XVI.
UNEN LOPPU.
Pikku Mies on sairas; pikku Mies on kuolemaisillaan… Saumon'in liikekujan edustalle on levitetty paksu kerros olkia, joka uusitaan joka toinen päivä, ja joka panee ohikulkijat sanomaan: »Tuolla ylhäällä joku vanha pohatta tekee loppuaan…» Ei se ole mikään vanha pohatta, joka tekee loppuaan, se on Pikku Mies… Kaikki lääkärit ovat tuominneet hänet kuolemaan. Kaksi tyfoidikuumetta kahden vuoden kuluessa on vallan liikaa tuollaisille pienille kolibriaivoille! Valjastakaa siis pian hevoset mustien vaunujen eteen! Ja pitäköön tuo suuri heinäsirkka ebenholtsisauvansa ja suruhymynsä valmiina! Pikku Mies on sairas; Pikku Mies on kuolemaisillaan!
Voi, mikä sekasorto onkaan entisessä Lalouette'in kauppahuoneessa! Pierrotte ei nuku enää lainkaan, mustat silmät ovat epätoivoissaan. Erinomainen nainen selailee vimmatusti lääkärikirjaansa rukoillen pyhää Kanverttia tekemään uuden ihmeen rakastetun sairaan hyväksi… Keltainen sali on jätetty kylmilleen, piano vaikenee, ja huilu on suljettu laatikkoon. Mutta kaikkein sydäntä särkevin, voi, kaikkein sydäntä särkevin on muudan musta hame, joka istuu jossain talon nurkassa ja kutoo aamusta iltaan sukkaa eikä sano sanaakaan; kyyneleet vain valuvat pitkin hänen poskiaan.
Mutta samaan aikaan, kun entinen Lalouette'in kauppahuone yötä päivää on surun vallassa, makaa Pikku Mies aivan levollisena suuressa höyhenvuoteessaan ilman vähintäkään aavistusta niistä kyyneleistä, joita hänen tähtensä vuotaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään; esineet eivät voi tavoittaa hänen sieluansa. Hän ei myöskään kuule mitään, ei muuta kuin kumeata kohinaa, kaukaista huminaa, aivan kuin olisi hänellä korvina näkinkengät, tuollaiset suuret näkinkengät, joilla on punaiset huulet ja jotka kohisevat kuin meri, kun niitä painaa korvaansa vasten. Hän ei puhu mitään, ei ajattele mitään: hän on niinkuin sairas kukka. Kunhan hänellä vain on otsalla kylmä kääre ja jääpalanen suussa, niin ei hän muuta pyydä. Kun jää on sulanut, kun kääre on käynyt kuivaksi hänen tulikuumalla otsallaan, päästää hän korisevan äänen, se on kaikki, mitä hän sanoo.
Näin kuluu useampia päiviä, — päiviä ilman tunteja, päiviä ilman mittaa ja määrää, silloin eräänä aamuna Pikku Mies yhtäkkiä tuntee kummallisen tunteen. Hänestä tuntuu kuin olisi hänet nostettu meren pohjasta. Hänen silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat. Hän hengittää; hän tuntee maata jalkainsa alla… Ajatuskoneisto, joka seisoi kaikkine hiuksenhienoine pyörineen jossain aivojen kolkassa, herää ja ryhtyy jälleen työhön; ensin hitaasti, sitten vähän useammin ja sitten aivan vimmattua vauhtia, — tik, tak, tik, tak, — niin että luulisi kaiken särkyvän, huomaa, ettei tuo koneisto olekkaan tehty nukkumista varten, ja että se tahtoo ottaa kadotetun ajan takaisin… Tik, tak, tik, tak!… Ajatukset risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa kuin silkkilangat: »Hyvä Jumala, missä olen? Mikä suuri vuode tämä on?… Ja nuo kolme naista, tuolla akkunan ääressä, mitä he tekevät?… Tuo musta hame, joka on minuun selin, kuinka se on tutun näköinen?… Luulisipa melkein…»
