XI.
YSTÄVÄNI MIEKKAILUMESTARI.
Tuona päivänä, 18 päivänä helmikuuta, eivät lapset voineet leikkiä ulkona pihalla, koska yöllä oli satanut vahvasti lunta. Heti kun aamuluvut oli lopetettu, saivat he tulla sikin sokin saliin viettääkseen siellä pahalta ilmalta suojassa joutohetkensä, siksi kunnes luokkatunnit alkaisivat.
Minä olin heitä valvomassa. Niin kutsuttu sali oli meriväenkoulun entinen voimistelusali. Kuvitelkaa mielessänne neljä alastonta seinää ja niissä pieniä ristikkoakkunoita; siellä täällä puoliksi irtikiskottuja nauloja, merkkinä paikoista, missä tikapuut olivat olleet ja katon kurkihirrestä pitkän köyden päässä heilumassa mahdottoman suuri rautarengas.
Lapsilla näytti olevan siellä hyvin hauska. He juoksivat elämöiden yltympäri salia nostaen pölyn ilmaan. Jotkut koittivat tavoittaa rengasta; toiset, jotka riippuivat siinä, kiljuivat; viisi, kuusi hiljaisempaa söi leipäänsä akkunan edessä katsellen lunta, joka peitti kadut, ja miehiä jotka loivat sitä lapioilla.
Mutta minä en kuullut kaikesta tuosta melusta mitään.
Seisoin yksin kaukaisessa nurkassa ja luin kyynelsilmin erästä kirjettä, ja lapset olisivat voineet kukistaa koko voimistelusalin perustuksiaan myöten, ilman että olisin sitä huomannut. Kirje oli Jacques'ilta, ja olin sen juuri saanut; se oli leimattu Pariisissa, — hyvä Jumala, se oli Pariisista, — ja sen sisältö oli seuraava:
»Rakas Daniel!
Kirjeeni tulee sinua aika tavalla hämmästyttämään. Et kai voinut aavistaakaan, että olen kolmatta viikkoa Pariisissa. Lähdin Lyon'ista hiiskumatta kellekään mitään, aivan päähänpistosta… Herra Jumala, minun oli niin kauhean ikävä tuossa hirveässä kaupungissa, varsinkin sinun lähdettyäsi.
Saavuin tänne kolmekymmentä franc'ia ja viisi, kuusi Saint Nizier'in kirkkoherran antamaa suosituskirjettä taskussa. Onneksi suosi sallimus minua paikalla, johtamalla tielleni vanhan markiisin, jonka palvelukseen olen päässyt kirjuriksi. Me järjestelemme hänen muistiinpanojaan, eikä minun tarvitse muuta kuin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja sillä minä ansaitsen sata franc'ia kuussa. Eihän se loistavaa ole, mutta toivon kuitenkin omien menojeni ohella silloin tällöin voivani lähettää hiukan kotiinkin.
Voi, rakas Daniel, mikä ihana kaupunki tämä Pariisi on! Täällä ei sitten ole koskaan sumua; tosin sataa joskus, mutta vaan pienen, hauskan ripsauksen ja senkin kesken auringonpaistetta, semmoista en ole missään muualla nähnyt. Minä olenkin aivan tykkänään muuttunut, tiedätkö! En itke enää lainkaan, se on melkein uskomatonta.»
Olin saapunut tähän paikkaan kirjeessä, kun yht'äkkiä akkunain alta kuului lumessa vyöryvien vaunujen kumeata kolinaa. Vaunut pysähtyivät lukion portille ja kuulin lapsien huutavan täyttä kurkkua: »Aliprefekti tulee! Aliprefekti tulee!»
Aliprefektin tulo tiesi varmaan jotakin erinomaisempaa. Hän kävi tuskin kerran tai pari vuodessa Sarlande'in lyseossa ja hänen tuloaan pidettiin suurena tapahtumana. Mutta vähä minua liikutti tällä hetkellä koko Sarlande ja sen prefektit, mielessäni paloi ainoastaan Jacques veljeni kirje. Niinpä palasinkin takaisin nurkkaan ja rupesin uudelleen lukemaan silläaikaa kun pojat vallattomina tunkeilivat akkunoihin nähdäkseen prefektin astuvan alas vaunuistaan.
