XII.
RAUTARENGAS.
Sarlande'ista kentälle on runsas puoli peninkulmaa: mutta sitä kyytiä kuin kuljin, tein sen matkan varmaan vajaassa neljännestunnissa. Vapisin Roger'in puolesta. Pelkäsin, että tuo poika raukka oli lupauksestaan huolimatta kertonut kaikki johtajalle, silläaikaa, kun minä olin lukusalissa: olin yhä vielä näkevinäni hänen pistoolinsa perän välkähtävän. Tuo hirveä ajatus antoi minulle siivet. Mutta tuon tuostakin näin lumessa useita jälkiä, jotka kaikki veivät kenttää kohden, ja minua tyynnytti hiukan ajatus, ettei miekkailumestari ollut yksin. Silloin minä hiukan hiljentäen vauhtiani, aloin ajatella Pariisia. Jacques'ia ja lähtöäni… Mutta hetken perästä olin taas kauhean pelon vallassa.
— Roger aikoo aivan varmaan tappaa itsenisä. Mitä muuta hän olisi tullut tältä autiolta paikalta etsimään, kaukana kaupungista. Ystävänsä Barbetten kahvilasta on hän nähtävästi ottanut mukaansa sanoakseen heille hyvästit, juodakseen heidän kanssaan jäähyväismaljan… Voi noita sotilaita!… Ja minä lähdin taasen henki kurkussa juoksemaan.
Onneksi aloin jo lähestyä kenttää, näin jo sen suuret, humisevat puut.
»Ystävä parka, kunhan nyt vain tulisin ajoissa!»
Jäljet johtivat minut suoraan Espéron'in ravintolaan.
Tämä ravintola oli kurja, huonomaineinen paikka, jonne Sarlande'in irstailijat tekivät juomaretkiään. Olin useammankin kerran ollut siellä aliupseerien seurassa, mutta milloinkaan ei se ollut minusta näyttänyt niin vastenmieliseltä kuin nyt. Keltaisen likaisena neitseellisen puhtaan lumiaavikon keskellä näytti se ikäänkuin piilottelevan mataline porttineen, ränstyneine seinineen ja likaisine akkunoineen pienen jalavametsikön takana. Se näytti häpeävän huonoa ammattiaan.
Tullessani lähemmäksi kuulin iloista humua, naurua ja kevytmielisiä lauluja.
Hyvä Jumala, ajattelin vapisten, siellä juodaan jäähyväismaljoja. Ja minä pysähdyin hengästyneenä.
Olin silloin ravintolan takana; työnsin auki pienen portin ja astuin puutarhaan. Mikä hirveä puutarha! Korkea, paljas pensasaita, lehdettömiä syreenipensaita, suuria roskakasoja lumella ja siellä täällä valkeita lehtimajoja, jotka muistuttivat eskimojurttia. Sitä katsellessa kävi mieli apeaksi.
Melu kuului alimmasta kerroksesta, ja mässäys mahtoi olla tällä hetkellä kuumimmillaan, sillä kylmästä huolimatta olivat akkunat selkiseljällään.
Laskin jo jalkani portaitten alimmalle astuimelle, kun kuulin jotain, joka seisautti minut yhdellä iskulla, ja saattoi vereni jähmettymään: nimeni mainittiin naurun remahdusten kaikuessa. Roger puhui minusta ja kummista kummin, joka kerta, kun Daniel Eyssette'n nimi toistettiin, olivat kuulijat katketa naurusta.
Kirvelevän uteliaisuuden ajamana, selvästi tuntien, että saisin kuulla jotain tavatonta, vetäydyin takaisin ja hiivin lumessa, joka maton tavoin hiljensi askeleeni, kenenkään huomaamatta lehtimajaan, joka aivankuin varta vasten sattui olemaan juuri akkunoitten alla.
Tuon lehtimajan tulen koko elämäni ajan näkemään silmissäni; tulen koko elämäni ajan näkemään sen lakastuneet lehtiseinät, sen likaisen maapohjan, sen pienen vihreäksi maalatun pöydän ja sen vettä valuvat puupenkit… Päivä tuskin pääsi pilkoittamaan lumen läpi, jonka peitossa se oli; lumi suli hiljakseen ja tipahteli pääni päälle.