Ja paremmin nähdäkseen tuon mustan hameen, joka oli niin tutun näköinen, kohoo Pikku Mies suurella vaivalla kyynärpäänsä varaan ja kumartuu ulos vuoteesta, mutta heittäytyy heti kauhistuneena taaksepäin… Tuolla vastapäätä häntä, keskellä huonetta, hän on nähnyt pähkinäpuisen kaapin, joka oli varustettu vanhoilla rautaisilla heloilla. Hän tunsi tämän kaapin: hän oli sen jo nähnyt unessa, kauhistavassa unessa… Tik, tak, tik, tak! Ajatuskone työskentelee tuulen vauhdilla… Oo, nyt Pikku Mies muistaa. Hän näkee Pilois'in hotellin, Jacques'in kuoleman, hautajaiset, tulon sateessa Pierrotte'in luo, hän näkee kaikki edessään, hän muistaa kaikki. Voi, tuo poika raukka on uudelleen herätessään elämään, herännyt myöskin uudelleen suruun ja hänen ensimmäinen sanansa on valitus…
Tämä valitus saa nuo kolme akkunan ääressä työskentelevää naista vavahtamaan. Nuorin heistä nousee ylös huutaen: »Jäätä, jäätä!» Ja hän kiiruhtaa joutuun uunin luo ottamaan jääpalasta ja vie sen Pikku Miehelle: mutta Pikku Mies ei huoli siitä… Hän työntää hiljaa pois käden, joka tavoittelee hänen huuliaan, — kovin kaunis käsi sairaanhoitajattaren kädeksi — ja sanoo vapisevalla äänellä:
— Hyvää päivää, Camille!…
Camille Pierrotte on niin hämmästyksissään kuullessaan kuolevan puhuvan, että jää sanatonna seisomaan, käsivarsi ojona, käsi auki, pidellen ruusunpunaisten sormiensa nenissä värisevää jääpalasta.
»Hyvää päivää, Camille!» sanoo Pikku Mies toistamiseen. »Ooh, kyllä minä teidät hyvin tunnen!… Minä olen nyt aivan tunnoissani… Entä te? näettekö te minut? Voitteko te nähdä minut?»
Camille Pierrette on ihmeissään:
— Näenkö minä teidät, Daniel?… Kuinka minä en teitä näkisi!…
Ajatellessaan, että kaappi on valehdellut, ettei uni, tuo kauhistava uni olekkaan käynyt loppuun asti toteen, Pikku Mies käy rohkeammaksi ja uskaltaa tehdä kysymyksiä:
— Minä olen kai ollut kovin sairas, Camille?
— Voi, Daniel, niin kovin sairas!…
— Olenko maannut tässä jo kauvan?…
— Huomenna tulee kolme viikkoa…
— Hyvä Jumala, kolme viikkoa!… Onko minun Jacques äitini jo kolme viikkoa…
Hän ei sano sanottavaansa loppuun, vaan kätkee kasvonsa itkien tyynyyn…
… Tällöin astuu Pierrette huoneeseen, hän tuo mukanaan uuden lääkärin. (Jos vain tautia kauvemmin kestää, niin käyttää hän täällä koko lääketieteellisen tiedekunnan.) Tämä on kuuluisa tohtori Mörökölli, joka ei kauvoja vitkastele eikä napita hansikkaitansa sairasvuoteen ääressä. Hän tulee Pikku Miehen luo, koettelee hänen valtimoansa, tarkastaa hänen silmänsä ja kielensä ja kääntyy sitte Pierrotte'in puoleen, sanoen:
— Mitä te minulle lörpöttelette?… Tämä poikahan on terve!
— Terve! huutaa Pierrotte pannen kätensä ristiin.
— Niin terve, että saatte heti heittää nuo jäät akkunasta pellolle ja antaa sairaalle linnun koiven ja kostukkeeksi lasin Saint-Emilion'ia… No, huolet pois, pikku neiti! Viikon perästä on tuo nuori kuoleman petkuttaja jalkeilla, siitä käyn minä takuuseen… Mutta siihen asti on hänet pidettävä hiljaa vuoteessa; häntä on varottava kaikilta mielenliikutuksilta, kaikelta järkyttävältä, se on pääasia… Luonto saa pitää lopusta huolen: hän ymmärtää hoitaa paremmin kuin sekä te että minä.
