XIII.
VIOT'IN AVAIMET.
Kun minä juoksujalkaa lähdin lukiosta, vielä aivan täristyksissäni siitä näystä, jonka juuri olin jättänyt, aukesi portinvahdin asunnon ovi kiireesti ja minä kuulin huudettavan:
— Herra Eyssette, herra Eyssette!
Näin Barbetten kahvilan isännän ja hänen kunnianarvoisan ystävänsä
Cassagne'n peloittavan, miltei röyhkeän näköisinä.
Kahvilan omistaja avasi ensin suunsa.
— Te kuulutte matkustavan pois, herra Eyssette?
— Niin, minä matkustan, herra Barbette, vastasin levollisesti, lähden vielä tänään.
Herra Barbette kimposi koholle, herra Cassagne samoin; mutta herra Barbetten kimmahdus oli paljon korkeampi kuin herra Cassagne'n, sillä minä olin hänelle paljon enemmän velkaa.
— Mitä, vielä tänään!
— Vielä tänään, olen juuri menossa tilaamaan itselleni paikkaa postivaunuissa.
Luulin, että he karkaisivat kurkkuuni.
— Entä minun rahani? sanoi herra Barbette.
— Ja minun? ulvoi herra Cassagne.
Sanaakaan sanomatta astuin portinvartijan huoneeseen ja kaivettuani juhlallisesti kaksin käsin taskuistani abbé Germane'in kiiltävät kultakolikot, aloin latoa pöydän nurkalle, mitä kummallekin olin velkaa.
Se oli mainio teatteritemppu! Kuin taikaiskusta kirkastuivat molempien ynseät naamat. Kun he olivat korjanneet rahat taskuunsa hiukan häpeissään siitä, että olivat osoittaneet minulle epäluottamusta, mutta hyvin iloissaan saadessaan omansa takaisin, sulivat he valitteluihin ja ystävyyden osoituksiin:
— Jätättekö todellakin meidät, herra Eyssette…? Kuinka ikävää! Mikä suuri vahinko koululle!
Ja sitte ai'ta ja voi'ta ja huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä.
Päivää aikaisemmin olisi minut vielä petetty moisilla ystävyyden osoituksilla, mutta nyt tekivät minut kaikki tunteenpurkaukset jääkylmiksi.
Tuo neljännestunti lehtimajassa oli minut opettanut tuntemaan ihmiset, — niin ainakin luulin, — ja mitä ystävällisempiä nuo inhottavat kapakoitsijat olivat olevinaan, sitä enemmän kasvoi vastenmielisyyteni. Niinpä karkasin hyvin lyhyeen heidän naurettavat tunteenpurkauksensa ja lähdin lukiosta kiiruhtaen tilaamaan itselleni paikkaa ihanissa postivaunuissa, jotka veisivät minut kauvas kaikista näistä sydämettömistä ihmisistä.
Postikonttorista palatessani kuljin Barbetten kahvilan ohi, mutta en poikennut sisään; paikka kauhisti minua. Mutta selittämättömän karvaan uteliaisuuden ajamana tirkistin akkunan takaa saliin… Kahvila oli täynnä väkeä; sattui olemaan se päivä, jolloin pelattiin rahasta. Sotilaslakkien töyhdöt hehkuivat tupakansavun läpi ja miekankannikkeet kimmelsivät seinällä. Gentlemannit olivat täyslukuisina koolla, puuttui ainoastaan miekkailumestari.
Katselin hetkisen noita karkeita, punaisia naamoja, jotka monistuivat peileissä, — laseissa väräjävää absinttia ja kolhosyrjäisiä viinakarahviinejä. Ajatellessani, että olin elänyt mukana tuossa likaviemärissä, tunsin punastuvani… Näin Pikku Miehen hääräävän biljaardipöydän ympärillä, merkitsevän pisteitä, maksavan punssin, nöyränä, halveksittuna vaipuvan päivä päivältä yhä syvemmälle piippunysä tai kasarmirengutus alituiseen hampaissa.
Tämä näky sai minut vielä enemmän kauhistumaan, kuin tuo pieni tuulessaliehuva kaulahuivini; jonka olin nähnyt voimistelusalissa. Riensin pois…
Mutta kun olin menossa lukioon päin, seurassani mies, joka tuli kantamaan matka-arkkuani postivaunuihin, näin miekkailumestarin tulevan vastaani hilpeänä, keppi kädessä, huopahattu korvallisella, peilaillen kauniita viiksiään hienoissa kiiltonahkasaappaissaan … kaukaa katselin häntä ihastuksella sanoen itsekseni: »Mikä vahinko, että noin komealla miehellä on niin ruma sielu!…» Hän puolestaan oli huomannut minut ja tuli minua kohden avoimin sylin, vilpitön hymy huulilla… Voi sinua, lehtimaja!