Tuossa lehtimajassa, joka oli pimeä ja kostea kuin hauta, olen oppinut ymmärtämään, kuinka ilkeitä ja halpamaisia ihmiset voivat olla, siellä olen oppinut epäilemään, halveksimaan, vihaamaan… Varjelkoon Jumala teitä, jotka tätä luette, milloinkaan joutumasta tuohon lehtimajaan!… Henkeäni pitäen, vuoroin punastuen ja vaaleten vihasta ja häpeästä, seisoin kuuntelemassa, mitä ravintolassa sanottiin.
Ystäväni, miekkailumestari puhui koko ajan… Hän kertoi seikkailunsa Cecilian kanssa, lemmenkirjeistä, kuvernöörin käynnistä lukiolla, höystäen kertomustaan kaikenmoisilla lisillä ja liikkeillä, jotka mahtoivat olla hyvin hullunkurisia siitä vaikutuksesta päättäen, minkä ne tekivät kuulijoihin.
— Ymmärrätte kai, rakkaat ystävät, sanoi hän rivolla äänellään, — etten minä suotta ole tepastellut kolmea vuotta zuaviteatterin näyttämöllä. Niin totta kuin tässä seison, luulin jo yhteen aikaan olevani hukassa ja etten milloinkaan enää joisi kanssanne Espéron'in mainiota viiniä… Tosin ei pikku Eyssette ollut mitään hiiskunut; mutta olihan vielä aikaa puhua; ja näin meidän kesken sanottuna luulen, että hän tahtoikin vaan antaa minulle kunnian itse ilmaista itseni. Silloinpas minä ajattelin itsekseni: »Nyt näppärästi suuri kohtaus toimeen, Roger!»
Ja sitte minun paras ystäväni miekkailumestari rupesi näyttelemään niin sanomaansa suurta kohtausta, toisin sanoen sitä, mitä aamulla oli tapahtunut kamarissani minun ja hänen välillään. Voi tuota roistoa, hän ei unohtanut mitään… Hän huusi, teatteriäänellä: Äitini, äiti parkani! Sitte hän matki minun ääntäni: »Ei, Roger, ei, te ette saa mennä!»…
Suuri kohtaus oli todellakin mitä hullunkurisin, ja koko kuulijakunta kieritteli itseään naurusta. Mutta minä tunsin suurten kyynelten vierivän pitkin poskiani, vilunväreet puistattivat ruumistani ja korvani soivat, koko aamuinen inhoittava huvinäytelmä kävi minulle selväksi, kykenin epäselvästi tajuamaan, että Roger tahallaan oli lähettänyt minun kirjeeni turvatakseen itsensä mahdollisten seurausten varalta, että hänen äitinsä, hänen äiti raukkansa oli maannut parikymmentä vuotta haudassa, ja että olin luullut hänen piippukoteloansa pistoolin peräksi.
— Entä kaunis Cecilia? kysyi yksi gentlemanneista.
— Cecilia ei ole maininnut nimeäni, hän on matkustanut pois, siinä vasta kunnon tyttö.
— Entä pikku Daniel! mikä hänet perii?
— Pyh, vastasi Roger.
Tässä hän teki liikkeen, joka sai kaikki nauramaan.
Tämä naurunremahdus saattoi minut raivoihini. Aijoin tulla lehtimajasta ja äkkiä kuin haamu ilmestyä heidän keskellensä. Mutta hillitsin itseni, olin jo ollut kyllin naurettava.
Nyt tuotiin paisti sisään ja lasit kilahtelivat vastakkain.
— Roger'in malja! Roger'in malja! kuului joka puolelta.
En voinut kestää kauempaa, kärsin liiaksi. Vähääkään välittämättä, näkikö minut kukaan, syöksyin ulos puutarhasta. Yhdellä hyppäyksellä olin portin ulkopuolella ja aloin juosta kuin mieletön suoraan eteenpäin.
