XV.
POISMENO.
Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, — niin että olisit mielinyt huutaa —, jos olet todellisuuden mies, noita voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä, niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.
Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi. Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan hansikkaitansa.
Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti minut sanoen:
— Vain sananen, Daniel herra!
Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:
— Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta ilmoittaa hänelle…
Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.
Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen sanomattakin näin…!
Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä. Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään hansikkaansa nappia.
— Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollut
Pilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa…
En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»
En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei elä aamuun asti…»
Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä hansikkaittensa napittamista:
— … Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.
— Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä, jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä… Nuo poikaset, näette, olivat niin kiintyneet toisiinsa.
Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.
— Kas niin, poikaseni, rohkaiskaa mieltänne, sanoi hansikasherra minulle ystävällisesti. Kuka tietää? Tiede on lausunut viimmeisen sanansa, mutta luonto ei. Tulen uudestaan huomenaamulla.
Sitten hän pyörähti ympäri ja lähti tyytyväisenä huokaisten: hänen oli onnistunut saada yksi nappi kiinni.
Viivyin vielä hetken ulkona pyyhkiäkseni kyyneleeni ja hiukan rauhoittuakseni; sitten kokosin kaiken rohkeuteni ja astuin reippaasti huoneeseemme.
Se, mitä näin ovea avatessani, sai vereni jähmettymään. Jättääkseen minulle vuoteen oli Jacques arvatenkin antanut laittaa itselleen sijan sohvalle ja siinä hän makasi kalpeana, hirvittävän kalpeana, aivan samanlaisena kuin se Jacques, jonka olin nähnyt unissani.
Ensi ajatukseni oli heittäytyä hänen päällensä, ottaa hänet syliini ja kantaa hänet takaisin vuoteelle tai minne muuanne tahansa, mutta viedä hänet siitä pois, hyvä Jumala, viedä hänet vain siitä pois! Silloin johtui yhtäkkiä mieleeni ajatus: »Sinä et jaksa sitä tehdä, hän on liian raskas». Ja silloin, kun näin, että Jacques armotta makasi tuolla paikalla, jossa uni oli ennustanut hänen kuolevan, loppui koko rohkeuteni. Se teennäinen iloisuuden naamari, joka tavallisesti pannaan kasvoille, jotta kuolevainen ei kävisi rauhattomaksi, ei pysynyt minun poskillani, vaan minä lankesin polvilleni sohvan viereen vuodattaen kyynelvirtoja.
Jacques kääntyi suurella vaivalla minuun päin.
— Sinäkö se olet, Daniel… Oletko tavannut lääkärin? Ja minä kun niin varoitin sitä karhua säikähdyttämästä sinua. Mutta näen nyt, ettei hän ole siitä välittänyt, ja että tiedät kaikki… Anna minulle kätesi, pikku veli… Kuka pakana olisi sellaista voinut ajatella? Ihmiset menevät Nizzaan keuhkotautiansa parantamaan, mutta minä menin sitä sieltä hakemaan. Sehän on aivan ennenkuulumatonta… Ei, kuuletko, jos sinä olet noin toivoton, niin viet minulta viimmeisenkin rohkeuden, ei sitä ole minulla muutenkaan paljon… Sinun lähdettyäsi tänä aamuna ymmärsin, että oli tapahtunut paha käänne. Lähetin hakemaan Saint-Pierre'in pappia. Hän tuli minua katsomaan ja palaa pian takaisin antamaan minulle pyhän ehtoollisen… Arvaathan, että se olisi äitiimme tahto… Tuo pappi on hyvä ihminen… Hänellä on sama nimi kuin ystävälläsi Sarlande'in lyseossa.
Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan painui takaisin tyynylleen ja sulki silmänsä. Luulin, että hän heti kuolisi ja aloin huutaa kovalla äänellä: »Jacques, Jacques, rakas Jacques!…» Mitään sanomatta viittasi hän minua monta kertaa vaikenemaan.
Silloin ovi aukeni. Herra Pilois tuli sisään lihavan miehen kanssa, joka vieri kuin pallo sohvaa kohti huutaen: »Mitä minä kuulen, Jacques herra?… Niinkuin on tapana sanoa…»
— Hyvää päivää. Pierrotte! sanoi Jacques, jälleen avaten silmänsä. Hyvää päivää, vanha ystävä! Tiesin varmaan, että tulisitte ensi viittauksesta… Päästä hänet tähän istumaan, Daniel. Meillä on vähän puhuttavaa.
