XIV.
BAPTISTE ENO.
Baptiste eno, äitini veli, oli mitä kummallisin ihminen, ei hyvä eikä paha. Hän oli varhain nainut jättiläisnaisen, joka oli laiha ja itara, ja jota hän pelkäsi. Tuon vanhan lapsen ainoa intohimo oli kuvien värittäminen. Jo lähemmäs neljäkymmentä vuotta oli hän elellyt värikuppien, siveltimien ja värien keskellä viettäen aikansa värittämällä kuvalehtien kuvia. Talo oli täynnä vanhoja kuva- ja pilalehtiä ja maantieteellisiä karttoja, kaikki vahvasti koristettuina. Kaikkein kireimpinä aikoina, kun ei täti antanut hänelle rahaa kuvalehtien ostoon, saattoi eno värittää kirjojakin. Totinen totuus on, että olen pitänyt kädessäni espanjan kielioppia, jonka eno oli värittänyt kannesta kanteen, adjektiivit sinisellä, substantiivit vaaleanpunaisella j.n.e.
Tämän vanhan hupsun ja hänen sydämettömän puolisonsa seurassa oli äitini täytynyt elää jo puoli vuotta. Äiti raukka vietti kaiket päivät veljensä huoneessa, istuen hänen vieressään ja koittaen olla joksikin hyödyksi. Hän pyyhki siveltimiä, pani vettä värikuppeihin… Ikävintä oli, että meidän häviöstämme alkaen Baptiste eno sydämensä pohjasta halveksi isääni ja että äiti aamusta iltaan oli tuomittu kuulemaan hänen sanovan: »Eyssetteltä puuttuu vakavuutta! Eyssetteltä puuttuu vakavuutta!» Sinä vanha hölmö! Olisittepa nähneet, kuinka mahtipontisesti ja millä vakuutuksella hän sen sanoi värittäessään espanjan kielioppia! Sittemmin olen tavannut elämässä montakin noita itseään hyvin vakavina pitäviä ihmisiä, jotka panevat aikansa espanjan kieliopin värittämiseen ja pitävät muita huikentelevaisina.
Kaikki nämä eno Baptisten erikoisuudet ja se surkea elämä, jota äiti vietti hänen luonaan, kävi minulle vasta myöhemmin selväksi; mutta heti taloon tullessani tajusin, että sanottiinpa mitä tahansa, niin ei äitini saattanut olla onnellinen… Sisään astuissani oltiin juuri menossa päivällispöytään. Äiti joutui haltioihinsa minut nähdessään ja syleili Pikku Miestä, niinkuin arvata saattoi, kaikin voimin. Mutta äiti rukka oli hämillään ja puhui vähän lempeällä, vapisevalla äänellä, silmät lautaseensa luotuina. Hän oli niin säälittävän näköinen vanhassa, mustassa puvussaan.
Eno ja täti ottivat minut hyvin kylmästi vastaan. Täti kysyi pelästyneen näköisenä, olinko syönyt päivällistä. Kiiruhdin vakuuttamaan, että olin syönyt… Tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, hän oli hetken ollut vavistuksessa päivällisensä takia. Mokomakin päivällinen, virneherneitä ja turskaa!
Baptiste eno kysyi minulta, oliko meillä lupa-aika. Minä vastasin, että jätin koulun ja olin menossa Jacques'in luo Pariisiin, jonka oli onnistunut hankkia minulle hyvä paikka. Keksin tämän valeen, jottei äiti olisi huolissaan tulevaisuudestani, mutta myöskin, jotta näyttäisin vakavalta enon silmissä.
Kuullessaan että Pikku Miehellä oli hyvä paikka, täti hämmästyi melkoisesti.
— Daniel, sanoi hän, äitisi pitäisi päästä Pariisiin. Äiti raukallasi on ikävä näin kaukana lapsistaan; ja sitten, ymmärräthän, hän on meillekin taakaksi, eihän enosi ijankaiken voi olla perheen lypsylehmänä.
— Lypsylehmä, sanoi Baptiste suu täynnä ruokaa; se on mainiosti sanottu…
Tuo lypsylehmä nimi saattoi hänet ihastuksiinsa, ja hän toisti sen useampaan kertaan samalla vakavuudella.
Päivällinen kesti kauvan, niinkuin ainakin vanhoilla ihmisillä. Äiti söi vähän ja sanoi minulle jonkun sanan ja katseli minua salavihkaa; täti piti häntä silmällä.
— Katsoppas sisartasi, sanoi hän miehelleen, ilo poikansa tapaamisesta on vienyt häneltä ruokahalun. Eilen hän otti kaksi kertaa leipää, tänään vaan yhden.
Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille kaikille kolmelle. Jospa edes olisin voinut kanssasi puhua, syleillä sinua mielin määrin, mutta ei! Meitä ei jätetty hetkeksikään kahden kesken… Muistatko: heti päivällisen jälkeen istuutui eno espanjan kieliopin ääreen ja täti rupesi pyyhkimään hopeoitansa ja molemmat vakoilivat meitä silmäkulmallaan… Lähdön hetki saapui ilman että olimme voineet toisillemme sanaakaan sanoa.
Niinpä olikin Pikku Miehen sydän pakahtua, kun hän lähti Baptiste enon luota; ja kulkiessaan aivan yksin varjoista puistokatua, joka vie asemalle, hän vannoi pari kolme kertaa juhlallisesti itsekseen, että hän tästälähin käyttäytyisi kuin mies eikä ajattelisi muuta kuin uuden kodin perustamista.