Tämän sanottuaan antaa kuuluisa tohtori Mörökölli nenänipiuvin nuorelle kuoleman petkuttajalle, hymyilee Camille neidille ja menee aika vauhtia pois, kintereillään Pierrotte, joka itkee ilosta ja hokee yhtämittaa: »Voi, herra tohtori, niinkuin on tapana sanoa … niinkuin on tapana sanoa…»
Heidän mentyään Camille koettaa saada sairaan nukkumaan, mutta tämä panee tarmokkaasti vastaan:
— Älkää menkö pois, Camille, älkää menkö pois… Älkää jättäkö minua yksin… Kuinka voitte luulla, että saatan nukkua suuressa surussani?
— Teidän täytyy, Daniel!… Teidän täytyy nukkua… Lepo on teille välttämätön, niin sanoi tohtori… No, olkaa nyt kiltti, pankaa silmänne kiinni ja älkää ajatelko mitään… Tulen kohta teitä katsomaan, ja jos olette sillävälin nukkunut, niin viivyn oikein kauvan luonanne.
— Minä nukun … minä nukun … sanoo Pikku Mies sulkien silmänsä.
Mutta sitten hänelle tulee jotain mieleen ja hän sanoo: Vielä sananen,
Camille… Mikä se musta hame oli, jonka näin vastikään täällä?
— Musta hame?…
— Niin juuri, kyllä te sen tiedätte. Se musta hame, joka istui teidän vieressänne akkunan ääressä ja teki työtä. Nyt se ei enää ole siellä… Mutta äsken näin sen ihan varmaan…
— Eikö mitä, Daniel, te erehdytte… Olen tehnyt täällä työtä koko aamun rouva Triboun kanssa, tiedättehän, vanhan ystävänne rouva Triboun kanssa, jota te kutsutte erinomaiseksi naiseksi. Mutta rouva Tribou ei ole mustiin puettu. Hänellä on yhä vielä entinen, viheriä hameensa… Ei, ihan totta, ei koko talossa ole mitään mustaa hametta… Te olette varmaankin nähnyt unta… No, nyt minä menen. Nukkukaa hyvin…
Sitten Camille Pierrette juoksee nopeasti pois, hämillään ja punoittaen, aivan kuin olisi valehdellut.
Pikku Mies jää yksin, mutta ei siltä nuku. Tuo hienopyöräinen koneisto ei anna hänelle pahaakaan rauhaa. Silkkilangat joutuvat ristiin, sotkeutuvat toisiinsa. Hän ajattelee rakastettuansa, joka nukkuu Montmartre'in turpeen alla; hän ajattelee mustia silmiä, noita kauniita, tummia auringoita, jotka Kohtalo näyttää sytyttäneen juuri häntä varten, ja jotka nyt…
Tällöin ovea hiljaa raoitetaan, niin hiljaa, kuin aikoisi joku tulla sisään, mutta melkein samassa kuuluu Camille Pierrotte sanovan kuiskaten:
— Älkää menkö sinne… Mielenliikutus voi tappaa hänet, jos hän herää…
Ja silloin ovi taas hiljaa sulkeutuu, yhtä hiljaa kuin se oli auvennutkin. Pahaksi onneksi on mustan hameen lieve jäänyt oven rakoon ja Pikku Mies huomaa vuoteeltaan tuon liepeen. Hänen sydämensä alkaa lyödä hirmuisesti, hänen silmänsä loistavat ja nousten kyynärpäänsä varaan, hän huutaa kaikin voimin: »Äiti, äiti, miksi et tule minua suutelemaan?…» Heti ovi aukenee uudelleen. Musta hame, — joka ei voi enää pidättää itseään, — kiiruhtaa huoneeseen; mutta sen sijaan, että se menisi vuodetta kohti, menee se suoraan toiseen päähän huonetta, kädet levällään huutaen:
— Daniel! Daniel!