Pimeys alkoi hiljaa laskeutua yli seudun ja tuolle äärettömälle lumiaavikolle levisi ikäänkuin sanomaton surumielisyys.
Juoksin jonkun aikaa niinkuin haavoitettu otus; elleivät särkyneet, vertavuotavat sydämet olisi muuta kuin runoilijain korupuheita, niin voisin vannoa, että jätin jälkeeni tuolle valkealle kentälle pitkän verijuovan.
Tunsin olevani hukassa. Mistä saisin rahaa? Kuinka voisin lähteä? Kuinka voisin päästä Jacques veljeni luo? Roger'in ilmiantaminenkaan ei olisi minua auttanut… Nyt hän voi kieltää kaiken, kun Cecilia oli poissa.
Vihdoin menehtyneenä väsymyksestä vaivuin lumeen erään kastanjapuun alle. Olisin ehkä jäänyt siihen seuraavaan aamuun itkemään, kykenemättä mitään ajattelemaan, kun yhtäkkiä jossakin hyvin, hyvin kaukana Sarlande'issa päin kuulin kellon soivan; se oli lukion kello. Olin unohtanut kaiken; tuo kello kutsui minut uudelleen elämään: minun täytyi palata takaisin ja valvoa oppilaita salissa… Salia ajatellessani iski äkkiä uusi ajatus päähäni. Heti lakkasivat kyyneleeni vuotamasta; tunsin itseni väkevämmäksi. Nousin ylös maasta ja lähdin kulkemaan Sarlande'ia kohden varmoin askelin, niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt järkähtämättömän päätöksen.
Jos tahdotte tietää, minkä järkähtämättömän päätöksen Pikku Mies oli tehnyt, seuratkaa häntä Sarlande'iin tuon laajan valkean aavikon poikki; seuratkaa häntä kaupungin pimeitä, likaisia katuja pitkin, seuratkaa häntä lukion porttikäytävään; seuratkaa häntä saliin välitunnin ajaksi ja huomatkaa millä kummallisella itsepäisyydellä hän katselee suurta rautarengasta, joka riippuu katosta, seuratkaa häntä vielä välitunnin päätyttyä lukuhuoneeseen, nouskaa hänen mukanaan kateederiin ja lukekaa hänen olkapäänsä ylitse tämä surullinen kirje, jota hän kirjoittaa vallattomien poikien hirveästi melutessa:
»Herra Jacques Eyssette, Bonapartenkatu, Pariisi.
Anna anteeksi, rakkain Jacques, suru, jonka tulen sinulle tuottamaan. Sinä, joka et enää itkenyt, saat vielä kerran itkeä minun tähteni; mutta se onkin sitten viimmeinen kerta… Kun saat tämän kirjeen, on Daniel raukkasi kuollut…»
Tässä kohden yltyy melu lukuhuoneessa kaksinkertaiseksi. Pikku Mies keskeyttää kirjoituksensa ja jakaa muutamia rangaistuksia oikealle ja vasemmalle, mutta arvokkaasti, suuttumatta. Sitte hän jatkaa:
»Katso, Jacques, olin liian onneton. En voinut muuta kuin tappaa itseni. Tulevaisuuteni on mennyttä: minut on ajettu pois lukiosta erään naisjutun tähden, joka kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle, sitten olen tehnyt velkoja, en voi enää tehdä työtä, minä häpeän, olen väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, elämä hirvittää minua… Menen ennemmin pois.»
Pikku Miehen on vielä kerran keskeyttäminen kirjoituksensa. »Viisisataa värsyä Souheyrol'ille! Fouque ja Loupi sunnuntaina huonearestiin!» Tämän tehtyään hän päättää kirjeensä.
»Hyvästi, Jacques, minulla olisi vielä paljon kerrottavaa sinulle, mutta tunnen, että rupeisin itkemään, ja oppilaat katsovat minuun. Sano äidille, että olen pudonnut kävelyretkellä joltakin korkealta vuorelta, tai että olen luistellessa hukkunut. Keksi juttu mikä tahansa, kunhan hän ei vaan milloinkaan saa tietää totuutta!… Suutele tuhat kertaa rakasta äitiä puolestani; suutele myös isäämme ja koeta pian luoda heille kaunis koti. Hyvästi, rakas veli! Muista Danieliasi.»
