaan on tullut uusia. Osastot muodostetaan uudelleen. Tänä vuonna, niinkuin viime vuonnakin, saa Pikku Mies keskiluokat osakseen. Urkkija rukka vapisee jo edeltäpäin. Mutta kuka tietää? ehk'eivät lapset olekaan tänä vuonna yhtä häijyjä.
Koulun avajaispäivän aamuna on suurenmoista laulua kappelissa. Pyhän hengen messu… Veni, creator Spiritus!… Tuolla on johtaja hienossa mustassa hännystakissa, pieni hopeinen palmunlehvä napinlävessä. Hänen takanaan seisoo opettajakunta juhlapuvuissaan: luonnontieteet keltaisessa, humaaniaineet valkeassa kärpännahkaviitassa. Narrimainen aliopettaja esiintyy vaaleissa hansikkaissa ja silmään pistävässä hatussa; herra Viot on tyytymättömän näköinen. Veni creator Spiritus!… Kirkon perältä oppilaitten seasta katselee Pikku Mies kateellisin silmin majesteetillisia viittoja ja hopeaisia palmunlehviä… Milloinkahan hän itse lienee yliopettaja?… Milloinkahan hän voinee perustaa uuden kodin? Hyvä Jumala, kuinka paljon aikaa ja vaivoja vaaditaankaan, ennenkuin hän on niin pitkällä! Veni creator Spiritus!… Pikku Miehen mieli käy apeaksi; urkujen soitto nostaa kyyneleet hänen silmiinsä… Yhtäkkiä huomaa hän kuorin nurkassa kauniit, rokonruntelemat kasvot, jotka hymyilevät hänelle… Tämä hymy tekee niin hyvää Pikku Miehen sydämelle ja hän tuntee itsensä abbé Germane'in nähdessään jälleen rohkeaksi ja iloiseksi. Veni creator Spiritus!…
Kaksi päivää Pyhän Hengen messun jälkeen on uusi juhla. Silloin on johtajan syntymäpäivät… Sinä päivänä viettää koko lukio — niin on ollut tapana ammoisista ajoista — pyhän Teophilan juhlaa luonnon helmassa, kylmää paistia ja Limoux-viiniä eväinään. Niinkuin aina ennenkin, teki johtaja tälläkin kertaa kaiken voitavansa jotta tämä pieni perhejuhla, joka tuotti tyydytystä hänen sydämensä vaistoille, olematta ristiriidassa koulun harrastusten kanssa, tulisi niin loistavaksi kuin suinkin. Päivän koittaessa sullotaan suuret, kaupungin lipuilla koristetut huonekaluvaunut täyteen oppilaita ja opettajia, ja matkue lähtee nelistäen liikkeelle hinaten jäljessään kaksilla, mahdottoman suurilla rattailla kuohuviini- ja ruokatavarakoreja… Etupäässä, ensimmäisillä rattailla ovat opettajat ja soittokunta. Torvensoittajat saavat käskyn soittaa oikein kovaa. Piiskat läjähtelevät, kulkuset helisevät, lautaskasat kolahtelevat tinavateja vasten.
Koko Sarlande ilmestyy yömyssyissä akkunoihin näkemään johtajan syntymäpäiväkulkuetta.
Itse juhla vietetään kentällä. Heti perille saavuttua levitetään pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin koulupojat… Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat. Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa… Pikku Mies yksin on tässä yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu… Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle. Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.
— Oi lukekaa! … lukekaa!…
Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen jakajaisissa.
Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi kyllä »ruokasalin enkeliksi.»
Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen. Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.
Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään saadakseen puheenvuoron.
— Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.
Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.
Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä… Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu… Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän vapauden hedelmättömiä iloja.
Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun järjestyksen ylistykseksi.
Runo on lopussa… Kuoleman hiljaisuus!… Luvun aikana ovat lapset siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla… Opettajien kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa… Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion… Johtaja koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»
— Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään… Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun, soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija, tämän me vielä maksamme sinulle!»