— Tänne äiti … huutaa Pikku Mies, joka nauraen ojentaa käsivartensa häntä kohden… Tänne, etkö siis näe minua?…
Silloin rouva Eyssette, puoleksi kääntyneenä vuoteeseen päin, haparoiden vapisevin käsin ympärilleen, vastaa sydäntäsärkevällä äänellä:
— Voi en, rakkaani, minä en näe sinua… Minä en näe sinua enää koskaan… Olen sokea!
Tämän kuullessaan parahtaa Pikku Mies ja putoo seljälleen tyynylle…
Eihän siinä ole mitään niin merkillistä, että rouva Eyssette'in suloiset silmät kahdenkymmenen vuoden kurjuuden ja kärsimysten jäljestä, kahden pojan kuoleman, kodin hajoamisen ja miehestä eron jälkeen olivat kyynelistä kuihtuneet. Mutta kuinka hirveällä tavalla olikaan Pikku Miehen uni käynyt toteen. Mikä viimmeinen, kauhea isku olikaan kohtalolla vielä ollut hänen varalleen! Eikö se tule olemaan hänen kuolemansa?…
Ei, ei! Pikku Mies ei kuole!… Hän ei saa kuolla. Mitä tulisi hänen sokeasta äiti raukastaan, jos hän kuolisi. Mistä saisi hän kyyneleitä itkeäkseen tätä kolmatta poikaansa? Mitä tulisi isä Eyssette'ista, tuosta kauppiaskunnan uhrista. Viininviljelyksen vaeltavasta juutalaisesta, jolla ei ole edes niin paljon aikaa, että tulisi syleilemään sairasta poikaansa tai laskemaan kukkia kuolleen poikansa haudalle. Kuka sitten perustaisi uuden kodin, sen lämpimän kodin, johon nuo kaksi vanhusta kerran tulisivat lämmittelemään kohmettuneita käsiään… Ei, ei, Pikku Mies ei tahdo kuolla. Ei, hän tarraa päinvastoin elämään kaikin voimin kiinni… Hänelle on sanottu, että ei saanut ajatella, jos mieli pian parantua, — hän ei siis ajattele, ettei saanut puhua; — hän ei siis puhu; ettei saanut itkeä, ja hän ei siis itke… On hauska nähdä hänet levollisena vuoteessaan silmät auki, leikittelevän ajankulukseen peitteensä tupsuilla. Hän makaa siinä kuin parantuva nunna…
Koko Lalouette'in kauppahuone hyörii äänetönnä hänen ympärillään. Rouva Eyssette viettää päivänsä vuoteen jalkopäässä sukankutimineen: sokea äiti on niin tottunut pitkiin vartaisiinsa, että hän kutoo yhtä hyvin kuin näkönsä päivinä. Myöskin erinomainen nainen on lähettyvillä; ja Pierrotite'in hyvänlainen naama näkyy vähän väliä ovella. Kaikki, yksin huilunsoittajakin, käyvät neljä, viisi kertaa päivässä tiedustamassa sairaan tilaa. Mutta, sanoakseni totuuden, hän ei tule sinne sairaan vuoksi; se on etupäässä erinomainen nainen, joka häntä tänne vetää. Siitä lähtein, kun Camille Pierrotte suoraan sanoi hänelle, ettei hän välittänyt hänestä eikä hänen huiluistaan, käänsi väsymätön soittoniekka huomionsa leskirouva Tribou'iin, joka, vaikkakaan ei yhtä rikas ja kaunis kuin cévenniläiisen tytär, ei kuitenkaan ollut aivan vailla viehätystään eikä varojakaan. Tämän romanttisen, vanhemman naisen seurassa ei huiluniekan aika kulunut turhaan; jo kolmannen istunnon jälestä tuntui ilmassa häiltä, ja suunniteltiin rohdoskaupan avaamista Lombardien kadulla erinomaisen naisen varoilla. Jotta eivät nämä kauniit suunnitelmat joutuisi unohtumaan, tulee nuori huilutaiteilija niin usein tiedustamaan sairaan tilaa.