Saatuaan tämän kirjeen valmiiksi, aloittaa Pikku Mies heti toisen, joka kuuluu näin:
»Herra abbé, pyydän teitä toimittamaan veljelleni Jacques'ille kirjeen, jonka jätän hänelle. Leikatkaa samalla hiuksistani suortuva äidilleni.
Minä pyydän Teiltä anteeksi ikävyyttä, jonka Teille tuotan. Olen tappanut itseni siksi, että olin täällä liian onneton. Te yksin, herra abbé, olette aina ollut hyvä minua kohtaan… Kiitän Teitä siitä.
Daniel Eyssette.»
Sitte Pikku Mies panee tämän ja Jacques'in kirjeen samaan suureen kuoreen ja kirjoittaa päällekirjoitukseksi: »Sitä henkilöä, joka ensimmäiseksi löytää ruumiini, pyydetään viemään tämä kirje abbé Germane'in käsiin.» Sitte näin kaikki asiansa järjestettyään odottaa hän lukujen päättymistä.
Luvut ovat päättyneet. Syödään illallinen, pidetään rukoukset, mennään makuusaliin.
Oppilaat menevät levolle; Pikku Mies kävelee edestakaisin, odottaen että he nukkuisivat. Viot tulee tarkastusretkellensä; kuuluu ainoastaan hänen avaintensa salaperäinen kilinä ja hänen tohveliensa hiljainen hipsutus lattialla. —
»Hyvää yötä, herra Viot», kuiskaa Pikku Mies. »Hyvää yötä, herra Eyssette», vastaa tarkastaja hiljaa; sitten hänen askeleensa häipyvät käytävään.
Pikku Mies on yksin. Hän avaa hiljaa oven ja pysähtyy hetkeksi etehiseen kuuntelemaan, heräävätkö oppilaat; mutta kaikki on hiljaista makuusalissa.
Silloin hän laskeutuu rappusia myöten alas ja hiipii varpaillaan varjossa olevaa seinän viertä pitkin. Pohjatuuli vinkuu ovien raoissa. Rappukäytävän läpi kulkeissaan, sattuu hänen silmäänsä valkea, lumen peittämä piha, jota pimeät muurit ympäröivät.
Tuolla ylhäällä katonrajassa tuikkaa yksinäinen tuli: abbé Germane kirjoittaa siellä suurta teostansa. Pikku Mies lähettää sydämensä syvyydestä tuolle hyvälle ihmiselle viimmeiset hartaat hyvästinsä; sitte hän astuu saliin…
Merisotakoulun vanha voimistelusali on verhoutunut kylmään, kolkkoon hämärään. Kuu pilkistää pienen ristikkoakkunan läpi, paistaen suoraan rautarenkaaseen, joka on tuntikausia ollut Pikku Miehen ainoa ajatus, — se loistaa hopeoissa… Salin nurkassa viruu vanha jakkara. Pikku Mies menee ottamaan sen, kantaa sen rautarenkaan alle ja nousee sille; hän ei ole erehtynyt, se on juuri niin korkea kuin on tarvis. Sitte ottaa hän kaulastaan pitkän, sinipunervan silkkisen kaulahuivinsa, jota hän pitää kuin nauhaa monin kerroin kaulansa ympäri käärittynä. Hän sitoo huivin renkaaseen ja tekee juoksevan solmun… Kello lyö yksi. Kuolinhetki on tullut… Vapisevin käsin levittää Pikku Mies juoksevan solmun. Hän on kuin kuumeessa. Hyvästi, Jacques! Hyvästi, äiti…!
Silloin iskee rautakoura häneen kiinni. Hän tuntee jonkun tarttuvan vyötäisiinsä ja laskevan hänet jakkaralta lattialle seisomaan. Samalla sanoo tuima, pilkallinen ääni, jonka hän hyvin tuntee: »Onpas tämäkin aika kieppua renkaissa!»