»Tietänet kai, rakas Daniel, että isä on Bretagnessa tekemässä yhtiön puolesta omenaviinikauppoja. Kuultuaan että minä olen markiisin kirjurina, tahtoi hän minun kauttani saada tämän ostamaan pari tynnyriä omenaviiniä. Pahaksi onneksi ei markiisi juo muuta kuin viiniä, eikä muuta kuin Espanjan viiniä! Kirjoitin sen isälle; tiedätkö mitä hän vastasi: — Jacques, sinä olet aasi! — niinkuin ennen vanhaan. Ei se merkitse mitään, rakas Daniel, luulen että hän pohjalta pitää minusta hyvinkin paljon.
Sitte kai tiedät, että äiti nyt on yksin. Sinun pitäisi kirjoittaa hänelle, hän on pahoillaan, kun et mitään hiisku.
Olin unohtamaisillani kertoa sinulle jotain, joka varmaankin on sinusta hyvin hauskaa. Minun huoneeni on Quartier Latin'issa… Quartier Latin'issà … voitko ajatella! … aivan kuin romaaneissa, oikea runoilijan kolkka pikku akkunoineen, ja sen edessä kattoja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sänky ei ole leveä, mutta kyllä me siihen tarpeen tullen molemmatkin mahdumme; ja sitte on yhdessä nurkassa kirjoituspöytä, jonka ääressä runoileminen varmaankin luistaisi hyvin.
Luulen aivan varmaan, että hyvin pian tulisit minua katsomaan, kun näkisit kaiken tämän; minustakin olisi niin hauskaa, jos olisit täällä, enkä takaa lainkaan, etten sinulle jonain päivänä anna lähtömerkkiä.
Älä sillävälin unohda minua, äläkä tee niin paljo työtä lukiossasi, että tulet kipeäksi.
Syleilen sinua. Veljesi
Jacques».
Tuo kunnon Jacques. Kuinka suloisen kipeästi hänen kirjeensä koski sydämeeni! Itkin ja nauroin yhtaikaa. Koko elämäni näinä viimmeisinä kuukausina, punssi, biljaardi, Barbetten kahvila olivat kuin pahaa unta, ja minä ajattelin: Nyt se on lopussa! Nyt rupean työhön, tahdon olla yhtä miehuullinen kuin Jacqueskin.
Tällöin soi kello. Oppilaani asettuivat riviin, heillä oli paljon puhumista aliprefektistä, ja he näyttelivät ohimennessään hänen oven edessä seisovia vaunujaan. Johdin heidät tunneilleen ja vihdoin heistä päästyäni kiiruhdin juoksujalkaa portaita ylös. Minulla oli niin kiire päästä yksin huoneeseeni veljeni kirjeen kanssa.
— Daniel herra, teitä pyydetään tulemaan johtajan luo.
Johtajan luo?… Mitähän asiaa johtajalla mahtoi olla minulle?… Ovenvartija katsoi minuun niin merkillisesti. Yhtäkkiä johtui aliprefekti mieleeni.
— Onko aliprefekti tuolla ylhäällä? kysyin.
Ja toivosta sykkivin sydämin aloin harpata portaita ylös, ottaen neljä astinta kerrallaan.
On päiviä, jolloin voi olla aivan mieletön. Tiedättekö, mitä kuvittelin, kun kuulin aliprefektin odottavan minua. Kuvittelin, että ulkomuotoni oli häntä tutkintopäivänä miellyttänyt, ja että hän tuli vartavasten lukioon tarjoamaan minulle kirjurin paikkaa luonaan. Se oli minusta luonnollisin asia maailmassa. Jacques'in kirje markiisijuttuineen oli aivan varmaan pannut pääni pyörälle.
Oli kuinka hyvänsä, mutta mitä korkeammalle nousin, sitä varmemmaksi kävin asiastani: aliprefektin kirjuri, olin tulla hulluksi ilosta…
Käytävän käännöksessä tapasin Roger'in. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut jotain sanoa; mutta minä en seisahtunut: aliprefektillä ei ollut aikaa odottaa.
Kuinka sydämeni sykki, kun saavuin johtajan huoneen ovelle. Aliprefektin kirjuri! Minun täytyi pysähtyä vähäksi aikaa hengähtämään: korjasin kaulaliinaani, ja pyyhkäsin kädelläni hiukan tukkaani ja sitten avasin hiljaa oven.