Entä neiti Pierrotte? Hänestä ei puhuta mitään? Ehkei hän olekkaan enää koko talossa? On kuin onkin, mutta siitä päivin, kun kaikki vaara on ohi, hän ei melkein koskaan astu sairaan huoneeseen. Hän tulee sinne vain ohimennen, viemään sokeata ruokapöytään: mutta Pikku Miehelle ei hän sano sanaakaan… Voi kuinka kaukana ovatkaan nuo entiset »punaisen ruusun» ajat, nuo ajat, jolloin mustat silmät aukenivat kuin samettikukkaset sanoakseen: »Minä rakastan sinua!» Sairaalta pääsee huokaus ajatellessaan mennyttä onneaan. Hän näkee kyllä, ettei Camille enää rakasta häntä, että tämä pakenee häntä eikä tahdo nähdä häntä; mutta itsehän hän on siihen syynä. Ei hänellä ole oikeutta valittaa. Ja kuitenkin olisi tuntunut niin hyvältä kaiken surun ja murheen keskellä saada hiukan rakkautta sydämensä lämmikkeiksi! Olisi ollut suloista itkeä ystävän rintaa vasten!… »Mutta mennyt on mennyttä…» ajattelee poika raukka; parasta olla sitä ajattelematta, mitäs joutavista unelmista! Ei minun auta enää ajatella onnen tavoittelemista elämässä; minun täytyy tehdä vain velvollisuuteni… Huomenna puhun Pierrotte'in kanssa.
Ja kun cévenniläinen seuraavana aamuna varpaisillaan hiipi huoneen läpi mennäkseen puotiin, huusi Pikku Mies, joka sitten aamunkoiton oli väijynyt sänkyverhojen takaa, hiljaa:
— Herra Pierrotte! herra Pierrotte!
Pierrotte tulee vuoteen luo, ja silloin sanoo sairas hyvin liikutettuna ja alaspäin katsellen:
— Nyt olen pian terve, hyvä herra Pierrotte, ja tahtoisin puhua vakavasti kanssanne. Aikomukseni ei ole kiittää teitä kaikesta siitä, mitä teette äidilleni ja minulle…
Cévenniläinen keskeyttää hänet heti: »Ei sanaakaan siitä, Daniel herra! En tee muuta kuin velvollisuuteni. Me sovimme niin Jacques herran kanssa.»
— Niin, minä tiedän, Pierrotte, minä tiedän, että teillä on tuo vastaus valmiina heti kun vain joku rupee siitä asiasta puhumaan… Siitä en aikonutkaan nyt puhua. Olen päinvastoin huutanut teidät luokseni pyytääkseni teiltä suurta palvelusta. Teidän puotiapulaisenne aikoo teidät piakkoin jättää; — tahdotteko ottaa minut hänen sijaansa? Oo, minä pyydän, Pierrotte, kuunnelkaa minua loppuun asti; älkää sanoko ei, ennenkuin olette kuullut sanottavani loppuun asti… Tiedän kyllä, ettei minulla halpamaisen käytökseni jälkeen ole oikeutta elää teidän keskuudessanne. Täällä on eräs henkilö, jota minun läsnäoloni kiusaa, ja joka ei voi minua sietää, ja se on aivan paikallaan… Mutta jos minä asetan niin, ettei hän koskaan näe minua, jos lupaan, etten milloinkaan tule tänne ylös, jos olen aina puotissa, jos kuulun taloonne enkä kuitenkaan kuulu, niinkuin nuo suuret takapihan koirat, jotka eivät koskaan näyttäydy sisällä, ettekö näilläkään ehdoilla voisi hyväksyä minua palvelukseenne?
Pierrotte tahtoisi kernaasti ottaa Pikku Miehen kikaraisen pään suurten kämmeniensä väliin ja antaa hänelle aika muiskun; mutta hän pidättää itsensä ja vastaa rauhallisesti:
— Niin, kuulkaapas, Daniel herra, ennenkuin mitään sanon, täytyy minun neuvoitella pienokaisen kanssa… Minua kyllä ehdotuksenne miellyttää, mutta en tiedä kuinka pienokainen… No, sen saamme pian kuulla. Hän on kai jo noussut ylös… Camille! Camille!
Camille Pierrotte, joka on varhain ylhäällä kuin mehiläinen, on juuri kastelemassa salin kamiinin reunalla seisovaa ruusupensastansa. Hän tulee sisään aamupuvussa, hiukset kammattuina kiinalaiseen tapaan, iloisena, kukkien tuoksu ympärillään.