Pikku Mies kääntyy hämmästyksestä jähmettyneenä. Hän näkee edessään abbé Germane'in ilman viittaa, lyhköisissä housuissa, papinkaulus liivien päällä. Hänen ihanan rumat kasvonsa hymyilevät surullisesti kalpeassa kuutamossa… Hän on käyttänyt vaan toista kättään nostaessaan itsemurhaajan maahan; toisessa pitää hän vielä vesipulloa, jonka hän oli käynyt pihakaivolla täyttämässä.
Nähdessään Pikku Miehen tuskasta vääristyneet kasvot ja kyyneleiset silmät, lakkaa abbé Germane hymyilemästä ja hän toistaa, mutta tällä kertaa lempeällä, melkeinpä hellällä äänellä:
— Kuinka hassua, rakas Daniel, kieppua renkaissa tähän päivän aikaan.
Pikku Mies on hyvin punainen ja hyvin hämillään.
— En minä kiepu renkaissa, herra abbé, minä tahdon kuolla.
— Mitä! … kuolla?… Sinulla on siis paljon suruja?
— Voi! … vastaa Pikku Mies, samalla kun palavat kyyneleet vuotavat pitkin hänen poskiaan.
— Daniel, sinä tulet minun mukaani, sanoo abbé.
Pikku Mies tekee kieltävän merkin ja näyttää rautarengasta, josta riippuu kaulahuivi… Abbé Germane ottaa häntä kädestä.
— Kuuleppas, tule minun huoneeseeni, jos tahdot tappaa itsesi, niin voithan tehdä sen siellä. Siellä on tuli, siellä on hauskempaa.
Mutta Pikku Mies vastustelee: »Antakaa minun kuolla, herra abbé. Teillä ei ole oikeutta estää minua kuolemasta.»
Papin silmissä leimahtaa vihan välähdys: »Vai niin, niinkö se onkin!» sanoo hän. Ja tarttuen äkkiä Pikku Miestä vyötäisiltä vie hän hänet mukaansa kainalossaan, aivan kuin tavarakääryn, välittämättä vähääkään hänen vastusteluistaan ja rukouksistaan…
… Pian ollaan abbé Germane'in luona: uunissa loimottaa aika valkea; tulen ääressä on pöytä, jolla on palava lamppu, piippuja ja paperikasa täynnä harakan varpaita.
Pikku Mies istuu uunin nurkassa. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän puhuu paljon, hän kertoo elämäkertansa, onnettomuutensa ja miksi hän on tahtonut lopettaa itsensä. Abbé kuuntelee häntä hymyillen; sitte kun lapsi on puhunut tarpeekseen, itkenyt tarpeekseen ja keventänyt tarpeekseen ahdistetun, sairaan sydämensä, ottaa tuo kunnon mies häntä käsistä kiinni ja sanoo hänelle hyvin rauhallisesti:
— Eihän tuo ole yhtään mitään, poikaseni, sinä olisit tehnyt varsin tyhmästi, jos olisit tappanut itsesi noin vähästä. Sinun juttusi on hyvin yksinkertainen; sinut on ajettu pois lukiosta, — joka sivumennen sanottuna on sinulle suuri onni … — no, sinun täytyy lähteä pois, lähteä heti pois, ennenkuin tuo viikkosikaan on lopussa… Ethän sinä, piru vieköön, ole mikään kyökkipiika!… Ole surematta rahojasi ja velkojasi, kyllä minä niistä huolen pidän… Rahat, jotka aijoit lainata tuolta konnalta, saat minulta lainaksi. Me järjestämme kaiken tämän huomenna… Ja nyt ei sanaakaan, minun täytyy tehdä työtä ja sinun täytyy nukkua… Mutta sinä et saa palata kamalaan makuusaliisi: siellä sinun olisi kylmä ja siellä sinua pelottaisi; sinä menet maata minun sänkyyni, johon pantiin tänä aamuna puhtaat lakanat… Minä kirjoitan koko yön; ja jos minua rupeaa nukuttamaan, heitän pitkäkseni sohvalle… Hyvää yötä, älä sano enää mitään.