Jospa olisin aavistanut, mikä minua odotti.
Kuvernööri seisoi huolettomasti nojallaan marmoriuunia vasten ja hymyili itsekseen.
Johtaja arkipuvussaan pysytteli nöyränä hänen edessään samettilakki kädessä, ja Viot, joka kiiruimman kaupassa oli käsketty paikalle, seisoi viattoman näköisenä nurkassa.
Kun olin tullut sisään, alkoi kuvernööri puhua.
— Se on siis tämä herra, sanoi hän näyttäen minua, joka huvikseen viettelee meidän kamarineitsyitämme.
Hän sanoi tämän selvällä, ivallisella äänellä ja yhä edelleen hymyillen. Luulin ensin, että hän laski leikkiä, enkä vastannut mitään; mutta kuvernööri ei laskenut leikkiä; hetken vaitiolon perästä toisti hän uudestaan yhtä hymyilevänä:
— Minulla on kai kunnia puhutella herra Daniel Eyssette'ia, joka on vietellyt vaimoni kamarineitsyen.
En tietänyt, mistä oli kysymys; mutta kuullessani sanan kamarineitsyt jo toista kertaa viskattavan vasten naamaani, tunsin punastuvani häpeästä ja minä huudahdin syvästi suuttuneena:
— Kamarineitsyen, minäkö!… Minä en ole milloinkaan vietellyt mitään kamarineitsyttä.
Johtajan silmälasien takaa leimahti halveksiva välkähdys ja kuulin, kuinka avaimet mutisivat nurkastaan: »Kuinka hävytöntä!»
Mutta kuvernööri ei lakannut hymyilemästä; hän otti uunin reunalta pienen paperipinkan, jota en ollut ensin huomannutkaan, ja sanoi sitte minuun kääntyen ja huolettomasti noita papereita heiluttaen:
— Hyvä herra, tässä on hyvin ankaria todistuksia teitä vastaan. Nämä kirjeet on tavattu puheenaolevalta neidiltä. Tosin niistä puuttuu allekirjoitus, eikä kamarineitsytkään ole tahtonut mainita mitään nimeä. Mutta näissä kirjeissä puhutaan usein lukiosta, ja pahaksi onneksi teille, on herra Viot tuntenut teidän käsialanne ja kirjoitustapanne.
Tässä kohden irvistelivät avaimet pahanilkisesti ja kuvernööri lisäsi yhä edelleen hymyillen:
— Eiväthän kaikki Sarlande'in lukiossa ole runoilijoita.
Nämä sanat kuullessani välähti salamannopea ajatus päähäni: tahdoin nähdä lähempää nuo paperit. Minä syöksähdin kuvernööriä kohden; johtaja, peläten jotain sopimatonta tapahtuvan, aikoi pidättää minua. Mutta kuvernööri ojensi minulle levollisena kirjeet.
— Katsokaa vain! sanoi hän.
Voi hirveätä, minun kirjeeni Cecilialle!
Siinä ne olivat kaikki, jok'ikinen! Ensimmäisenä se, joka alkoi: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallionjyrkänteellä», päättyen kiitoshymniin: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan päällä…» Ja kaikki nämä rakkauden kaunopuheisuuden ihanat kukkaset olin siroittanut kamarineitsyen jalkoihin!… Tämä nainen, joka oli niin ylhäisessä asemassa, joka oli niin j.n.e., harjasi joka aamu kuvernöörin rouvan tohvelit…
Voitte kuvitella minun raivoni, minun hämmästykseni.
— No, mitä sanotte niistä, herra Don Juan? virnisteli kuvernööri.
Ovatko kirjeet teiltä, vai ei?
Vastauksen sijaan painoin pääni alas. Yksi ainoa sana olisi riittänyt puhdistamaan minut: mutta sitä sanaa en sanonut. Olin valmis ennen kärsimään mitä tahansa kuin ilmaisemaan Roger'in… Sillä huomatkaa, Pikku Mies ei hetkeäkään koko tämän kohtauksen aikana tullut epäilleeksi ystävänsä vilpittömyyttä. Tuntiessaan kirjeensä ajatteli hän heti: »Roger on ollut liian laiska niitä puhtaaksi kirjoittamaan; hän on ennemmin pelannut yhden pelin biljaardia lisää ja lähettänyt minun kirjeeni». Pikku Mies rukka, kylläpä olet yksinkertainen!