Pierrotte painoi suuren päänsä melkein kuolevan kalpeisiin huuliin, ja näin olivat he pitkän aikaa puhellen hiljaa toisilleen. Minä seisoin liikkumattomana keskellä huonetta ja katselin. Kirjat olivat vielä kainalossani. Herra Pilois otti ne minulta hiljaa pois sanoen jotain, mitä en ymmärtänyt, sitten hän sytytti kynttilät ja levitti pöydälle suuren, valkoisen pöytäliinan. Sanoin itsekseni: »Miksi hän kattaa pöydän?… Syömmekö päivällistä?… Mutta minulla ei ole nälkä.»
Alkoi tulla pimeä. Ulkona puutarhassa oli muutamia hotellin asukkaita, jotka viittoivat toisilleen ja katselivat meidän akkunoitamme. Jacques ja Pierrotte keskustelivat yhä edelleen. Vähän väliin kuulin cévenniläisen sanovan karkealla, kyynelten tukahuttamalla äänellä: »Kyllä, Jacques herra… Kyllä, Jacques herra…» Mutta en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vihdoin Jacques kuitenkin käski minut luoksensa ja viittasi minut istumaan päänaluksensa luo Pierrotte'in viereen.
— Daniel, rakkaani, sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, olen kovin murheissani, kun minun täytyy jättää sinut; mutta yksi asia lohduttaa minua: minä en jätä sinua yksin maailmaan… Sinulle jää Pierrotte, kunnon Pierrotte, joka antaa sinulle anteeksi ja lupaa ruveta minun sijalleni…
— Niin, niin, Jacques herra, minä lupaan … niinkuin on tapana sanoa … minä lupaan…
— Katso, rakas lapseni, jatkoi Jacques äiti; sinä et koskaan yksinäsi voisi perustaa uutta kotia… En sano sitä mieltäsi pahoittaaksesi, mutta sinusta ei uuden kodin perustajaksi ole… Mutta Pierrotte'in avulla luulisin sinun onnistuvan toteuttaa unelmamme. En pyydä, että koettaisit tulla mieheksi, arvelen, niinkuin abbé Germane'kin, että pysyt lapsena koko ikäsi. Mutta pyydän sinua aina olemaan hyvä lapsi, kiltti lapsi ja ennen kaikkea … tule vähän lähemmäksi, että kuiskaan korvaasi … ennen kaikkea, elä saata mustia silmiä itkemään.
Tässä minun poloinen rakkaani taasen levähti hetken aikaa; sitten hän jatkoi:
— Kun kaikki on ohi, niin kirjoita isälle ja äidille. Mutta sinun täytyy ilmottaa se heille vähitellen… Jos he saavat tietää sen yhdellä kertaa, niin se on heille liian kovaa. Käsitätkö nyt, miksi en tahtonut äitiä tänne? En tahtonut, että hän olisi täällä nyt. Nämä ovat liian kovia hetkiä äideille…
Hän vaikeni ja katsoi oveen päin.
— Nyt tulee Jumala! sanoi hän hymyillen ja viittasi meitä menemään kauvemmaksi.
Hänelle tuotiin Herran Ehtoollinen. Ehtoollisleivät ja pyhät öljyt asetettiin valkealle pöytäliinalle kynttilöiden väliin. Sitten meni pappi vuoteen viereen ja pyhä toimitus alkoi.