Pikku Mies panee maata, hän ei vastustele… Kaikki, mitä hänelle tapahtuu, tuntuu unelta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut yhtenä päivänä! Kuoleman kynnykseltä on hän joutunut tähän suloiseen vuoteeseen, tähän lämpöiseen, rauhalliseen huoneeseen… Kuinka Pikku Miehen on hyvä olla!… Silloin tällöin avatessaan silmänsä näkee hän lampun varjostimen lempeässä valossa hyvän abbé Germane'in, joka koko ajan piippuaan imien lennättää rapisevaa kynäänsä valkeita paperiarkkeja pitkin.
… Heräsin seuraavana aamuna siihen, että abbé taputti minua olkapäälle. Olin nukkuessani unohtanut kaikki… Se saattoi pelastajani makeasti nauramaan.
— No, poikaseni, sanoi hän, kello soi, ala joutua; ei kukaan ole vielä huomannut mitään, mene ottamaan oppilaasi vastaan niinkuin tavallisesti; aamiaistunnilla odotan sinua täällä puhuakseni kanssasi.
Yhtäkkiä muistoni palasi takaisin. Tahdoin kiittää häntä; mutta hän suorastaan ajoi minut ulos ovesta.
Kuinka pitkältä lukutunti minusta tuntui, on minun tarpeeton kertoa… Pojat olivat tuskin pihalla, kun jo koputin abbé Germane'in ovea. Hän seisoi kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat pitkälti ulosvedettyinä ja latoi huolellisesti kultarahoja pieniin kasoihin.
Kolina, joka syntyi sisääntulostani, saattoi hänen kääntämään päänsä, sitten hän jatkoi työtänsä sanaakaan sanomatta; kun hän oli lopettanut, sulki hän laatikkonsa ja viittasi minua kädellään, hyväntahtoisesti hymyillen:
— Kaikki tämä on sinun, sanoi hän. Minä olen päättänyt tilisi. Tässä on matkarahat, tässä portinvartijalle, tässä Barbetten kahvilaan, tässä oppilaalle, joka on sinulle lainannut kymmenen francia… Olin säästänyt nämä rahat palkatakseni veljenpojalleni sijaisen sotapalvelukseen; mutta hän joutuu arvannostoon vasta kuuden vuoden perästä, ja siksi me kyllä tapaamme.
Minä aijoin sanoa jotakin, mutta tuo mies mokoma ei antanut siihen aikaa: »Ja nyt poikaseni, sano hyvästi minulle … kello soi, ja kun palaan tunniltani, en suo näkeväni sinua enää täällä. Tämän Bastiljin ilma ei ole sinulle terveellinen… Laita itsesi pian Pariisiin, ole ahkera, rukoile Jumalaa, polta piippua ja koita olla mies. — Sillä näetkös, pikku Daniel, sinä olet yhä vielä lapsi, ja minä pahoin pelkään, että pysyt lapsena koko elämäsi ajan.»
Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli minua kumpaisellekin poskelle.
Kello soi viimmeistä kertaa.
— Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.
— Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit mennä tapaamaan… Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat tietysti heti hänen osoitteensa… Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana; oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa… Rakas abbé Germane. Ennenkuin lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta, jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.
Sillävälin kului aika… Minun oli laitettava matka-arkkuni kuntoon, maksettava velkani ja tilattava itselleni paikka postivaunuissa…
Lähtiessäni huomasin uunin nurkalla useita vanhoja, mustuneita piippuja. Otin niistä kaikkein vanhimman, kaikkein mustimman ja lyhimmän ja panin sen taskuuni aivan kuin pyhän esineen; sitte menin alas.
Alhaalla oli vanhan voimistelusalin ovi vielä auki. En voinut sivukulkeissani olla vilkaisematta sisälle, ja se minkä näin, saattoi minut värisemään. Näin tuon suuren, kolkon salin katosta riippuvan kiiltävän rautarenkaan, ja punasinervän kaulahuivini juoksevine solmuineen heiluvan renkaassa kaatuneen jakkaran yläpuolella.