II.
Rouva Heurtebise.
Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin, etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla — tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?
Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa, kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen ollut vaikea saada tyttöä.
Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi. Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja pohjalla synnynnäisen merkin.
Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa, mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa häiritsee häntä."
Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis, sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä, epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.
Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi, kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista, jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös, hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia. Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh, kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"
Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti, joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan — hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan — kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.
"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä kaikella tuolla roskalla on."
Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.
"Oh, jospa olisin tietänyt…! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat…!"
Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä, täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.
Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä, kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista, otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät. Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina, kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!
Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi. Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa. Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä, että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön, oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää, tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho. Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.
"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä, hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.
Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla. Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo, koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan. "En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan, hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.
Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa — kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja ijankaikkiseen hymyilemiseen.