— Kuulehan, pienokainen, sanoo cévenniläinen, Daniel herra tahtoisi ruveta meille palvelukseen puotilaisen sijaan… Mutta kun hän pelkää, että hänen läsnäolonsa olisi sinulle liian piinallinen…
— Liian piinallinen! keskeytti Camille Pierrotte punastuen.
Hän ei sano sen enempää, mutta mustat silmät lopettavat lauseen. Niin, itse mustat silmät ilmestyvät Pikku Miehen eteen, syvinä kuin yö, loistavina kuin tähdet, huutaen: »Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!» niin suurella intohimolla ja lämmöllä, että sairaan sydän syttyy.
Silloin sanoi Pierrotte, nauraen salaa:
— No, puhukaa nyt suunne puhtaaksi… Tässä mahtaa olla jokin väärinkäsitys.
Sitten hän menee pois ja rummuttaa jonkin cévenniläispolskan akkunaruutuun; kun hän luulee, että lapsukaiset ovat oikein puhuneet suunsa puhtaaksi, — he olivat, herra paratkoon, tuskin ehtineet sanoa kolmea sanaa toisilleen! — tulee hän heidän luoksensa ja katselee heitä.
— No niin?
— Voi Pierrotte, sanoo Pikku Mies ojentaen kätensä hänelle, Camille on yhtä hyvä kuin tekin… Hän on antanut minulle anteeksi!
Tästä hetkestä alkaen edistyy sairaan toipuminen oikein jättiläisaskelin. Eikä ihmekään. Mustat silmät eivät hievahda enää huoneesta minnekään. Päivät kuluvat nyt tulevaisuuden suunnitelmissa. Puhutaan häistä ja kodin perustamisesta. Puhutaan myöskin rakastetusta Jacques äidistä, ja hänen nimensä saa kyyneleet jälleen valloilleen. Mutta rakkaus on kuitenkin päässyt pesimään entiseen Lalouette'in kauppahuoneeseen. Kyllä se tuntuu. Ja jos joku ihmettelee, että rakkaus voi noin kukoistaa surun ja kyynelten keskellä, niin neuvon häntä menemään hautausmaalle katsomaan noita kauniita pikku kukkasia, jotka kasvavat hautakivien halkeamissa.
Älkää siltä luulko, että rakkaus panee Pikku Miehen unohtamaan velvollisuutensa. Niin hyvä kuin hänellä onkin suuressa vuoteessaan rouva Eyssette'in ja mustien silmien parissa, on hänellä kiire tulla terveeksi, nousta ylös ja mennä alas puotiin. Ei siksi, että häntä porsliiniastiat erityisesti viettelisivät; mutta hän halajaa alkaa sitä uhrausten ja työnteon elämää, josta Jacques hänelle antoi esimerkin. Ja on sittenkin parempi myydä porsliinia, niinkuin murhenäyttelijätär Irma sanoi, kuin lakaista Oulyi'n opiston lattioita, tai tulla vihelletyksi Montparnasse'in teatterissa. Runottaresta ei enää puhuta mitään. Daniel rakastaa yhä runoja, mutta ei omiaan; ja sinä päivänä, jona hänen kirjansa painaja, kyllästyneenä säilyttämään luonaan noita yhdeksää sataa yhdeksääkymmentä yhdeksää nidosta Paimennäytelmää lähettää ne takaisin Saumon'in liikekujaan, on onnettomalla runoilijalla kyllin rohkeutta sanoa:
— Ne ovat kaikki poltettavat.
Johon Pierrotte, joka on järkevämpi, vastaa:
— Kaikki poltettavat! Ei toki! Ennen minä ne vien puotiin. Kyllä minä ne johonkin voin käyttää. Niinkuin on tapana sanoa… Minun on juuri näinä päivinä pantava matkaan munakuppilähetys Madagaskareille. Siitä asti kun siellä nähtiin erään englantilaisen lähetyssaarnaajan vaimon syövän kokonaisena keitettyjä munia, ei kukaan enää syö niitä muulla tavalla… Jos sallitte, Daniel herra, käytän kirjojanne munakuppieni pakkaukseen.