— Minä etsin teitä, sanoi hän… Mitä kuulen? Te…
Hänen puheensa katkesi tähän. Katseeni sulki valheet hänen suuhunsa. Ja tämä katse, joka kohtasi häntä suoraan silmästä silmään, mahtoi sanoa kaikenmoista tuolle heittiölle, sillä näin hänen äkkiä kalpenevan, sopertavan jotakin, joutuvan hämilleen, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: heti paikalla oli hänellä taas entinen julkea ilmeensä, hän iski minuun kylmät silmänsä terävinä kuin miekan terä, pisti kätensä päättäväisesti taskuunsa ja jatkoi matkaansa mutisten itsekseen, ettei niiden, jotka olivat tyytymättömiä, tarvinnut muuta kuin tulla se hänelle sanomaan…
Mene, heittiö!
Kun palasin lukioon, olivat pojat tunnilla. Me menimme minun vinnikamariini. Mies nosti matka-arkun olalleen ja alkoi astua alas. Minä viivyin hetkisen tuossa jääkylmässä huoneessa katsellen sen kolkkoja, likaisia seiniä, sen mustaa, loville vuoltua pulpettia ja pienen akkunan läpi pihan plataaneja, joiden latvat olivat lumen peitossa… Sanoin itsekseni hyvästit koko tälle maailmalle.
Silloin kuulin ukkosen kaltaisen äänen, joka torui luokalla: se oli abbé Germane'in ääni. Se sai sydämeni jälleen lämpiämään ja ripsistäni vierähtämään hereitä kyyneleitä.
Sitte laskeuduin hitaasti portaita alas katsellen tarkkaavaisena ympärilleni, ikäänkuin viedäkseni mukaani silmissäni kokonaiskuvan noista paikoista, joita en tulisi enää milloinkaan näkemään. Näin kuljin jylhiä käytäviä pitkin, joissa ensi kerran olin tavannut mustat silmät. Suojelkoon Jumala teitä, mustat silmät… Kuljin myös johtajan huoneen salaperäisen kaksinkertaisen oven ohi, sitte pari askelta tuonnempana Viot'in huoneen ohi… Siellä seisahduin äkkiä… Oi riemua, oi nautintoa! Avaimet, nuo hirvittävät avaimet riippuivat avaimen reijässä, ja tuuli pani ne hiljaa kilisemään. Katselin niitä jonkinlaisella pyhällä kauhulla, sitte yhtäkkiä lensi päähäni kostontuuma. Kavalasti, pyhyyden häpäisijän kädellä vedin avainkimpun lukosta, pistin sen päällystakkini alle ja harppasin portaita alas neljä astinta kerrallaan.
Pihan toisessa päässä oli tavattoman syvä kaivo. Juoksin sinne samassa hengenvedossa… Tähän aikaan oli piha tyhjä; lasisilmänoita ei ollut vielä nostanut akkunaverhoaan. Kaikki suosi rikostani. Silloin vetäsin avaimet takkini alta, nuo kurjat avaimet, jotka olivat minua niin hirveästi kiduttaneet, ja heitin ne kaikin voimin kaivoon… Kili-kili-kil! Kuulin niiden helähtävän alas, kilahtelevan kaivon seinämiä vasten ja raskaasti putoavan veteen, joka sulkeutui niiden yli: tämän ilkityön tehtyäni lähdin hymyillen pois.
Viimmeinen ihminen, jonka tapasin porttikäytävässä lukiosta lähteissäni oli Viot, mutta avaimeton Viot, vauhkona, kauhuissaan juoksemassa sinne tänne. Kun hän tuli kohdalleni, katsoi hän minuun hetkisen tuskallisesti. Tuo onneton tunsi halua kysyä minulta, olinko minä niitä nähnyt. Mutta hän ei uskaltanut. Juuri tällöin portinvartija kumartui porraskaiteen yli ja huusi portaitten yläpäästä: »Herra Viot, en minä löydä niitä!» Kuulin avainniekan sanovan hiljaa: »Voi, hyvä Jumala!» Ja hän lensi taas kuin mieletön etsimään.
Olisin kernaasti tahtonut nauttia kauvemmin tästä näytelmästä, mutta postivaunujen torvi raikui torilla, ja ilman minua ne eivät saaneet lähteä.
Ja nyt ainiaaksi hyvästi suuri, mustunut, vanhasta raudasta ja jylhistä kivistä tehty lukio, hyvästi häijyt lapset! hyvästi kamalat ohjesäännöt! Pikku Mies lentää pois eikä palaa enää takaisin. Ja te, markiisi de Boucoyran, olkaa mielissänne! Hän lähtee antamatta teille tuota miekanpistosta, jota on niin kauvan haudottu gentlemannien kesken Barbetten kahvilassa. Piiskaa hevosiasi, kuski! Raiju, postitorvi! Ja te, vanhat kunnon postivaunut, iskekää tulta joka pyörällänne, viekää täyttä neliä Pikku Mies pois… Viekää hänet pian hänen syntymäkaupunkiinsa, jotta hän saa syleillä äitiään Baptiste enon luona ja sitte saa suunnata matkansa Pariisiin kohdatakseen siellä niin pian kuin suinkin Eyssetten (Jacques'in) tämän huoneessa Quartier Latin'issa…