Kun se oli lopussa, — oi, kuinka aika tuntui minusta pitkältä! — kun se oli lopussa, kutsui Jacques minut hiljaa luoksensa:
— Suutele minua, sanoi hän ja hänen äänensä oli niin heikko, että se tuli niinkuin jostain kaukaa… Kaukanapa hän mahtoi ollakin, koska tuo kauhistava, nopea keuhkotauti jo kaksitoista tuntia sitten oli paiskannut hänet laihaan selkäänsä ja nelistäin kiidätti häntä kohti kuolemaa!…
Kun kumarruin häntä suutelemaan, tapasi käteni hänen kätensä, hänen rakkaan kätensä, joka oli kostea kuolonhiestä. Otin siitä kiinni enkä sitä enää päästänyt. En tiedä, kuinka kauvan näin istuimme, ehkä tunnin, ehkä kokonaisen ijankaikkisuuden, en voi sitä sanoa… Hän ei enää nähnyt minua, ei enää puhunut minulle. Mutta monta kertaa tunsin hänen kätensä liikahtavan kädessäni, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Minä tunnen, että olet siinä.» Äkkiä kävi pitkä värähdys koko hänen ruumisraukkansa läpi, päästä jalkoihin. Näin hänen aukaisevan silmänsä, katselevan ympärilleen, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin, ja kun kumarruin hänen ylitsensä, kuulin hänen sanovan kaksi kertaa hyvin lempeällä äänellä: »Jacques, sinä olet aasi… Jacques, sinä olet aasi!» eikä mitään muuta. Hän oli kuollut…
Oo, minun uneni!…
Sinä yönä kävi ankara tuuli. Joulukuu syyti kaksin kourin räntäänsä akkunoita vasten. Pöydällä, huoneen toisessa päässä, kimalteli kynttilöiden välissä hopeinen ristiinnaulitun kuva. Ristiinnaulitun edessä oli polvillaan pappi, jota en tuntenut. Hän rukoili kovalla äänellä myrskyn kohinassa. Minä en rukoillut enkä itkenytkään. Minulla ei ollut kuin yksi ajatus, yksi itsepintainen ajatus: tahdoin pitää lämpimänä rakastettuni käden, jota pidin tiukasti puristettuna omien käsieni välissä. Voi, mitä enemmän aamu valkeni, sitä raskaammaksi ja kylmemmäksi kävi tuo käsi…
Yhtäkkiä nousi pappi, joka luki latinalaisia rukouksiaan ristiinnaulitun kuvan edessä, tuli luokseni, löi minua olalle ja sanoi:
— Koeta rukoilla… Se tekee sinulle hyvää.
Silloin tunsin hänet… Se oli minun vanha ystäväni Sarlande'in lyseosta, itse abbé Germane kauniine rokonarpisine kasvoineen, papinkauhtanaan puetun rakuunan näköisenä… Suru oli riistänyt minulta niin kaiken ajatuskyvyn, että en hämmästynyt nähdessäni hänet. Se oli minusta aivan luonnollista. Kuinka hän oli joutunut tänne, saatte heti kuulla.
Kun Pikku Mies lähti Sarlande'in lyseosta, oli abbé Germane sanonut hänelle: »Minulla kyllä on velikin Pariisissa, kunnon pappismies… Mutta turhaa olisi antaa sinulle hänen osoitettaan… Et sinä kuitenkaan häntä etsisi.» Voi, ihmeellistä sallimusta! Abbén veli oli juuri se Saint-Pierre'in kirkon pappi, jonka Jacques äiti rukka oli kutsuttanut kuolinvuoteelleen. Juuri tähän aikaan oli abbé Germane sattumoisin läpimatkalla Pariisissa ja asui pappilassa… Joulukuun neljännen päivän iltana sanoi hänen veljensä kotiintullessaan:
— Olen juuri käynyt antamassa viimmeisen voitelun eräälle poika rukalle, joka tekee loppuaan tässä aivan lähellä. Rukoile hänen puolestaan, abbé!