Ja niin lähtivät Paimennäytelmät todellakin kaksi viikkoa sen jälkeen matkalle kuuluisan Rana-Volon maata kohden. Kunpa niillä siellä olisi suurempi menestys kuin Pariisissa!
* * * * *
… Ja nyt, lukija, ennenkuin lopetan tarinani, tahdon vielä kerran viedä sinut keltaiseen saliin. On sunnuntai-iltapäivä, kaunis talvinen sunnuntaipäivä — auringonpaisteinen mutta hiukan kylmä. Koko Lalouette'in kauppahuone loistaa. Pikku Mies on aivan terve ja on ensi kertaa ylhäällä. Aamulla on tämän onnellisen tapauksen johdosta uhrattu Aeskulapiukselle muutamia tusinoita ostereita ja kostutettu ne mainiolla valkoisella Touraine viinillä. Nyt ovat kaikki koolla salissa. Siellä on kodikasta; takassa loimuaa tuli. Aurinko maalaa hopeamaisemia härmän peittämille akkunan ruuduille.
Takan edessä istuu Pikku Mies matalalla jakkaralla uneen vaipuneen sokea raukan jalkain juuressa ja kuiskuttelee neiti Pierrotte'in kanssa, joka on punaisempi kuin punainen ruusu hänen hiuksissaan. Onhan se luonnollista, hän on niin lähellä tulta!… Vähän väliin kuuluu hiiren nakerrusta, — se on linnunpää, joka nakertaa sokeria nurkassaan, — tai kuuluu harmin huudahdus, — se on erinomainen nainen, joka pelissä uhkaa kadottaa rohdoskaupparahoistaan. Huomatkaa etenkin rouva Lalouette'in riemuitseva naama, — hän voittaa, ja viuluniekan levoton hymy, — hän häviää.
Entä herra Pierrotte?… Ooh, herra Pierrotte ei ole kaukana… Hän on tuolla ikkunakomerossa, puoleksi piilossa pitkien keltaisten akkunaverhojen takana, ja hikoilee jossakin hiljaisessa työssä, johon hän on kokonaan syventynyt. Hänen edessään pienellä pöydällä on passari, lyijykyniä, viivoittimia, kulmamittoja, tusshia, siveltimiä ja pitkä valkea piirustuspaperikaistale, jolle hän laittelee ihmeellisiä koukeroita… Työ näyttää huvittavan häntä. Joka viides minuutti nostaa hän päätään, kallistaa sitä hieman ja hymyilee hyvillään tuhrauksellensa.
Mikä salaperäinen työ se mahtaa olla?…
Odottakaa, sen saamme pian tietää… Pierrotte on lopettanut työnsä. Hän tulee esiin piilostaan, hiipii Camille'an ja Pikku Miehen taakse ja levittää sitten yhtäkkiä suuren paperinsa heidän eteensä, sanoen: »No, rakastavaiset, mitä te tästä sanotte?»
Hän saa kaksi huudahdusta vastaukseksi:
— Voi. isä!…
— Voi, herra Pierrotte!
— Mitä nyt?… Mikä on? … kysyy sokea raukka havahtuen unestaan.
Ja Pierrotte vastaa iloisena:
— Mikäkö on, rouva Eyssette?… Niinkuin on tapana sanoa… Minulla on tässä uuden kyltin ehdoitus, jonka panemme jonkun kuukauden perästä puotin päälle. No, Daniel herra, lukekaa se nyt meille oikein kovalla äänellä, jotta saamme päättää, miltä se kuuluu.
Sydämensä syvyydessä itkee Pikku Mies viimeisen kyyneleen sinisten perhostensa haudalla. Sitten ottaa hän paperikaistaleen molempiin käsiinsä: — No, ole nyt mies, Pikku Mies! ja lukee lujalla, varmalla äänellä tuon puotikyltin, johon hänen tulevaisuutensa on kirjoitettuna jalankorkuisilla kirjaimilla.
PORSLIINI- IA KRISTALLITAVAROITA
EYSSETTE JA PIERROTTE
Entinen Lalouette