X.
PAHAT PÄIVÄT.
Oli tullut talvi, ankara, pimeä, kauhistuttava talvi, jommoisia on vaan vuoristoissa. Lukion pihat näyttivät surkeilta, suuret puut törröttivät lehdettöminä, ja maa oli kivikovassa jäässä. Oli noustava ylös hämärissä; hampaat kalisivat kylmästä; pesuvesi oli jäässä… Oppilaat eivät tahtoneet tulla valmiiksi; kellon täytyi heitä useampaan kertaan kutsua. »Joutukaa pojat!» huusivat opettajat kävellen edestakaisin pitääkseen itseään lämpiminä… Rivit järjestyivät häthätää yleisen hiljaisuuden vallitessa, ja sitte laskeuduttiin suuria, niukasti valaistuja päärappuja alas ja kuljettiin pitkiä käytäviä, joissa huokuivat talven jäätävät viimat.
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi!
En tehnyt enää työtä. Lukusalissa raukasi minua kamiinin epäterveellinen kuumuus. Koska vinnikamarini taasen oli liian kylmä, kiiruhdin tuntien alettua Barbetten kahvilaan ja lähdin sieltä vasta viimmeisessä silmänräpäyksessä. Roger olikin muuttanut tuntinsa tänne. Kylmyys oli karkoittanut meidät miekkailusalista ja me miekkailimme keskellä kahvilaa biljaardikepeillä, välillä maistellen punssia. Aliupseerit antoivat arvostelunsa iskuista: minä olin lopullisesti päässyt kaikkien näiden gentlemannien ystävyyteen, ja he opettivat minulle joka päivä jonkun uuden kuolettavan piston markiisi Boucoyran paran surmaamiseksi. He opettivat minulle myös, miten absinttiryyppy saadaan makeammaksi, ja kun nuo herrat pelasivat biljaardia, merkitsin minä pisteet…
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi! Kun eräänä tämän synkän talven aamuna astuin Barbetten kahvilaan — olen vieläkin kuulevinani biljaardipallojen kolinan ja suuren fajanssikamiinin huminan — tuli Roger kiireesti minua vastaan: »Pari sanaa, Daniel herra!» ja hän vei minut viereiseen huoneeseen hyvin salaperäisen näköisenä. Hän uskoi minulle rakkausseikkailunsa… Sanomattakin arvaa, kuinka ylpeäksi tunsin itseni, kun tuollainen jättiläinen otti minut uskotukseen. Se teki minutkin hiukan pitemmäksi.
Juttu oli seuraava: Tuo veikeä miekkailumestari oli tavannut kaupungilla eräässä paikassa, jota hän ei voinut mainita, erään henkilön, johon hän oli silmittömästi rakastunut. Tällä henkilöllä oli Sarlande'issa niin erikoinen asema, ettei miekkailumestari voinut käsittää, kuinka hän oli rohjennut kohottaa silmänsä niin korkealle. Ja kuitenkin, huolimatta tuon henkilön asemasta, — joka oli niin ylhäinen j.n.e., hän ei epäillyt voivansa häntä valloittaa, luulipa lisäksi jo tulleen sen otollisen hetkenkin, jolloin olisi aloitettava kirjeellinen piiritys. Mutta miekkailumestarit eivät, paha kyllä, ole mitään taitavia kynäniekkoja. Ei olisi mitään hätää, jos olisi ollut vain tyttöletukka kysymyksessä; mutta kun oli kysymyksessä henkilö, joka oli niin ylhäisessä asemassa, j.n.e., niin ei kelvannutkaan mikään arkkiveisutyyli, oikea runoilijakaan ei tässä olisi ollut liikaa.
— Arvaan, mitä tarkoitatte, sanoi Pikku Mies ymmärtäväisen näköisenä; pari valmiiksi leivottua rakkaudenkirjettä olisi nyt teille hyvään tarpeeseen, ja olette tullut ajatelleeksi, että minä voisin teitä auttaa.
— Juuri niin, vastasi miekkailumestari.