Kun kuvernööri näki, etten mielinyt vastata, pani hän kirjeet takaisin taskuunsa ja sanoi kääntyen johtajaan ja hänen apuriinsa:
— Nyt, hyvät herrat, tiedätte, mitä teidän on tehtävä.
Nyt tärisivät Viot'in avaimet turmiota ennustaen, ja johtaja vastasi syvään kumartaen, että herra Eyssette olisi ansainnut tulla heti poisajetuksi, mutta että hän kaiken huomion välttämiseksi sai viipyä lukiossa vielä viikon. Juuri niin pitkän ajan, että ehdittiin hankkia uusi opettaja.
Tuo kauhea sana »poisajettu» teki lopun minusta. Kumarsin sanaakaan sanomatta ja riensin ulos. Tuskin olin ovesta ulkona, kun purskahdin itkuun… Juoksin suoraapäätä huoneeseeni tukahduttaen kyyneleitäni nenäliinaan…
Roger oli odottamassa minua; hän näytti kovin levottomalta ja käveli pitkin askelin edestakaisin.
Nähdessään minun astuvan sisään, tuli hän minua vastaan.
— No, herra Daniel! sanoi hän katsoen tutkivasti minuun. Minä vaivuin sanattomana tuolille.
— Kyyneleitä! Joutavaa lapsellisuutta! jatkoi miekkailumestari raa'alla äänellä. Se vaan pahentaa asian. No … joutuun: mitä on tapahtunut?
Silloin minä kerroin hänelle koko tuon kauhean kohtauksen johtajan huoneessa kaikkine yksityiskohtineen.
Sitä myöten kuin puhuin, näin Roger'in muodon yhä enemmän kirkastuvan, hän ei enää katsonut minuun samalla röyhkeällä ilmeellä, ja kuultuaan lopuksi, kuinka olin antanut ajaa itseni pois lukiosta, jotten pettäisi häntä, avasi hän minulle sylinsä ja sanoi ainoastaan:
— Daniel, te olette todellinen gentlemanni!
Tällä hetkellä kuului kadulta vaunujen jyrinää; kuvernööri lähti pois.
— Te olette todellinen gentlemanni, toisti ystäväni miekkailumestari puristaen ranteitani, niin että olin huutaa. Te olette jalo ihminen, en sano muuta… Mutta ymmärtänette kai, etten voi sallia kenenkään uhrautua puolestani.
Näin sanoen lähestyi hän ovea.
— Elkää itkekö, Daniel herra, minä menen tapaamaan johtajaa, ja minä vannon ettei ainakaan teitä täältä ajeta.
Hän astui vielä jonkun askeleen; sitte hän tuli takaisin, aivan kuin olisi unohtanut jotakin.
— Mutta, sanoi hän minulle hiljaisella äänellä, kuulkaa, ennenkuin menen, mitä sanon… Pitkä Roger ei ole yksin maailmassa: hänellä on jossakin maailman kolkassa kivulloinen äiti… Äiti … hurskas äiti raukka!… Luvatkaa, että kirjoitatte hänelle, kun kaikki on ohi.
Tämä sanottiin juhlallisesti, levollisella äänellä, joka kauhistutti minua.
— Mitä siis aijotte tehdä? huudahdin.
Roger ei vastannut: mutta hän aukaisi takkinsa, niin että saatoin nähdä hänen taskussaan kiiltävän pistoolin pään.
Minä syöksyin kauhistuneena häntä kohden.
— Tappaa itsenne, onneton? Te aijotte tappaa itsenne?
Hän vastasi hyvin kylmästi:
— Kun olin sotapalveluksessa, tein sen lupauksen, että jos minut joskus hurjapäisyyteni takia alennettaisiin arvossa, niin en eläisi päivääkään häväistykseni jälkeen. Nyt on se hetki tullut, jolloin on pysyttävä sanassa… Viiden minuutin perästä ajetaan minut pois lukiosta, se on: olen häväisty; tunti sen jälestä, hyvää yötä! Minun päiväni ovat päättyneet.
Kuullessani tämän asetuin päättäväisenä oven eteen.
— Ei Roger, te ette lähde täältä! Ennemmin menetän paikkani kuin olen syynä teidän kuolemaanne.