Abbé vastasi: »Muistan häntä huomenna lukeissani messuni. Mikä hänen nimensä on?…»
— Odotahan … se on joku eteläranskalainen nimi, hyvin vaikea muistaa… Jacques Eyssette… Niin, niin se on… Jacques Eyssette…
Tästä nimestä muistui abbén mieleen muuan pieni apuopettaja hänen tuttavapiiristään; ja hän riensi hetkeäkään viipymättä Pilois'in hotelliin… Sisään astuessaan näki hän minun seisovan Jacques'in vieressä puristaen suonenvetoisesti tämän kättä. Hän ei tahtonut häiritä minua surussani ja lähetti kaikki muut pois luvaten valvoa kanssani; sitten hän lankesi polvilleen ja vasta myöhään yöllä, kun häntä alkoi peloittaa minun liikkumattomuuteni, löi hän minua olalle ja ilmaisi itsensä. Tästä hetkestä lähtein en enää selvään muista, mitä tapahtui. Tämän hirveän yön lopusta, seuraavasta päivästä ja sitä seuraavasta ja vielä monista niitä seuraavista päivistä ei minulle ole jäänyt muuta kuin häilyviä, sekavia muistoja. Tässä kohden on suuri aukko muistissani. Muistan kuitenkin, — mutta niinkuin se olisi tapahtunut vuosisatoja sitten, — pitkän, loppumattoman kulun mustien vaunujen perässä Pariisin likaisilla kaduilla. Näen itseni paljain päin käyvän Pierrotte'in ja abbé Germane'in välissä. Kylmä lumiräntä pieksee kasvojamme. Pierrotte'illa on suuri sateenvarjo, mutta hän pitelee sitä niin huonosti, ja sade valuu niin vuolaana, että abbén läpimärkä kauhtana on aivan kiiltävä… Sataa, sataa! oo, kuinka sataa!
Lähellä meitä, vaunujen rinnalla, käy pitkä, aivan mustiin puettu herra, joka kantaa kädessään ebenholtsisauvaa. Hän on hautajaismenojen ohjaaja, jonkinmoinen kuoleman kamariherra. Niinkuin muillakin kamariherroilla on hänelläkin silkkivaippa, miekka, polvihousut ja kolmikolkkahattu… Onko se aivojeni harhanäky?… Minusta tuo mies on herra Viot'in, Sarlande'in lukion ylitarkastajan näköinen. Hän on yhtä pitkä kuin tämä ja pitää päätään samalla tavalla kallellaan ja joka kerta, kun hän katsoo minuun, on hänen huulillaan sama teeskennelty, jääkylmä hymy, kuin tuolla hirveällä avainniekalla. Se ei ole herra Viot, mutta kenties hänen varjonsa.
Mustat vaunut vyöryvät yhä eteenpäin, mutta niin hitaasti… Minusta tuntuu, kuin emme tulisi milloinkaan perille… Vihdoin olemme kolkossa puutarhassa, joka on täynnä keltaista likaa, johon vajoamme nilkkaa myöten. Me pysähdymme syvän kuopan reunalle. Lyhyeen vaippaan puetut miehet tulevat kantaen suurta, raskasta kirstua, joka on laskettava tuonne alas. Se on vaikea työ. Sateesta jäykiksi käyneet nuorat eivät tahdo liukua. Kuulen yhden miehistä huutavan: »Jalat edellä! jalat edellä!…» Haudan toisella puolen, minua vastapäätä, hymyilee herra Viot'in varjo minulle yhä lempeästi. Tuo pitkä, hoikka varjo, ahtaassa, mustassa surupuvussaan kuvastuu harmaata taivasta vasten kuin suuri, musta, läpimärkä heinäsirkka…
Nyt olen yksin Pierrotte'in kanssa… Me palaamme takaisin Montmartre'in etukaupunkiin. Pierrotte etsii vaunuja, mutta ei löydä. Minä käyn hänen vieressään, hattu kädessä. Luulen yhä vielä kulkevani ruumisvaunujen perässä… Etukaupungin läpi kuljettaessa kääntyvät kaikki katsomaan tuota lihavaa herraa, joka itkee huutaessaan ajuria ja tuota poikaa, joka kulkee paljain päin rankkasateessa…
Me kuljemme, me kuljemme edelleen. Minä olen väsynyt, ja pääni on niin raskas. Vihdoin on edessämme Saumon'in kauppakuja ja entinen Lalouette'in kauppahuone maalattuine akkunaluukkuineen, jotka valuvat viheriäistä vettä… Emme mene puotiin, vaan nousemme suoraan Pierrotte'in asuntoon… Ensimmäisissä portaissa voimani pettävät. Minä istun portaille. Minun on mahdoton päästä kauvemmaksi: pääni on liian… Silloin ottaa Pierrotte minut syliinsä ja hänen kantaessaan minua puolikuolleena ja kuumeesta vapisten asuntoonsa, kuulen rakeiden rapisevan kauppakujan lasikattoa vasten ja veden koskena syöksyvän vesikouruista pihamaalle… Sataa, sataa, oo, kuinka sataa!