— No hyvä, olen teidän käytettävänänne, ja me alamme heti kun tahdotte; mutta etteivät kirjeenne näyttäisi kirjekaaviosta jäljennetyiltä, täytyy minun saada jonkinmoisia tietoja tuosta henkilöstä…
Miekkailumestari loi epäluuloisen katseen ympärilleen ja sanoi sitte hyvin hiljaa tunkien viiksensä korvaani:
— Hän on vaaleanverinen pariisitar. Hän tuoksuu suloiselta kuin kukka, ja hänen nimensä on Cecilia.
Muuta hän ei voinut minulle uskoa, tuon henkilön aseman takia, joka oli niin ylhäinen j.n.e. … mutta nämä tiedot olivat aivan riittävät ja vielä samana iltana, — sillä aikaa kun pojat lukivat, — kirjoitin ensimmäisen kirjeeni vaalealle Cecilialle.
Tämä omituinen kirjevaihto Pikku Miehen ja tuon salaperäisen henkilön välillä kesti melkein kokonaisen kuukauden. Kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin kaksi intohimoa huokuvaa kirjettä päivässä. Kirjeistä olivat toiset helliä ja utuisia, toiset taasen tulisia ja rajuja. Joku voi alkaa sanoilla: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallion jyrkänteellä…» ja päättyä sanoihin: »Sanotaan, että rakkaus surmaa … koitammeko?» Aika ajoin tuli hiukan Musset'iakin joukkoon.
Nyt puhun asiasta nauraen; mutta tuohon aikaan ei Pikku Mies nauranut, sen voin vakuuttaa, vaan kävi kaikki hyvin vakavasti. Kun olin lopettanut kirjeeni, annoin sen Roger'ille, jotta hän jäljentäisi sen kauniilla aliupseerikäsialallaan; hän puolestaan saadessaan vastauksen (sillä tuo onneton vastasi) toi sen kiireesti minulle ja minä rupesin sen perustuksella uusiin puuhiin.
Tämä peli tuotti minulle yhtä kaikki suurta huvia; mahdollisesti vähän liiankin suurta. Tuo näkymätön, vaalea tyttö, joka tuoksui kuin valkea lilja, ei lähtenyt enää mielestäni. Toisinaan kuvittelin kirjoittavani omasta puolestani; täytin kirjeeni aivan personallisilla tunnustuksilla, kiroilin kohtaloa ja noita kurjia, häijyjä ihmisiä, joiden keskellä olin pakoitettu elämään: »Oi, Cecilia, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sinun rakkauttasi!»
Joskus myöskin, kun pitkä Roger tuli viiksiään väännellen minulle sanomaan: »Se tepsii! se tepsii! … jatkakaa vaan!» tunsin salaista harmia ja ajattelin itsekseni: »Kuinka voi hän uskoa, että se on tuo leveänaamainen sapelinrämistäjä, joka sepittää noita intohimon ja surumielisyyden mestarituotteita?»
Mutta tyttö uskoi niin, uskoi siihen määrin, että miekkailumestari eräänä päivänä toi riemuiten minulle tämän vastauksen, jonka hän juuri oli saanut: »Kello yhdeksän tänä iltana aliprefektin talon takana!»
Saiko Roger menestyksestään kiittää minun kirjeitteni kaunopuheisuutta vai viiksiensä pituutta? Jätän sen lukijattarieni ratkaistavaksi. Varmaa on vain, että Pikku Mies sinä yönä nukkui hyvin rauhattomasti synkässä makuusalissaan. Hän näki unta, että hänellä oli viikset ja että pariisittaret, — jotka olivat aivan erikoisessa asemassa — halusivat häntä tavata aliprefektin talon takana…
Naurettavinta on kuitenkin, että minun seuraavana päivänä täytyi kirjoittaa kiitoskirje Cecilialle kaikesta onnesta, minkä hän minulle oli suonut: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan päällä…»
Tämän kirjeen Pikku Mies kirjoitti sydän täynnä raivoa, tunnustan sen. Onneksi pysähtyi kirjevaihto tähän enkä minä jonkun ajan kuluessa kuullut enää mitään puhuttavan Ceciliasta enkä hänen ylhäisestä asemastaan.