— Antakaa minun tehdä velvollisuuteni, sanoi hän kammoittavalla äänellä, ja ponnistuksistani huolimatta onnistui hänen saada ovi puoliksi auki. Silloin juolahti mieleeni puhua hänelle hänen äidistään, tuosta äiti raukasta, joka hänellä oli jossakin maailman kolkassa. Todistin hänelle, että hänen täytyi elää äitinsä tähden, että minun oli hyvinkin helppo saada toinen paikka, että meillä joka tapauksessa oli viikko aikaa ja että meidän ainakin täytyi odottaa viime hetkeen asti, ennenkuin ryhdyttäisiin moiseen epätoivon työhön… Tämä viimeinen tuuma näytti liikuttavan häntä. Hän myöntyi jättämään käyntinsä johtajan luona ja sen mikä sitä seuraisi joitakuita tunteja myöhemmäksi.
Sillävälin soi kello; me syleilimme toisiamme ja minä menin kouluun.
Millaisia me ihmiset olemme! Olin astunut huoneeseeni epätoivoisena, lähdin sieltä melkeinpä iloisena… Pikku Mies oli niin ylpeä tietäessään pelastaneensa ystävänsä miekkailumestarin hengen.
Mutta minun täytyy tunnustaa, että minä istuissani kateederissa ensimmäisen innostuksen ohimentyä, aloin tuumailla. Roger suostui jäämään henkiin, hyvä; mutta mitä minusta itsestäni tulisi sitte, kun minut jalomielisyyteni palkaksi oli ajettu pois lukiosta?
Sitä ei ollut hauska ajatella; näin jo kodin häväistynä, äidin kyynelten vallassa ja isän hirveästi vihoissaan. Onneksi juolahti mieleeni Jacques; kuinka mainiota, että hänen kirjeensä ymmärsi tulla juuri tänä aamuna! Mikä tässä enää oli hätänä, kirjoittihan hän, että hänen vuoteessaan oli sijaa kahdellekin. Ja Pariisissa itsensä kyllä aina jollakin tavalla elättää.
Tässä ajatukseni kauhusta jähmettyivät: jos mieli täältä lähteä, täytyi olla rahaa; ensiksikin matkarahat, sitte viisikymmentä kahdeksan francia, jotka olin portinvartijalle velkaa, paitsi niitä kymmentä francia, jotka eräs yläluokkalainen oli minulle lainannut, ja sitte äärettömiä summia, joita oli kirjoitettu minun nimeeni Barbetten kahvilan saatavakirjaan. Millä keinoin hankkisin kaikki nämä rahat?
— Pyh, sanoin itsekseni sitä ajatellessani, — kylläpä minä olen tyhmä vaivatessani itseäni näin joutavalla; onhan minulla Roger. Hän on hyvissä varoissa, antaahan hän kaupungilla tunteja, ja hän tulee ylen onnelliseksi, kun saa lainata minulle joitakuita satoja francia, minulle, joka olen pelastanut hänen henkensä.
Kun olin asiani näin järjestänyt, unohdin kaikki päivän hirmut ja ajattelin vain suurenmoista Pariisin matkaani. Olin niin iloinen, että tuskin saatoin paikallani pysyä, ja Viot, joka vartavasten tuli lukusaliin, nauttiakseen epätoivostani, oli äärettömän nolon näköinen nähdessään minun ilosta hohtavan naamani. Söin nopeasti vahvan päivällisen, pihalla annoin oppilaille kaikki jälki-istunnot anteeksi. Vihdoin alkoi tunti.
Tärkeintä oli nyt tavata Roger niin pian kuin suinkin; yhdellä loikkauksella olin hänen huoneessaan; siellä ei ollut ketään. »Hyvä, ajattelin itsekseni, hän on varmaankin pistäytynyt Barbetten kahvilaan», eikä se minua näin jännittävissä olosuhteissa lainkaan kummastuttanut.
Ei Barbetten kahvilassakaan ketään. »Roger», sanottiin siellä, »on mennyt aliupseerien kanssa kentälle.» Mitä pirua heillä mahtoi olla siellä tähän aikaan tekemistä? Aloin käydä hyvin levottomaksi ja suostumatta pelaamaan ainoatakaan peliä biljaardia, johon minua vaadittiin, käärin housuni lahkeet ylös ja lähdin kiivaasti lumessa kulkemaan kenttää kohden saadakseni käsiini ystäväni miekkailumestarin.